22. syyskuuta 2006
Teksti:

Hannu Salaman ikää ei arvaisi hänen olemuksestaan.
    Kahden viikon päästä 70 vuotta täyttävä kirjailija kävelee Vanhan ylioppilastalon kuppilaan varmoin askelin. Hänen hiuksensa ovat harmaantuneet ja käyneet entistä harvemmiksi, mutta ryhti on hyvä ja kädenpuristus jämäkkä. Kuin nuoruusvuosien rankka elämä ei olisi jättänyt lainkaan jälkiä.
    Salama nousi julkisuuteen 1960-luvulla Juhannustanssit-romaanin aiheuttaman jumalanpilkkaoikeudenkäynnin myötä. Papisto, kokoomuspoliitikot ja vanhoillinen lehdistö kiivastuivat muurari Hiltusen juhannuskännissä esittämästä pilasaarnasta, ja kirjailija päätyi oikeuden eteen.
    Seurauksena oli kolmen kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus, josta presidentti Urho Kekkonen armahti Salaman. Kiista iski kuitenkin työläiskirjailijaan lähtemättömän radikaalin leiman.
    ”Kaikki me modernistit olimme julkisuushakuisia”, Salama muistelee.
    ”Mutta en olisi uskonut, että siitä nousee tuollainen kohu.”
    Nykyään Juhannustansseja luetaan jo peruskoulussa ja ensimmäiseksi Salama-sodaksi nimetyllä jupakalla on järkkymätön paikka suomalaisessa kirjallisuusmytologiassa.
    Salama olisi hyvin voinut jäädä lämmittelemään radikaalinmaineensa jälkihehkussa, mutta menneessä kieriskely ei ole kirjailijaa kiinnostanut. Tällä viikolla ilmestyi Elämän opetuslapsia -sarjan neljäs romaani, jossa kirjailijan alter ego Harri Salminen on yhtä kiukkuinen kuin ennenkin.
    Salmisen mielestä maailma menee päin helvettiä, ja siitä on syyttäminen Euroopan unionia, valehtelevia ja akkamaisia poliitikkoja sekä talousjohtajia. Salmisen yksinpuhelussa on paljon samaa kuin luojansa mielipiteissä. Salama ei ole menettänyt teräänsä.
    ”En suostu uskomaan, että ihmisen pitäisi muuttua konservatiiviksi vanhetessaan”, kirjailija murahtaa.
    Muuten ikävuodet ovat rauhoittaneet miestä.

1960- ja 1970-luvuilla Salama kuului Helsingin taiteilijakuppiloissa roikkuneeseen maineikkaaseen boheemisakkiin. Porukan johtohahmo oli runoilija Pentti Saarikoski ja poppoon kantapaikkoja ravintolat Hansa, Kirja ja Kosmos.
    ”Teimme kaikki töitä aamupäivisin, joten iltapäivät jäivät ravintolaelämälle”, Salama sanoo.
    Toisin kuin myyteissä kerrotaan, sivistyneen seurueen pöydässä puhuttiin harvemmin asiaa:
    ”Jokainen yritti käyttää mahdollisen nerokkuutensa mahdollisimman hyvin työhön, joten kuppilakeskustelut olivat useimmiten vähemmän älykkäitä.”
    Salaman remuvuodet loppuivat jo ajat sitten.
    Vuonna 1989 kirjailija sai haimatulehduksen, jonka jälkeen tupakanpoltto ja ryyppääminen jäivät. Tilalle tuli lenkkeily.
    Salama oli täysin raittiina seitsemän vuotta. Nykyään hän saattaa ottaa kahvin kanssa konjakin tai kaksi, mutta se riittää. Viinanhimo on tiessään.
    Salama kuvailee muutosta helpoksi.
    ”Huomasin, ettei ravintolatuttavuuksieni joukossa ollut kiinteitä ihmissuhteita. Siksi niistä luopuminen ei ollut vaikeaa.”

Nykyään Salaman päiviä rytmittävät kirjoittaminen ja kuntoilu.
    Aamupäivät kuluvat tietokoneen ääressä. Lenkkipolun kirjailija on vanhemmiten vaihtanut kuntosaliin, siellä hän huhkii pari kertaa viikossa.
    Edes Salamalle vuonna 2000 myönnetty taiteilijaeläke ei ole hidastanut kirjoitustahtia. Seuraava kirja, suomettumisen aikaa käsittelevä romaani, on jo tekeillä.
    ”En oikein saa päiviäni kulumaan, ellen tee jotain, enkä ole keksinyt mitään kirjoittamista korvaavaa.”
    Salaman tuntevat kehuvat hänen työmoraaliaan.
    Kirjailijan kustannustoimittaja Martti Anhava kertoo, että Salama kuuluu kirjailijaryhmään, joka ei kaipaa konsultoivaa lukemista. Tekstit tulevat kustantajan pöydälle hiottuina ja niiden toimittaminen on lähinnä pienten kielivirheiden korjaamista.
    ”Käsittääkseni hän on aina ollut hyvin ammattimainen kirjoittaja”, Anhava sanoo.
    ”1960- ja 1970-luvuillakin huvielämä sai väistyä, kun oli tehtävä työtä.”
    Kovan työmoraalin takana tuntuu olevan Salaman perhetausta. Työläisperheen pojan oli pakko raivata tiensä kirjalliselle kentälle hartiavoimin.

Salama varttui Tampereen seudulla. Hänen isänsä oli sähköasentaja, jonka jalanjälkiä pojan oli alun perin määrä seurata. Suunnitelma kariutui, kun lyseo jäi pojalta kesken viidennen vuoden jälkeen. Viimeisessä todistuksessa oli peräti kuusi nelosta.
    Salaman esikoisromaani Se tavallinen tarina julkaistiin vuonna 1961. Naturalistinen työläiskohtalon kuvaus oli ankaran puurtamisen tulos. Ennen kirjan julkaisua Salama istui vanhempiensa vintillä Teiskossa kuukausien jaksoja keskittyen vain lukemiseen ja kirjoittamiseen.
    Kotoaan Salama peri myös verenpunaisen työväenaatteen. Jatkosodan aikana hänen vanhempansa kuuluivat kielletyn Suomi- Neuvostoliitto-seuran soluun Pispalan työläiskaupunginosassa. Lähipiirissä vuoden 1918 sota ja vankileirit eivät olleet päässeet unohtumaan.
    Salama kutoi perheensä kokemukset vuonna 1972 ilmestyneeseen Siinä näkijä missä tekijä -romaaniin. Tämä Pispalaneepos sytytti niin sanotun toisen Salamasodan.
    Poliittiset juoksuhaudat oli 1970-luvun alkaessa kaivettu syvään. Salama jäi toisen maailmansodan aikaista kommunistista vastarintaliikettä kuvaavan romaaninsa kanssa niiden väliin.
    Oikeistolle hän oli pelkkä punikki, joka yritti raunioittaa talvisodan hengen. Taistolaiset taas kaipasivat kirkasotsaisia sankareita. Salaman valehtelevat, katkerat ja rujot työläiset eivät heille kelvanneet.
    Se kiukutti Salamaa. Hänen suhteensa kansandemokraattiseen liikkeeseen viileni entisestään.
    Vuonna 1975 kirjailija katseli televisiosta Kekkosen Etykiin kokoontuneiden johtajien hanhenmarssia. Tv:n äärellä hän oivalsi, etteivät maailman mahtavimmat miehet pysty muuttamaan mitään.
    Ilmastonmuutoksesta ei vielä tuolloin puhuttu. Silti Salama oli vakuuttunut siitä, että teollistuminen oheispiirteineen oli viemässä maailmaa kohti loppua.
    ”Sen tunteen sitten puristin Finlandia-sarjan romaaneihin.”
    1970- ja 1980-luvun vaihteessa ilmestynyt neliosainen Finlandia ei anna politiikalle toivoa. Kyyninen sarja tarkastelee vallankäyttöä, vastuuta ja rikollisuutta katutasolla. Kirjojen henkilöhahmot ovat inhimillisyydessään ikäviä ja pikkumaisia.
    ”Tilityshän siitä tuli, mutta kauhukuvien putsaaminen romaaniin helpotti.”

Salama pitää yhä Finlandia-sarjaa tärkeimpänä teoksenaan. Oli kuitenkin lähellä, ettei suurten romaanisarjojen tekijästä tullut runoilijaa.
    Ensiromaaninsa jälkeen Salama julkaisi novelleja ja runokokoelman. Lopullisesti hän siirtyi proosaan taloudellisesta pakosta.
    ”Jos en olisi mennyt naimisiin, olisi proosan tekeminen voinut jäädä vähemmälle. Mutta vaimoni opiskeli niihin aikoihin, ja rahaa oli jostain revittävä. Proosasta sitä tuli.”
    Salama sanoo, että tamperelaisia työläiskirjailijoita vaivannut suuruudenhulluus olisi joka tapauksessa edellyttänyt häneltä suuria romaaneja. Olihan se vaatinut runoilija Lauri Viidalta Moreenin ja pakottanut Väinö Linnan vääntämään tahkostaan kansallisia eepoksiaan.
    Romaanikirjailijan tien valitseminen määräsi Salaman kohtalon ja määrää edelleen hänen elämänrytminsä. Proosan tekeminen vaatii jatkuvaa kirjoittamista, vain parin viikon tauon jälkeen aloittaminen voi olla ylivoimaisen vaikeaa.

Kesken haastattelun nuori, juuri iltapäiväkaljansa lopetellut pukumies pysähtyy pöytämme viereen ja puhuttelee Salamaa.
    ”Anteeksi, ettekös te ole kirjailija Hannu Taanila ?” hän kysyy.
    ”En”, vastaa Salama.
    Pukumies punastuu hieman, mutisee anteeksipyynnön ja poistuu. Salaman silmiin syttyy pilkallinen hehku.
    ”Olisi pitänyt vastata kyllä. Olisin ehkä päässyt puolustamaan Taanilan neuvostomyönteisyyttä. Sillähän oli Taloussanomat kainalossa.”
    Tosissaan Salama tuskin olisi Neuvostoliittoa puolustanut. Hän vain nauttii yhä provosoimisesta. Salaman mielipiteissä on aina piirun verran liikaa särmää. Pilkkanauru keskeyttää usein hänen purkauksensa, kuten silloin, kun hän sättii Jorma Ollilaa :
    ”Vastuuttomampaa ihmistä kuin tätimäinen Ollila saa hakea. Ensin on ensimmäisten joukossa tuomassa Suomeen tätä kilpailua ja pudotuspeliä, sitten menee Shellin hallitukseen valittamaan, että suomalaiset nuoret juovat liikaa”, Salama räkättää.
    ”Minusta tämä koko tekniikan, talouden ja politiikan kolmiyhteys rakentuu kaikelle muulle kuin totuudenpuhumiselle.”
    Tuosta kolmiyhteydestä Salama puhuu mielellään. Työväen miehenä hän ei säti kansaa, vaan vallanpitäjiä, jotka sitä sumuttavat. Jos vähäväkiset tajuaisivat voimansa, voisivat he tehdä mitä vain, Salama vakuuttaa.
    ”Tarvitaan joukkovoimaa ja tervejärkisiä johtajia. Toivoni minä panen nuoriin. Ylioppilaiden parhaimmisto on aina ollut totuuden jäljillä, oli se minkä värinen tahansa.”
    Itse Salama ei kansallisen profeetan viittaa päälleen pukisi, vaikka sellaista hänelle tarjottaisiin.
    ”Seurasin aikoinaan Väinö Linnaa tarpeeksi läheltä huomatakseni, että hänen asemansa rasitti häntä.”

Salama yskäisee pari kertaa. Vasta väistynyt flunssa on jättänyt jälkensä. Kirjailija kurottaa pusakkansa povitaskuun ja kaivaa sieltä pullon Carmolis-tippoja.
    Jälkitauti alkaa selvästi väsyttää, mutta Salama ei valita.
    ”Vaarinpäiviä ei kannata ryhtyä etukäteen manaamaan paikalle. Aina minä olen ollut vähän kakara.”

Ville Seuri
Kuva Katja Tähjä