Tänään ensi-iltaan tulevassa elokuvassa Pariisi, rakkaudella kerrotaan 18 pientä tarinaa Pariisin kortteleista. 22 eri ohjaajan toteuttamissa episodeissa pariisilaiset ovat töykeitä, lähiöissä on kurjaa, jenkkituristi nousee Eiffel-torniin ja huivipäistä muslimityttöä kiusataan ynnä muita kliseitä. Entä jos samanlainen elokuva tehtäisiin Helsingistä? Mitä suomalaisohjaajat kertoisivat mielikuvien Helsingistä ja mihin he sijoittaisivat tarinansa?
Zaida Bergroth
(ohjannut viimeksi elokuvan Lasileuka)
”Kyselin kroatialaiselta ystävältäni, mitä mielikuvia hän liittää suomalaisiin. Hän sanoi ensimmäiseksi, että suomalaisia pidetään kylminä ja puhumattomina ja että varsinkin omista tunteista puhuminen on suomalaisille hankalaa. Ajattelin tarttua siihen.
Sijoittaisin tarinan Töölöön, omiin lapsuusmaisemiini. Siellä on suuria kivitaloja ja koleita katuja. Ykköstapahtumapaikka olisi Peikkopuisto Museokadulla.
Tarinassa esiintyisi viisi-kuusi eka- tai tokaluokkalaista tyttöä ja poikaa, jotka elävät ihan omaa elämäänsä. Aikuisilla ei ole paljon hajua, mitä kaduilla lasten kesken tapahtuu, mutta lasten näkökulmasta elämä on valtavaa draamaa. Vaikka kyse on seitsenvuotiaista ihmisistä, päivät ovat täynnä valtavia tarinoita ja pakahduttavia tunteita. Itse muistan oikean kolmiodraaman jo tarha- ajoilta.
Tarina osoittaisi, kuinka helppoa lasten on puhua tunteikkaista asioista.
Nostaisin kuitenkin päähenkilöksi yhden vähän ujomman seitsemänvuotiaan tytön. Vaikka ihmiset ympärillä ovat avoimia, niin tällä tytöllä olisi salaisempi, julkilausumaton ihastus. Hän saisi kuulla, että ihastuksen kohde on muuttamassa Töölöstä Katajanokalle. Elokuvan aikana hän päättäisi rohkaista mielensä ja tunnustaa rakkautensa pojalle ennen kuin tämä muuttaa.”
Jari Halonen
(ohjannut viimeksi elokuvan Aleksis Kiven elämä)
”Haluaisin raaputtaa yläluokkaisen, etelähelsinkiläisen, suomenruotsalaisen yhteisön onnelliselta näyttävää pintaa. Pinnan alta alkaisi herkästi paljastua negaatioita, jotka eivät tule mieleen niille, jotka sinne yläluokkaan pyrkivät.
Sen jälkeen menisin karvalakkiosastolle, jossa elämä näyttää ulospäin aika luotaantyöntävältä. Siellä on näkyvissä sosiaalisia ongelmia, alkoholia ja muuta. Mutta kun pintaa raaputtaa, löytää aika lempeitä asioita: todellista yhteisöllisyyttä, ystävyyttä, selviytymisiä.
Olisi mielenkiintoista saada nämä kaksi tarinaa yhteen. Ne, jotka viettävät aikaa kermakakun päällä, kuvittelevat, että kun he ovat ylhäällä, heillä on parempi. Alatason tyypit taas kuvittelevat, että ylhäällä on hienompaa.
Johtopäätös olisi, että onni on ihan vieressä. Siihen ei vaan ymmärrä astua, jos koko ajan katsoo ylöspäin. Se on olennaista tässä kaupungissa. Helsinki sinänsä ei ole Suomi. Helsinki on paskasammio, johon erilaiset eturyhmät ovat sulloutuneet omaa lippuaan liehuttaen.
Jossain Korkeavuorenkadulla, Johanneksenkirkosta etelään alkaa näkyä tietynlaista yläluokkaista kulttuuria. Toiseksi äärilaidaksi en ajattelisi Jakomäkeä, vaan se voisi olla vaikka Malmi tai Tapanila.”
Dome Karukoski
(ohjannut viimeksi elokuvan Tyttö sinä olet tähti)
”Tarinassa olisi kaksi henkilöä, joista toinen olisi maahanmuuttajaperheestä, kliseisen ylisuojelevan isän 17-vuotias tytär. Toinen olisi suomalainen 18-vuotias poika. Tyttö on karannut yöllä kotoa ja kohtaa pojan Kauppatorilla aamukahvilla.
Siellä he ensin katselevat toisiaan, ja kun tyttö lähtee torilta, poika uskaltautuu perään.
Sitten kierretään ympäri kaikki mahdolliset nähtävyydet: Töölöntori, Tuomiokirkon rappuset, Hietsun kallioiden auringonlasku. Varmaan Linnanmäkikin voisi olla mukana. Siellä on muilla hauskaa, mutta tämän tytön elämä on traagista.
Matkalla juteltaisiin elämästä ja kuolemasta, perheestä ja rakkaudesta.
Kun ollaan rautatieasemalla, tyttö sanoo, että hänhän voisi karata johonkin, mutta poika neuvoo jäämään.
Lopulta nuoret ovat kolmen sepän patsaalla ja eroavat yömyöhään, kun Stockan ja kaupungin valot ovat siinä ympärillä. He sopivat, että näemme vielä. Tai sitä ei sanota ääneen, vaan se tulee tunnelmasta ilmi. Sitten kun tyttö täyttää 18 ja saa tehdä mitä huvittaa.”
Saara Cantell
(ohjannut viimeksi lastenelokuvan Unna ja Nuuk)
”Eniten kiehtoisi tehdä lyhytelokuva siitä, miten eri tavoin sama tila näyttäytyy eri ihmisille. Se voisi sijoittua kaamosajan aamuun, jolloin äiti vie lapsia päiväkotiin.
Äidin näkökulmasta se olisi ihan kaaosaamu. Kotona kahvi kaatuu päälle ja lapset levittävät leikkinsä joka puolelle. Matkalla päiväkotiin äidiltä jää ahdistukseltaan näkemättä kaikki maagiset hetket, kun taas lapset näkevät kaupungin salatun puolen, citymaahiset ja puiden latvoista siivilleen nousevat apinat.
Helsingin erottaa muista kaupungeista se, että keskellä pääkaupunkia on niin iso metsäalue. Haaga-Ruskeasuo-alueelta saisi hauskan läpileikkauksen, jossa näkyisi sekä liikennevilinää että metsää.
Ajankohtana olisi loskainen loka-marraskuu, jossa ihmisten on päiväkoti-iän jälkeen vaikea nähdä muuta kuin masentava arkitodellisuus.”
Joanna Palmén
Kuva Juuso Westerlund
Pariisi, rakkaudella elokuvateattereissa 22.9. alkaen.
