”Herätin kaksi kaveriani. He tulevat kohta hakemaan meidät.”
Mies puhuu espanjaa murtaen. Ääni on pehmeä ja syvä, huulten välistä vilahtavat rikkinäiset hampaat.
Seisomme linja-autoaseman parkkipaikalla Espanjan Almeriassa. Mies on marokkolaissyntyinen siirtolaisaktivisti Laaroussi el Morabiti. Hän on luvannut viedä minut ja ystäväni kaupungin ulkopuolelle kyhättyyn slummiin, jossa asuu Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tulleita laittomia siirtolaisia.
Parkkipaikan reunalle pysähtyy kolhiintunut auto. Kaksi mustiin nahkatakkeihin pukeutunutta miestä nousee autosta ja suutelee Laaroussia poskille. Auto kaartaa ulos kaupungista.
Kaikki alkoi marraskuussa 2005. Makasin sängyssä ja luin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä jutun espanjalaisista tomaateista. Niistä, joita myydään talvisin suomalaisissa ruokakaupoissa. Jutussa kerrottiin, mistä tomaatit tulevat.
Sen jälkeen en päässyt tomaateista eroon. Kaupan vihannestiskillä, mietin, kenen kädet ovat poimineet juuri tämän tomaatin? Tutkin viereisen vihanneslaarin lanttuja ja sellereitä. Ajattelin pastaa, johon tulee tuoretta tomaattia ja mozzarellaa. Ostin kotimaisia luomutomaatteja.
Öisin, kun en saanut unta, ajattelin afrikkalaisia siirtolaisia nukkumassa Espanjan tomaattiviljelmien kupeessa. Aamulla raitiovaunussa ajattelin heidän aamujaan ja illalla pyykkiä pestessä mietin, missä he kuivattavat vaatteensa.
Yhtenä päivänä vihannestiskillä tajusin, että tomaatteihin kiteytyi kysymyksiä, joille olin jo pitkään etsinyt elokuvallista muotoa. Siirtolaisuus, ihmisoikeudet, maailmankauppa. Paremman elämän unelma, väkivalta ja vastuu. Siinä ne olivat kaikki. Lähikaupan vihannestiskillä pyöreässä, umamilta maistuvassa paketissa! Sivelin tomaatteja miltei rakastunein käsin. Olin löytänyt elokuvani päähenkilöt.
Auto pysähtyy polulle, jonka vieressä leviää palanut maa. Tuhkan ja liejun keskellä lojuu rikkinäisiä autonrenkaita, pullonkorkkeja, kanistereita ja ruostunut heteka. Jätteiden välistä puikahtaa kauhtunut kissa.
Palaneen maan keskellä kohoaa munanpuolikkaan muotoisia asumuksia. Ne on rakennettu kasvihuonemuovista, jätteistä ja narusta. Oviaukkoja peittävät kuluneet huovat. Asumusten edessä on rikkinäisiä muovituoleja ja kivistä kyhättyjä tulisijoja. Hökkeleiden väliin on pingotettu pyykkinaruja, joilla roikkuu kuluneita miesten vaatteita. Nuori mies peseytyy jätteistä kyhätyn suojan takana. Sataa räntää.
Laaroussin ympärillä seisoo joukko miehiä. Kaikilla on musta iho ja epäilevä katse. Laaroussi heilauttaa kättään minulle ja ystävälleni. Sydän hakkaa.
”Hei, mua ahdistaa noi tomaatit ja haluaisin tehdä teistä elokuvan.”
Miten mitään sellaista voi sanoa täällä?
Malilainen Ismail raottaa vilttiä, joka peittää jätemajan oviaukon. Majassa on kylmä. Seinien vierellä on kolme rikkinäistä hetekaa, pieni keittolevy ja sen alla laatikollinen tomaatteja.
”Itse poimittuja”, hymähtää Ismail. Hän käveli Eurooppaan Saharan autiomaan läpi. Matka kesti kaksi vuotta. Maliin jäi rutiköyhä perhe, jolle hän lähettää osan kasvihuoneilta saamastaan palkasta. Silloin, kun palkka maksetaan. Aina niin ei tapahdu.
Ismail soittaa vanhalla kasettimankalla malilaista musiikkia. Hän kuuntelee sitä aina, kun tulee ikävä kotiin. Niin käy usein. Silti hän on mieluummin Espanjassa kuin kotona. Hän on ollut maassa laittomasti neljä vuotta, mutta haaveilee yhä virallisesta oleskeluluvasta. Se avaisi mahdollisuuden muuttaa pois jätemajasta ja etsiä töitä, jossa palkka maksettaisiin ajallaan. Ja, ehkä, säästää niin paljon rahaa, että voisi joskus käydä kotona.
Kun ajamme pois alueelta, mieleen nousevat sisäministeri Kari Rajamäen taannoisetpuheet. Ministerin mielestä Euroopan suurin ongelma siirtolaisuuden suhteen ovat rajoille pyrkivät turvapaikkashoppailijat. Mietin, miltä Rajamäki näyttäisi kaataessaan vettä päähänsä jätteistä rakennetussa pesukopissa. Miten hän viihtyisi kahden vuoden kävelyretkellä Saharan halki?
”Kuulostaa mahdottomalta.”
”Ei sinne päästetä ketään.”
”UNHCR:n työntekijöiltäkin evättiin lupa.”
Näin minulle on vastattu, kun olen yrittänyt hankkia kuvauslupaa Marokkoon pystytettyihin siirtolaiskeskuksiin. Niihin pääsy alkoi tuntua tärkeältä, kun juttelin Espanjan tomaattislummeissa asuvien siirtolaisten kanssa. Kaikki pitivät itseään onnekkaina, kun olivat selvinneet hengissä Eurooppaan. Lohduttomasta tilanteesta huolimatta Espanjassa olisi edes hento mahdollisuus parempaan elämään.
Kaikki tämä on tietenkin uutisista tuttua. Se, että joka vuosi lukemattomat ihmiset kuolevat pyrkiessään Eurooppaan. Ja että EU on maksanut 40 miljoonaa euroa Marokolle rajakontrollin vahvistamisesta painostettuaan sitä ennen vuosia maan viranomaisia panemaan siirtolaisongelman kuriin. Ja että Espanjan ja Marokon poliisit ampuivat viime syksynä suoraan rajan yli pyrkiviä siirtolaisia kohti. Osa kuoli, osa pakattiin busseihin ja jätettiin sodan aikana miinoitettuun autiomaahan ilman vettä ja ruokaa.
Eri puolille Marokkoa on noussut lähinnä Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tulleille siirtolaisille tarkoitettuja keskuksia. Niihin ei haluta päästää edes kansainvälisiä ihmisoikeustarkkailijoita. Kukaan ei tiedä, keitä keskuksissa olevat ihmiset ovat ja mitä heille tapahtuu.
Kaikki tämä on moneen kertaan kuultua. Mutta mitä enemmän asiaa tutkii, sitä enemmän tekee mieli kirkua. Tehdä päätöntä ilkivaltaa. Vetää ranteet auki.
Jos voisi unohtaa hetkeksi siirtolaiskeskusteluun liittyvän poliittisen kiistelyn. Jos voisi hetken ajatella vain ihmisiä. Mikä saa heidät lähtemään kotoaan vuosia kestävälle hengenvaaralliselle matkalle toiseen maanosaan? Mistä kertoo, että vapautta, demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioittavan Euroopan unionin rajoilla heitetään ihmisiä autiomaahan kuolemaan? Mitä kertoo meistä, että vaadimme hampaat irvessä pääoman vapaata liikkuvuutta, mutta olemme valmiit luopumaan alkeellisimmistakin ihmisoikeuksien ihanteista estääksemme köyhien ihmisten vapaan liikkumisen?
Katsoin pääsiäisenä televisiosta Veikko Aaltosen Kallion seurakunnasta kertovan dokumenttielokuvan Paimenet. Siinä iäkäs nainen kertoi pastorille häpeävänsä itseään joka ilta mennessään nukkumaan. Häntä hävetti valittaa yksinäisyyttään ja kipujaan samaan aikaan, kun kotoaan lähteneillä pakolaisilla ei ole mitään. Itketti. Sukupolvelle, josta moni on lähtenyt sotaa ja köyhyyttä pakoon, on ehkä sisäministeriä helpompi samastua myös tämän päivän siirtolaisten asemaan.
Televisiota katsoessa nojasin olohuoneen pöytänä toimivaan kuluneeseen matka-arkkuun. Se on isotätini perintö. Kuuro täti nousi sotien jälkeen veljensä kanssa laivaan ja matkusti Amerikkaan etsimään parempaa elämää. Kun äiti oli lapsi, hän sai Amerikasta paketteja, joissa oli kauniita vaatteita ja leluja. Miten Eurooppaan ja Suomeen pyrkivien siirtolaisten halu parempaan elämään eroaa omien sukulaisteni lähdön syistä? Mistä lähtien paremman elämän unelmasta on tullut rikos?
Espanjan Almeria oli rutiköyhä maakunta, ennen kuin sinne keksittiin pystyttää kasvihuoneita. Nyt alue kuuluu maan rikkaimpiin. Vauraus on syntynyt pitkälti laittomien siirtolaisten työstä. He viljelevät tomaatteja pienellä palkalla ja ilman sosiaalikuluja eivätkä voi valittaa, vaikka palkka ”unohdettaisiin” maksaa.
Omistajat keräävät voitot, mutta siirtolaisten työstä hyötyvät myös kaikki me, jotka saamme nauttia halvoista tomaateista ympäri vuoden. Ilmiö toistuu monissa maissa. Laittomille siirtolaisille ei haluta antaa oikeuksia, mutta heidän työnsä hedelmistä ollaan toki valmiita nauttimaan.
Kun saavumme siirtolaisten slummista takaisin Almerian kaupunkiin, Laaroussi nousee saattamaan minut ja ystäväni linja-autoasemalle. Hän kertoo, miten itse saapui kuusi vuotta sitten Marokosta Espanjan rannikolle pateralla, laittomien siirtolaisten kuljetukseen käytettävällä kalastajaveneellä. Hän asui ensimmäiset vuotensa Almeriassa samanlaisessa jätemajassa kuin Ismail ja elätti itsensä poimimalla tomaatteja.
Kun Laaroussi lopulta sai virallisen oleskeluluvan, hän ryhtyi ammattijärjestön vapaaehtoistyöntekijäksi auttaakseen muita siirtolaisia. Hän ja hänen kollegansa jakavat kasvihuoneiden liepeille rakennettuihin slummeihin vaatteita ja ruokaa, järjestävät illanviettoja ja auttavat oleskeluluvan hakemisessa.
Bussi kaartaa asemalle. Kirjoitan vihkoon Laaroussin yhteystiedot. Hän lupaa auttaa elokuvan kuvausten järjestämisessä.
”Vaikka välillä ihmiset väsyvät siihen, että täällä ravaa toimittajia ja aktivisteja. Silti mikään ei muutu. Ja miksi muuttuisi? Tästä kaikesta on teille aivan liikaa hyötyä.”
Laaroussin silmät leimahtavat. Käsi piirtää kaaren ilmaan.
”Mitä jos kaikki maailman köyhät menisivät lakkoon? Jos me emme enää viljelisi teidän ruokaanne ja ompelisi vaatteitanne? Jos me kieltäisimme teidän yrityksiänne hyötymästä köyhien maiden luonnonvaroista? Jos vaatisimme teitä lopettamaan luonnon tuhoamisen? Mitä jos kaikki afrikkalaiset päättäisivät kulkea rajojen yli Eurooppaan? Ampuisitteko te meidät kaikki?”
Laitan vihkon laukkuun. Tekee mieli sanoa, että samalla puolellahan tässä ollaan. Ajattelen tuliaisiksi ostamaani design-paitaa ja seuraavan päivän lentoa Suomeen. En sano mitään. Laaroussi antaa poskille kevyet suukot.
Jos kaikki menee hyvin, alan syksyllä kuvata tomaateista alkanutta elokuvaa. Samaan aikaan Suomi toimii EU:n puheenjohtajana. Mitä tarjottavaa meillä on siirtolaisuutta koskevaan keskusteluun? Työpaja turvapaikkashoppailijan käännyttämisestä? Suunnitelma, miten shoppailijat saataisiin hengiltä jo oman maansa rajoilla? Itsemurhapilleri, joka jaetaan kehitysapuna kaikille maailman köyhille ja toivottomille?
Laskeva aurinko levittää taivaalle tulipalon värit. Ystävä nukkuu poski bussin ikkunaa vasten, minä piirrän vihkoon elokuvan ajatuskarttaa. Siirtolaisuus. Ihmisoikeudet. Globaali talous. Mielessä hyrisee Laaroussin ääni. Jos me emme onnistu toimimaan samalla puolella, mitä meistä tulee? Hirviöitä, jotka turvautuvat yhä raaempaan väkivaltaan varjellakseen vaurasta lintukotoaan? Läskipäisiä moukkia, jotka ovat menettäneet tärkeimmän inhimillisen piirteensä, kyvyn asettua toisen ihmisen asemaan?
Elina Hirvonen
kuvat Reetta Kyttä
