Vapun jälkeinen viikko jätti haavoja sieluun.
Makasiinien mellakat olivat kurjia, eikä tuhopoltto spektaakkelimaisuudesta huolimatta paljoa lämmitä. Todellinen pettymyksen aihe on kuitenkin suomalainen media. Iltapäivälehdet kirkuivat kuin hysteerinen lapsi, eikä muitakaan tiedotusvälineitä voi harkitseviksi kehua.
Lehtiin painettiin vailla lähdekritiikkiä kaikki, mitä poliisi suvaitsi kertoa. Uutiset olisi voinut kirjoittaa yhtä hyvin Tukholmankirjeenvaihtaja, eikä eroa olisi huomannut. Poliisi oli yksi osapuoli tapahtumissa. Kun poliiseja loukkaantuu, tiedotus kovenee ja se näkyi suoraan uutisissa.
Kokonaisuutena makasiinien tapahtumat vaikuttavat jälkikäteen aika pikkujutulta verrattuna vappuun esimerkiksi Berliinissä tai Tukholmassa. Huolestuttavaa on se, miten herkästi järkevätkin kommentoijat menettävät malttinsa ja esittävät päättömiä vaatimuksia aktivistien valvonnan lisäämisestä tai rajavalvonnan tiukentamisesta.
Kuripolitiikka on yllättävän lähellä pintaa.
Muutama vuosi sitten Paavo Lipponen kutsui Keskisuomalaisen ja Ilkan päätoimittajia maakuntiaan terrorisoiviksi satraapeiksi. Pääministeri oli tuohtunut kahdelle toimittajalle, jotka edistivät lehdillään keskustan vaalivoittoa.
Maaliskuussa Bonnierin journalistipalkinnon saanut Talouselämän päätoimittaja Pekka Seppänen palasi aiheeseen kiitospuheessaan. Hän moitti enimmäkseen kärkikaartin toimittajista koostuvaa joukkoa siitä, että firmojen tuottama voitto mietityttää enemmän kuin maailman tekeminen paremmaksi. (Mitä se kenellekin on.)
Mieluummin olisin satraappi kuin kastraatti, Seppänen kiteytti ajatuksensa.
Kyllä! Olen täysin samaa mieltä.
Ylioppilaslehti on bändi, jonka Suomenkiertue kestää kaksi vuotta kerrallaan. Tämä numero on nykyisen toimituksen jäähyväiskeikka.
Suomessa julkaistaan joka viikko kauhistuttava läjä lehtiä. Ehkä noin viisikymmentä niistä tulee Ylioppilaslehden toimitukseen. Tilatut lehdet luetaan tarkasti, ilmaisjakelut plärätään ja asiakaslehdet heitetään paperinkeräykseen.
Silti Akateemisesta pitää hakea lisää hyviä lehtiä. Suomessa kun ei julkaista ajankohtaista journalistista esseistiikkaa kuten New Yorkerissa.
Tämä esseenumero on yhden journalistisen unelman täyttymys. Edes kerran voi imitoida yhdysvaltalaisia esikuvia.
Mitä olen oppinut -haastattelut on lainattu Esquiresta. Idea kuuden sanan novelleista on peräisin hippien valituista paloista, Utne Readerista. Ei mitään runoja, vaan tarina kuudella sanalla.
Teimme myös toimitussihteeri Maria Mustrannan kanssa omat novellimme.
”Ole hiljaa! Meillä on paljon puhuttavaa.”
”Minä tässä: kling kling. Helisevä vaski.”
Kiitos Heli, Maria, Reetta, Elina V., Elina K., Elina T., Juha, Matti ja Tarja. On ollut ainutkertainen etuoikeus tehdä Ylioppilaslehteä kanssanne. Tänne jää pala sydämestä.
Esa Mäkinen
