18. toukokuuta 2006
Teksti:

Minulla on erittäin suuri kynnys päästää suustani sanat kansallinen trauma.
    Termissä on jotain aivan liian mahtipontista. Se vie poliittista historiaa koskevan keskustelun psykologian ja tunteiden alueelle, jolla ei yleensä argumentoida kovin terävästi.
    En myöskään itse tunne olevani suomettumisen, talvisodan tai talvisodasta vaikenemisen traumoittama. En tunnista mitään vuoden 1918 ”painolastia” tai ”kipupistettä”, enkä tiedä yhtään ikäistäni ihmistä, jolle ne olisivat ongelma.
    Sitäkin kiusallisempaa on tuhlata näitä termejä Suomessa, kun ne monessa muussa maassa ovat täyttä totta.
    Näin tapahtui esimerkiksi Irakissa, kun Saddam Husseinin oikeudenkäyntiä alettiin viime vuodenvaihteessa lähettää radiossa. Kyllä, kansallisia traumoja todella purettiin. Kyllä, kipupisteet ja painolastit tulivat esiin. Ja aivan oikein, vähitellen alkaa myös ”tervehtymisprosessi”.
    Kuten kaikki lehtiä lukevat tietävät, tällaiset oikeusjutut ovat lisääntymässä. Tuomiolle ovat joutuneet tai joutumassa Saddam, Milosevic, Argentiinan Videla, Chilen Pinochet sekä Liberian Charles Taylor.
    Periaatteellisella tasolla on menty kovaa vauhtia eteenpäin. Entiset diktaattorit eivät voi enää viettää leppoisia eläkepäiviä. Nykyisin ei ole juurikaan painoarvoa sellaisilla ajatuksilla, että tämä kuuluu meidän maalle eikä kenellekään muille tai että mitä johtaja tekee, ei voi olla rikollista. Diktaattoreiden lisäksi monet demokraattistenkin maiden ex-poliitikot ovat varuillaan.
    Mutta vaikka periaatteet lujittuvat, käytäntö vielä haparoi. Tiedetään jo aika hyvin, keitä joutuu oikeuteen. Mutta vielä ei tiedetä kovin hyvin, miten. Miten syytteet kannattaa kirjoittaa? Millaisista henkilöistä tulee hyviä tuomareita? Millaisia aseita puolustukselle voi antaa? Oikeudenkäyntien muoto ja säännöt etsivät itseään.

Kun entiset valtionpäämiehet tai poliitikot joutuvat oikeuteen, samalla aloitetaan yleensä lähihistorian uudelleenkirjoittaminen ja maan tulevaisuuden suunnittelu.
    Näissä oikeudenkäynneissä ei ole kyse vain syyllisten rankaisemisesta, vaan myös oikeusjuttua seuraavien kansalaisten reaktioista. Niitä on hyvällä syyllä kutsuttu pedagogisiksi oikeudenkäynneiksi. Ne ovat paitsi oikeudenkäyntejä myös historian ja yhteiskuntaopin tunteja.
    Ja juuri silloin syntyy ongelmia. Oikeudenkäynti menettää uskottavuutensa, jos siinä on kyse liiaksi muusta kuin oikeudesta.
    Jos moraali, politiikka tai hyötynäkökohdat alkavat näytellä liian suurta roolia, prosessilta putoaa uskottavuus. Tätä tasapainoilua käydään joka viikko Saddamin oikeudenkäynnissä.
    Ajatellaan vaikka Chicagon yliopiston oikeustieteen professorin Eric Posnerin neuvoja viime kesältä. Hän muistutti, että entiset matalan tason Baath-virkamiehet seuraavat tarkasti Saddamin vastaisten syytteiden laajuutta ja logiikkaa.
    Jos oikeusjutun yhteydessä aletaan käsitellä kaikkia hänen operaatioihinsa osallistuneita syyllisinä, ex-virkamiesten halu liittyä kapinallisiin varmasti kasvaa. Uuden Irakin rakentaminen olisi helpompaa kuitenkin näiden ihmisten kanssa. Siksi Saddam Hussein kannattaisi Posnerin mukaan tuomita mahdollisimman kapealta pohjalta.
    Kannattaisi varmaan, Irakin tulevaisuutta ajatellen. Toisaalta liian monta Irakin nykypolitiikkaan liittyvää kompromissia vie uskon oikeusprosessin itsenäisyyteen.
    Posnerin neuvomalla tavalla asiat tehtiin toisen maailmansodan jälkeen Ranskassa. Vichyn Ranskaa vuosina 1940-1944 johtanutta marsalkka Petainia syytettiin ainoastaan aseleposopimuksen allekirjoittamisesta Saksan kanssa, ei esimerkiksi pakkotoimista juutalaisväestöä kohtaan. Rajauksella toivottiin Vichyn hallinnon virkamiesten jättämistä oikeusjuttujen ulkopuolelle. Sopimuksessa oli vain yhden miehen nimi ja siitä oli helpompi kehittää selkeä oikeusjuttu.
    Tuomioistuimessa kerrottava tarina ei useinkaan vastaa moraalista ja poliittista tarinaamme. Entisen DDR:n johtajat saivat syytteitä ja tuomioita loikkausta yrittäneiden ampumisesta rajalla, eivät esimerkiksi toisinajattelijoiden järjestelmällisestä vainoamisesta. Stasin ex-johtajaa Erich Mielkeä syytettiin poliisien surmaamisesta nuorena miehenä Berliinissä 1931, ei valtavan ja pelätyn urkinta- ja sortokoneiston rakentamisesta.
    Oikeusjuttujen kuivat asiakirjat ja hitaat rituaalit eivät myöskään tavoita hirmuhallintojen kauheuksia. Nürnbergin oikeudenkäynnistä kaikki ovat samaa mieltä ainakin siinä, että se oli valtavan tylsä.

Saddamin oikeudenkäynti on jaettu moneen erilliseen minioikeudenkäyntiin. Häntä syytetään muun muassa Iranin ja Irakin sodasta, kurdien joukkomurhasta sekä Dujailin kylän 148 asukkaan surmaamisesta vuonna 1982. Näitä kaikkia käsitellään erikseen.
    Menettelyllä halutaan estää sellaiset ongelmat, joita Slobodan Milosevicin oikeudenkäynnissä syntyi. Serbian entinen johtajahan ehti kiusallisesti kuolla reilusti ennen tuomiotaan.
    Venymistä aiheutti 66-kohtainen ja erittäin epämääräinen syytelista. Milosevicia haluttiin syyttää mahdollisimman monesta pahasta asiasta.
    Saddamin kohdalla on myönnytty siihen, että jokaista hirmutekoa ei kannata tuoda oikeussaliin. Tuodaan ne, joista saa kompaktin syytteen ja joista on olemassa vahvinta todistusaineistoa. Strategiasta on sanottu, että se tarjoaa ”tuokiokuvia pahuudesta”.
    Muutenkin Milosevicin kohtalo leijuu koko ajan Saddam-prosessin taustalla. Siihen tutustuttiin erittäin yksityiskohtaisesti, kun oikeudenkäyntiä ryhdyttiin suunnittelemaan.
    Milosevic sai esimerkiksi oikeuden puolustaa itse itseään, ilman juristia, ja hän käytti tilannetta hyväkseen pitkien poliittisten puheiden pitämiseen. Saddamille ei annettu samanlaista oikeutta, ja jos hänen juristinsa alkavat saarnata, heitä voidaan rangaista tai vaihtaa.
    Kauneusvirheenä pidettiin myös sitä, että Milosevic-jutun tuomarit olivat brittejä ja Britannia oli yksi Serbian vastaiseen interventioon vuonna 1999 osallistuneista maista. Saddamin tuomareita on yritetty valita hyvin huolellisesti, ja esimerkiksi kurdituomarin on tarkoitus hoitaa shiiojen ja sunnien väliseen vihanpitoon liittyvät tapaukset.
    Puolustus valittaa myös, ettei Saddamille ole annettu kynää käyttöön. Syynä on ilmeisesti se, että kynillä on tehty selleissä monta itsemurhaa. Nürnbergissa natsijohtaja Göring onnistui tekemään sellissään itsemurhan salakuljetetulla syanidilla.
    Huomattava osa puolustuksen retoriikkaa melkein aina näissä oikeudenkäynneissä on niin kutsuttu ”sinä myös”-taktiikka. Siinä yritetään kääntää puhe mahdollisimman nopeasti tuomitsijoihin. Niinpä Bagdadissa tullaan kuulemaan vielä paljon puhetta Irakin sodan laittomuudesta, Yhdysvaltojen pahuudesta ja George W. Bushista.
    Näillä puheilla ei ole juurikaan juridista arvoa, mutta ne voivat saada oikeudenkäynnin näyttämään poliittiselta kostolta, varsinkin muslimien silmissä.

Valtionjohdon tekemien vääryyksien tuominen juridiikan piiriin on yllättävän hankalaa ja usein joudutaan vääntämään erikoisiakin kompromisseja.
    Näin tapahtui pitkään Argentiinassa, jonka vasemmistolainen presidentti Carlos Menem sääti suuren armahduslain 1990. Sen mukaan vuonna 1976-82 maata hallinneen verisen sotilashallinnon aikaisista rikoksista ei enää tuomittaisi ketään. Niinpä yhdeksänkymmentäluvun Argentiinassa oikeus selvitteli sotilasjuntan uhrien kohtaloa, mutta ei lähettänyt ketään syyllisten perään.
    Menemin suuresta armahduksesta jätettiin kuitenkin pois niin kutsutut vauvankaappausrikokset.
    Luitte ihan oikein.
    Yksi kaapatuista oli Claudia Victoria Poblete. Yli kaksikymmentävuotiaaksi hänen nimensä oli Mercedes Beatric Landa ja hänen piti isänään everstiluutnantti Ceferino Landaa.
    Vähän 20-vuotissyntymäpäiviensä jälkeen Claudia sai tietää, että hänen todellinen isänsä oli ollut José Liborio Poblete Roa ja äitinsä Gertrudis Marta Hlaczik. Sotilaat kidnappasivat molemmat vanhemmat 28. marraskuuta 1978, kiduttivat heitä ja tappoivat heidät. Kahdeksankuukautinen Claudia annettiin vanhempiensa murhaajien kollegan, eversti Landan huostaan.
    Claudioita on Argentiinassa ainakin viisisataa. Monet äideistä pidätettiin raskauden ollessa jo pitkällä, pakotettiin synnyttämään side silmillä ja surmattiin pian synnytyksen jälkeen. Hajottamalla perheitä sotilasvalta yritti heikentää opposition moraalia. Maahan ei myöskään haluttu hallitusta vihaavia orpoja.
    Vihattu ex-presidentti Jorge Videla saatiin yhdistettyä viiteen lapsikaappaukseen 1998, ja hän istuu niiden vuoksi edelleen kotiarestissa. Hänen kotiaan pommitetaan säännöllisesti tomaateilla.
    Kesällä 2005 Menemin antama suuri armahdus todettiin kokoonpanoltaan uusitussa Argentiinan korkeimmassa oikeudessa perustuslain vastaiseksi. Nyt Videlaa ja muuta johtoa vastaan on ryhdytty ajamaan muitakin syytteitä.
    Ei tämä ehkä ihan tyylikkäimmän juridiikan mukaan mennyt, mutta sellainen on lähimenneisyyttä tuomittaessa aika harvinaista.
    Argentiinan oikeusjutuissa ei ole kyse vain syyllisten rankaisemisesta. Uhrien omaiset haluavat varmuuden siitä, mitä heidän läheisilleen tapahtui. Samalla eloonjääneet uhrit saavat äänensä kuuluviin.
    Siinä onkin yksi tällaisten oikeusjuttujen tärkein puoli. Valtiovalta tunnustaa uhrien ja uhrien omaisten kärsimykset, ja heidän kokemuksensa tulee osaksi yhteistä historiallista tietoa. Myös Saddamin oikeusjutussa on kuultu uhrien kuvauksia tapahtumista.
    Nürnbergin oikeusjutussa ei aikanaan kuultu uhreja, mikä todennäköisesti hidasti holokaustin asettumista maailman tietoisuuteen. Sen sijaan myöhemmin kiinni saatujen, alemman tason natsien Adolf Eichmannin ja Klaus Barbien oikeudenkäynneissä (1961 ja 1987), kuultiin uhreja niin paljon, että ne uhkasivat kääntyä spektaakkeleiksi.

Kiinnostavaa kyllä, oikeusjutut eivät usein saa ainakaan heti suurta hyväksyntää kansalaisilta.
    Saksassa suhtauduttiin Nürnbergin oikeudenkäyntiin sen aikana välinpitämättömästi tai vihamielisesti. Yhdessä gallupissa enemmistö olisi jopa halunnut vapauttaa Göringin.
    Yleinen mielipide alkoi muuttua vasta 1960-luvulla. Yhtenä syynä muutokseen on pidetty sitä, että silloin tulivat vastaan ensimmäiset saksalaisten itsensä vetämät vanhojen natsien oikeudenkäynnit.
    Tätä argumenttia käytettiin silloin, kun annettiin Saddamin oikeusjuttu irakilaisille itselleen eikä perustettu kansainvälistä tuomioistuinta.
    Näinhän tehtiin Jugoslavian, Ruandan ja Sierra Leonen tapahtumia selviteltäessä, ja monet olisivat halunneet Irakin kohdalla seurata esimerkkiä. Nyt on vaarana, että Saddamin tuomio näyttää vain uusien johtajien kostolta.
    Turvallisuussyillä ehdittiin perustella kansainvälistä tuomioistuinta jo ennen kuin yksi Saddamin puolustusasianajajista murhattiin. Lisäksi muualta maailmasta löytyy reilusti osaavampia oikeusoppineita kuin Irakista.
    Milosevicin oikeusprosessi osoitti kuitenkin kauas sijoittamisen ongelmat. Esimerkiksi todistajien lennättäminen Haagiin tuli kalliiksi, hankalaksi ja hitaaksi.
    Suurempi ongelma oli, että oikeudenkäynti jäi henkisesti varsin kaukaiseksi Balkanin maiden asukkaille. Milosevicin suosio myös nousi Serbiassa radikaalisti oikeudenkäynnin ensimmäisinä viikkoina.
    Saddamin oikeudenkäynnin puuhamiehet toivovat, että oikeudenkäyntiä tullaan joskus tulevaisuudessa tutkimaan yhtä hartaasti kuin viime vuosina on tutkittu Nürnbergia.
    Pitää muistaa, että oikeudenkäynnin menestystä voi mitata monilla eri mittareilla. Voidaan tarkkailla sitä, kuinka paljon oikeusprosessi vahvistaa Irakin sisäisiä oloja ja uuden hallituksen oikeutusta kansalaisten silmissä.
    Me täällä lännessä taas seuraamme tarkkana sitä, kuinka paljon oikeuksia Saddamille ja hänen asianajajilleen annetaan ja sujuuko prosessi oikeuskäsityksemme mukaan. Täytyy kuitenkin varoa kohtuuttomia vaatimuksia.
    Jos vaihtoehtoina on kieltää Saddamilta oikeus kuulustella todistajia tai sallia kuulustelu, joka todennäköisesti johtaisi uskonnollisten ryhmien välien kiristyminen Irakissa, kannattaa valita kieltäminen.
    Kuten Eric Posner myös muistuttaa, omissa oikeusjärjestelmissämme syytetyille on annettu tiettyjä oikeuksia, jotteivät syyttömät joutuisi vankilaan. Saddamin kaikki tietävät syylliseksi.

Kyösti niemelä
kuvat Tommi Musturi