Kirjallisuus muuttaa maailmaa, mutta sen vaikutuksia joutuu odottamaan. Kirjallisuuden tehtävä on antaa ihmisille lohtua, uudet silmät ja sellainen käsitys tästä maailmasta, jolle voi rakentaa jotain. Ettei se ole jo huomenna poissa ja uusi sensaatio tilalla.
Pidän kirjallisuudessa jonkinlaisesta selkeydestä, siitä ettei tehdä elämästä liian monimutkaista. Ei saa yksinkertaistaa, mutta pitää kirjoittaa selkeästi myös vaikeista asioista. Täytyy kirjoittaa paljon rivien väliin. Onkin vaikeaa jättää sanomatta tärkeitä asioita ja antaa lukijan löytää ne itse tekstistä.
Vanhan zen-buddhalaisen ajatuksen mukaan kun on nuori, puu on puu, vesi on vesi ja vuori on vuori. Kun on todella ymmärtänyt jotain tästä elämästä, puu ei ole enää puu, vesi ei ole vesi, eikä vuori ole vuori. Mutta jos todella on ymmärtänyt, niin vesi on vesi, puu on puu ja vuori on vuori. Ei ole yksinkertaista kirjoittaa tästä toisesta puusta. Se on hyvin monimutkainen asia, mutta näyttää yksinkertaiselta kuin japanilainen runo, joka voi viidessä rivissä kertoa hirveän paljon.
Kirjallisuudesta on paljon väärinkäsityksiä. Yksi niistä on se, että runous on aina vaikeaa. Siksi monet ihmiset välttävät runokirjojen lukemista. Ei se ole ollenkaan niin. Runous näkee ja tiivistää jotain ja avartaa samalla ihmisten mielikuvitusta.
Mielikuvitus on vaikea asia monelle ihmisille. He voivat aplodeerata, kun he katsovat Chagallin taideteosta, jossa hääpari leijuu ilmassa. Jos kirjoittaa, että hääpari leijuu ilmassa, lukija ajattelee, että tässä on jotain väärin. Minulla on vähän taipumuksia tällaisiin hulluuksiin, värjäämiseen ja piirtämiseen sanoin. Kaikki mikä liittyy kuviin – valokuvataide, maalaustaide, arkkitehtuuri – on minulle hyvin tärkeää.
Aloitin kirjoittamisen hirveällä innolla ja spontaanisuudella. En enää ihan ymmärrä, mitä silloin kirjoittamallani kielellä halusin sanoa. Olin lukenut paljon riikinruotsalaista runoutta ja koetin välttää meidän omia modernistejamme, koska ajattelin, että se voi olla vaarallista. En halunnut tulla pieneksi suomenruotsalaisen modernismin oppilaaksi. Vanhemmiten tekstini ovat muuttuneet yksinkertaisempaan ja selkeämpään suuntaan.
Kirjoittajan pitää löytää oma tyyli, ja se voi kestää vuosia. Ensimmäinen kirjani ilmestyi vuonna 1946. Vuonna 1960 minulta ilmestyi runokokoelma Den svala dagen, Viileä päivä. Sen kirjan kohdalla ajattelin, että olen löytänyt jonkinlaisen oman tyylin, jota pidän näennäisesti hyvin yksinkertaisena. Ajattelin, että tähän tulin, tästä haluan pitää kiinni. Se kesti neljätoista vuotta ja monta kirjaa.
Kirjoittajan täytyy kulkea omaa tietä, eikä katsoa vasemmalle eikä oikealle. Sitä opin itse Gunnar Björlingiltä ja Ingmar Bergmanilta. He ovat olleet oppi-isiäni siinä mielessä, että he eivät koskaan ajatelleet, pitäisikö yleisö heidän töistään tai voisiko yksinkertaistaa jotakin, jotta saisi enemmän lukijoita tai kuulijoita. Heitä haukuttiin hirveästi. Ihmiset ilmoittivat, etteivät he ymmärtäneet ollenkaan heidän töitään, mutta he eivät piitanneet. On tärkeää, että kirjailijalla on oma tie kävellä, vaikka se olisi vaikea.
Joskus olen miettinyt, voiko olla kirjailijoita, joilla on täydellinen kielikorva samalla tavalla kuin on muusikoita, joilla on absoluuttinen sävelkorva. En tarkoita sitä, että kielen täytyy olla puhdasta ja hienoa, vaan että se vastaa sitä, mitä kirjailija haluaa sanoa. Heli Laaksonen tietää tarkalleen kirjassaan Sulavoi, mitä hän haluaa kirjoittaa. Se on murretta, mutta niin helkkarin hauskaa, koska se on niin harkittua.
Luin juuri Uusi ääni -antologiaa, jossa on hiljattain esikoisensa julkaisseiden runoilijoiden tekstejä. Se on täynnä todella lahjakkaita nuoria kirjailijoita. Onko jokin muu maa, jossa kirjoitetaan niin paljon kivoja runokirjoja kuin Suomi? Olen hyvin ylpeä tästä.
Epäilen, että tekniikan myötä kirjat ovat muuttuneet paksummiksi. Tässä on menty harhateille. Kirjailija ei harkitse niin tarkkaan, voiko jotakin jättää pois. Kirjoitan itse sähkökirjoituskoneella. Olisi kiva, jos olisi sellainen laite, johon voisi puhua, ja se kirjoittaisi tekstin puhtaaksi. En kuitenkaan ole varma, voisiko sillä tuottaa hyviä kirjoja, koska puhuminen ja kirjoittaminen ovat kaksi eri asiaa. Olen huomannut usein, että puhutusta tulee kirjoitettuna kauheaa puuroa. Puhutut vitsit ja letkautukset näyttävät paperilla tylsiltä. En enää kirjoita paperille mitään, kun pidän puheita.
Opettaminen ja arvosteleminen eivät ole minun hommiani. Opetin kerran neljä tai viisi kuukautta kirjallisuushistoriaa, ja se oli hirveää. Kirjallisuuskritiikkejä kirjoitin kaksitoista vuotta Hufvudstadsbladetiin. Oli pakko, kun perhe kasvoi ja tarvitsimme rahaa. Aluksi se oli hauskaa, mutta kuuden seitsemän vuoden jälkeen alkoi tuntua tylsältä. Aina olisi pitänyt osata sanoa, mistä syytä piti tai ei pitänyt kirjasta. Kriitikon täytyy todella ajatella asiat läpi, kukkaiskieli ei riitä. Se on kovaa työtä.
Nykyisessä maailman muutoksessa minua askarruttavat väkivalta ja pinnallisuus. Tapahtumista kirjoitetaan hirveän paljon ja hirveän nopeasti. Sitten ne ovat poissa ja täytyy saada uudet sensaatiot ja järkyttävät jutut. Ei ole aikaa pysähtyä ja ajatella asioita läpi.
Elokuvissa näkee usein sarjoja nopeita leikkauksia. Hirveän paljon informaatiota ja hirveän paljon kuvia. Ehtiikö niitä katsoa todella? Ehkä nuoremmat oppivat katsomaan nopeasti kuvia.
Jonkinlainen hidastaminen olisi paikallaan. Jotkut ihmiset ovat tulleet kiittämään Kesän varjoista. Samalla he ovat kertoneet, että heidän oli pakko lukea kirja hirveän hitaasti ja että he aikovat lukea sen toisen kerran. Olin hyvin mielissäni tästä kohteliaisuudesta.
Kesän varjot hyppää kesältä 1944 kesään 1999 ja takaisin. Joillekin tämä on vaikea juttu. Toisaalta elämässämme tapahtuu juuri tällaisia muutoksia. Kun kävelet kadulla, tunnet tuoksun ja ihmettelet, mistä se tulee. Muistat, että lapsena koit saman, ja se voi olla monta kymmentä vuotta vanha kokemus. Se on hyvin kummallista. Miksi muistaa tarkkaan asioita, jotka eivät ole olleet hirveän tärkeitä elämässä ja unohtaa täysin valtavia muutoksia? Jotkut muistot voivat olla tärkeitä, mutta ei tiedä, mistä syystä muistaa nimenomaan ne.
Olen oppinut, että täytyy ottaa vastaan, mitä tulee. Ei voi aina muuttaa elämän kulkua, vaan täytyy sopeutua siihen, mitä tulee eteen ja pärjätä jollain tavoin. Pitää myös olla suhteellisen inhimillinen, siisti ja mukava ihminen, jos vain voi.
Omilta lapsiltani olen oppinut sen, että täytyy olla valppaana ja koettaa olla positiivinen ja avoin uusille ajatuksille ja tekniikalle. Vaimoni on opettanut minulle kärsivällisyyttä ja avointa suhtautumista ihmisiin. Olin aika monta vuotta ainoana ja vähän hemmoteltuna lapsena kotona, koska veli oli kolmetoista vuotta vanhempi kuin minä. Ilman vaimoani kirjoja ei juuri olisi syntynyt. Hän on hoitanut asiat niin, että minulla on ollut rauhaa kirjoittaa. Kumppanuutemme on kestänyt yli viisikymmentä vuotta.
On vaikeaa sanoa, mitkä ovat elämäni suurimpia saavutuksia. Elämä on mennyt työtä tehdessä. Olin yli 30 vuotta töissä kirjastossa. Silloin kai saavutin jotain hoitamalla suhteellisen hyvin esimerkiksi kirjaston kirjallisuushankinnat. Toivottavasti olen saanut aikaan jotain omilla kirjoillani.
Olen hyvin perhetyyppinen ihminen. Olen voinut elää kivassa perheessä, saanut suhteellisen kivan asunnon ja pärjännyt taloudellisesti niin, ettei ole ollut hirveän köyhä. Ne ovat sellaisia arkipäiväisiä saavutuksia. En tiedä, miksi olen elänyt näin vanhaksi. Ei minulla ole mitään reseptejä oikealle elämälle, jos sellaista on.
Vanhuus on pitkää alamäkeä, ei sille mitään voi. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän jaksaa kirjoittaa. Haluaisin tehdä vielä hyvän runokokoelman ja romaanin sekä jatkaa pienten aforististen juttujen kirjoittamista klassikoista.
Välillä tuntuu, että nyt saa olla, olen tehnyt tehtäväni. Mutta ei tästä hommasta koskaan jäädä eläkkeelle. Koetan kirjoittaa niin kauan kuin pysyn jaloillani.
Maria Mustranta kuva Perttu Saksa
Bo Carpelan
* Syntynyt Helsingissä vuonna 1926
* Naimisissa, kaksi lasta ja kaksi lastenlasta
* Filosofian tohtori
* Esikoisteos Son en dunkel värme ilmestyi vuonna 1946. Laajaan tuotantoon kuuluu runoja, proosaa sekä lasten- ja nuortenkirjoja.
* Saanut muun muassa valtion kirjallisuuspalkinnon neljä kertaa, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1977 ja Finlandia-palkinnon vuosina 1993 ja 2005.
* Työskennellyt Helsingin kaupunginkirjaston apulaiskirjastonjohtajana 1964-1980 ja taiteilijaprofessorina 1980-1993.
