Laajakulma: Vain valkokankaalla

T:Teksti:

Neljä vuotta sitten istuin Ylioppilaslehden edellisen päätoimittajan huoneessa pitämässä palopuhetta. Kollegani ja minä kauppasimme lehdelle elokuvapalstaa.
    ”Elokuvajournalismi rajoittuu liian usein suppeisiin tuoteselosteisiin, joiden tyyli tuo mieleen Tekniikan maailman ruohonleikkuritestit. Me haluamme asettaa elokuvat laajempaan sosiaaliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Me haluamme tavoittaa kirjoituksissamme elokuvan ainutlaatuisen luonteen”, paasasin Filmihullunsa lukeneen sosiologian opiskelijan järkähtämättömällä itsevarmuudella.
    Tusinaa selventävää kysymystä ja ruiskuasteelle äitynyttä puheripulia myöhemmin paiskasimme päätoimittajan kanssa kättä. Töihin!
    48 elokuvakolumnia myöhemmin en ole varma, olenko kirjoituksissani päässyt käsiksi mainostamaani ”elokuvan ainutlaatuiseen luonteeseen”.
    Mitä se edes on – ja onko sitä?

Ihmiset ovat kertoneet tarinoita ja piirtänet kuvia maailman sivu. Tekeekö kuvien liikkuminen ja tarinoiden tallentaminen toistettavalle kuvanauhalle ilmaisumuodosta ainutlaatuisen muutenkin kuin teknisiltä ominaisuuksiltaan? Eikö elokuva ole pohjimmiltaan kirjallisuuden, teatterin, kuvataiteen ja musiikin sekasikiö, joka on syntynyt kuvaus ja äänitystekniikan kehityksen sivutuotteena?
    Elokuvateorian kurssilta muistan, että taidemuodon itsenäisyyden perusteleminen yhdisti monia 1900luvun alun keskeisiä elokuvakirjoittajia. Tulokkaalle piti löytää oma paikka.
    Varhaiset cinefiilit puhuivat elokuvasta esimerkiksi ”mielen taiteena” ja merkkinä ”uudesta siirtymästä näkyvän hengen kulttuuriin”.
    Ensimmäiset elokuvantekijät keskittyivät taltioimaan temppuja, joita esitettiin kameralle kuin teatterin lavalta. Kun elokuvilla ryhdyttiin kertomaan tarinoita, elokuvatutkijat pääsivät analysoimaan työkalua, jota teatteriväeltä ei löytynyt: leikkausta.
    Leikkaus on liima, joka yhdistää välähdykset montaaseiksi ja punoo juonteista tarinan. Vasta leikkaus tekee elokuvasta elokuvan. Se antaa liikkuville kuvakudelmille uniikin rytmin; luo elokuvalle luonteen, jota ei voi palauttaa muihin taiteisiin ja jota ne eivät pysty imitoimaan.
    Läpi elokuvan historian jalostuneiden leikkaustyylien muutosta ei voi selittää vain tekniikan kehityksellä. Tyyli kiteyttää tavan hahmottaa maailmaa, ja siksi se elää ajan mukana.
    Tämä pätee ainakin niin kauan kuin elokuvia tekevät taiteilijat, eivätkä insinöörit.

Vuonna 1966 kuollut Siegfried Kracauer kuului ensimmäisiin akateemikkoihin, jotka kiinnostuivat elokuvasta ajan hengen peilinä. Massakulttuuritutkija näki elokuvan muodon heijastavan pirstaleista urbaania kulttuuria.
    Nopeatempoinen ja sirpaloitunut elinympäristö synnyttää nopeatempoisuuteen pystyvän ja sirpaleisen muodon tavoittavan median, oli Kracauerin logiikka.
    Ajatukseen on helppo yhtyä. Elokuva on kiihkeärytmisen ja alati monimuotoistuvan modernin yhteiskunnan lapsi.
    Mutta se ei tee siitä erityistä. Modernin ajan mullistukset ovat jättäneet jälkensä kaikkeen taiteelliseen ilmaisuun. Ja onhan moderni aika luonut muitakin, jos ei nyt uusia niin ainakin uudenlaisia ilmaisumuotoja. Konemusiikki, graffitit ja nettirunous eivät olisi voineet syntyä milloin vain. Elokuvan lailla nekin peilaavat omaa aikaansa.
    Elokuva ei kuitenkaan tyydy vain peilaamaan ajan henkeä: se pullottaa sen sellaisenaan. Äänineen, väreineen, tunnelmineen kaikkineen. Olipa kyse sitten italialaisen neorealismin viipyilevästä arkiestetiikasta tai MTV:n musiikkivideoiden kiihkeärytmisestä takapuolen vatkauksesta.
    Elokuvilla on ainutlaatuinen kyky viedä katsojansa aikamatkalle. 1950-luvun Hollywoodelokuvat tarjoavat tänä päivänä saman annoksen sievistelevää seksuaalimoraalia kuin valmistuessaan. 1970-luvun rajoja rikkovat eksploitaatioelokuvat uhkuvat samaa kulttuurikapinaa kuin ensi-illassaan.
    Elokuva pysyy. Vain katsojien tapa suhtautua näkemäänsä muuttuu.
    Menneitä voi kuitenkin muistella muidenkin taiteiden äärellä, eikä taidetta kuluteta vain halusta palata menneeseen.
    Elokuvan dokumentointikyky ei yksinään riitä perusteeksi raahautua elokuvateatteriin. Mikä sitten on elokuvan vetovoiman ydin?

Kuukausi sitten kirjoitin Laajakulmapalstalle mieleenpainuvista kohtauksista. Tarkoituksena oli esitellä puhtaan onnistumisen hetkiä: väläyksiä, jollaisen nähdessään tuntee kaiken olevan kohdallaan, vaikkei välttämättä osaisikaan perustella innostumisensa syitä.
    Intuitio ei löydä helposti sanallista muotoa.
    Vastaavalla tavalla voisin eritellä suosikkikirjojeni suosikkilauseita, ikimuistoisimpia teatterissa näkemiäni sisääntuloja tai musiikkikappaleiden huippukohtia.
    Suurimpien onnistumisten hetkelläkään ne eivät silti herätä minussa yhtä voimakasta kokemusta kuin elokuvien huippukohdat. Kuvan, äänen ja kielen liitto kykenee luomaan totaalisen illuusion, johon voi upota kuin valveuneen.
    Kaikki kulttuurintuotteet voi pilkkoa mikrobeiksi. Väitän, että elokuvien kyky tehdä kaikkia aisteja kerralla hivelevää spektaakkelia kristallisoituu tällä hiukkasten tasolla.Kamera pystyy tallentamaan pienimmänkin eleen ja yksityiskohdan. Olipa se pelosta laajentunut pupilli, pidätetty toivon henkäys tai helpotuksen laukaisema kyynel.
    Elokuvassa pienestä voi hetkessä tulla suurta, eikä muutoksesta tarvitse kertoa sitä alleviivaamalla. Pieni viittaus riittää.
    Ihmiset osaavat lukea ihmisiä paremmin kuin kirjaimia. Kuvat päästävät katsojat hahmojen iholle. Siksi valkokankaalla värähtävä kulmakarva luo välittömämmän kokemuksen hahmon tunteista kuin kirjallinen adjektiiveja.
    Taiteen, joka pystyy näyttämään tunteita, ei tarvitse kuvailla niitä. Kun pystyy näyttämään asioita hienovaraisin keinoin, ei tarvitse huutaa.
    Se on tyylikästä. Se herättää sekä ajatukset että tunteet.
    Se on elämää suurempaa.
    Ja tähän on hyvä lopettaa.

Matti Rämö
Kuva Johannes Ekholm