Mies painetaan väkisin jään pintaan. Jääkiekkoilija kaartelee pahaenteisesti hänen ympärillään. Hetken päästä tilannetta sivusta seuraava mafiapomo käskee kiekkoilijaa käyttämään uhrin kasvoja laukaisuharjoituksensa maalitauluna.
Jää peittyy vereen.
Kohtaus on elokuvasta Running scared. Wayne Kramerin ohjauksessa nähdään muun muassa naisia hakkaavia sutenöörejä, vanhempiaan ampuvia lapsia ja lapsia tappavia sarjamurhaajia. Tarkoitus on selvä: Kramer haluaa tehdä rajoja rikkovaa eksploitaatio-elokuvaa.
Lopputulos olisi parempi, jos ohjaaja olisi pitäytynyt rehdissä shokeeraamisessa. Sen hän taitaa, mutta yritykset analysoida väkivallan luonnetta jäävät keskenkasvuisiksi.
Päättömyydestään huolimatta Running scaredin väkivalta täyttää tehtävänsä. Tylyydessään se jää mieleen ja nostaa elokuvan esiin massasta.
Väkivalta kuuluu elokuvan ikiaikaisiin tehokeinoihin. Se vetoaa perusaisteihin, on luonnostaan dramaattista ja tyyliltään tunnistettavaa kaikenlaisille yleisöille.
Jälkimmäisestä syystä väkivallalla on huomattavaa potentiaalia, kun luodaan kulttuurirajojen ylittämiseen tähtäävää viihdettä. Tästä kertoo esimerkiksi toimintakomediaveteraani Jackie Chanin globaali suosio.
Huumorin kaltaisena dramaturgian perussuureena väkivallan käyttö on ikuista rajankäyntiä soveliaan ja arveluttavan välillä. Rajat muuttuvat luonnostaan. Siksi vanhojen elokuvien tapa esitellä väkivaltaa on usein selkein ero nykyiseen.
Nykystandardeilla 1960-luvun Bond-elokuvien tappelut näyttävät hankalalta nuhjaamiselta. Toisin päin ajateltuna länsimaissakin suositut itämaiset taistelulajikoreografiat taas näyttävät suorastaan hysteerisiltä.
Kevään otoksen perusteella elokuvaväkivalta on hivuttautunut rankimmaksi sitten 1970-luvun kultaisten eksploitaatiovuosien. Running scaredin ohella katsojan sietokykyä testataan kauhuelokuvissa. Hyvänä esimerkkinä vihaisemmasta väkivallasta on Hills have eyes -elokuvan uusintaversio.
Hills have eyes nähtiin ensi kertaa vuonna 1977. Se kertoo aavikolle eksyvästä republikaaniperheestä, jota sisäsiittoiset luolamiehet rääkkäävät henkihieveriin. Takamaiden kasvatit kostavat heidät unohtaneille edistyksen edustajille.
Koston voimakkuus näyttää kasvavan korkoa. Alexandre Ajan uusintaversion raajakylvyt ja kallonhalkomiset saavat Wes Cravenin ohjaaman alkuperäisversion näyttämään viattomalta. Tässä suhteessa teknisesti taitava Aja on tutuilla vesillä. Viime vuosien kauhuelokuvien uudelleenfilmaamisvimman keskellä esikuvien nokittaminen väkivallan rajuudessa on ollut sääntö.
Sellaisena se tulee varmasti myös pysymään niin kauan kun vanhojen ideoiden kaluaminen jatkuu. Jos ei pysty erottumaan omaperäisyydellä, on erotuttava raakuudella.
Matti Rämö
Hills have eyes ja Running scared elokuvateattereissa.
