05. toukokuuta 2006
Teksti:

”Radisti täällä, kaikki kunnossa”, abiturienttityttö huutaa suojakypärän mikrofoniin.
    Hiukset lentävät silmille, kun miehistönkuljetusvaunu hyppii rajusti kantojen yli. Matkustajat tarraavat lujasti tukirautaan. Muita ei ehdi nyt vilkuilla, pitää pysyä penkillä. Ja varoa rannetta, pääsykoe on vain kuukauden päästä.
    ”Vesieste! Jyrkkä!”
    Samassa etuluukusta kuikuileva tyttö kaatuu taaksepäin vaunun lattialle, nousee nopeasti pystyyn ja ponkaisee takaisin asemaansa.
    ”Radisti, kaikki kunnossa!”
    Muutaman jyrkän nousun jälkeen ajelu on ohi. Vaunun sisällä on hetken hiljaista. Kymmenen lukiotyttöä ja yksi poika katselevat hetken toisiaan.
    Pelkäsivätkö noi muutkin? Millaista tämä olisi, jos ympärillä sataisi sirpaleita ja pienasetulta niin kuin äsken kerrottiin? Tai sitä sinkotulta, mikä tulee rungosta läpi? Miten paljon sitten pelottaisi?
    Sitä ei ehdi nyt miettiä. Viereiselle kalliolle tulee kohta hyökkäys ja pitää siirtyä asemiin.
    ”Vantaan turvakurssi, ylös mars mars”, kouluttaja huutaa, ja ryhmä alkaa kivuta kohti tukikohtaa, joka kohta joutuu tulen alle.
    ”Mars mars tarkoittaa juosten”, kallioilta tarkennetaan ja ryhmä pinkaisee juoksuun. Käskyjä totellaan välittömästi, niin ne sanoivat eilen koulutusjaksolla! Ja lukee se repussa olevassa ohjesäännössäkin.

Olomme Santahaminassa, lukiolaisen turvakurssilla. Minut ja valokuvaaja on istutettu kahdenkymmenenneljän vantaalaisen lukiolaisen ryhmään, joka tutustuu armeijaelämään viikonlopun yli kestävällä kurssilla. Aiemmin on vierailtu poliisiasemalla ja tehty joitain ennakkotehtäviä, mutta tämä on kurssin varsinainen sisältö: viikonloppu niin lähellä oikeaa armeijaa kuin vain pääsee.
    Yhteensä saarella parveilee noin kaksi ja puolisataa lukiolaista eri puolilta pääkaupunkiseutua. Neljä viidestä heistä on tyttöjä. Ohjelmassa on taistelunäytöksiä, maalin paikannusta, leiriytymistä ja – totta kai – ammuntaa.
    Kurssin järjestää virallisesti Maanpuolustuskoulutus ry, mutta puolustusvoimat on toiminnassa tiiviisti mukana: varusteet, tilat ja kalusto tulevat suoraan armeijalta. Viikonloppu järjestetään kaksi kertaa vuodessa ja sitä tarjotaan vuosittain eri kouluille. Vuosituhannen alkupuolella aloitetut kurssit ovat Maanpuolustuskoulutus ry:n Helsingin piiripäällikkö Mauri Väänäsen mukaan lukioissa suosittuja, eikä paikkoja jää vapaiksi.
    Lukiolaiset saavat viikonlopusta kurssisuorituksen ja armeija arvokkaan pr-tilaisuuden.
    ”Te olette varmasti nähneet telkassa puolustusvoimien mainoksia? Samalla tavalla yritetään tässä mainostaa tällaista alaa teille”, lukiolaisia puhuttelemaan tullut Santahaminan komendantti sanoo.
    ”Nauttikaa nyt!”


”Vähän siistiä.” Armeija valtasi lukiolaisten kukkulan. Tulos: kaksi kuollutta.

Mutta palataan kallioille.
    Kurssi toimii tällä tavoin: kolmessa päivässä käydään pikavauhtia läpi armeijan keskeinen sisältö, pehmennettynä versiona tosin. Huudettavat komennotkin tulevat ilman aggressiota.
    ”No niin, koulutusavoneliöön, mars mars!”
    Eilisten sulkeisharjoitusten jälkeen muodostelma syntyy vaivatta. Ryhmän asetuttua kolmekymppinen aliupseeri, vapaaehtoinen reserviläinen, ojentaa lähimmälle tytölle rynnäkkökiväärin.
    ”Pistä kiertämään.”
    Epätoivoisen isoon maastopukuun puettu Pii, pieni tummatukkainen tyttö, punnitsee asetta omalla vuorollaan tarkkaan.
    Jaksaako tätä kantaa, jos todella hakee lukion jälkeen sotapoliisikouluun? Tarkkuudesta se ei ainakaan jää kiinni, sillä varuskunnan komendantti kävi erikseen kehumassa Piin aamupäivän ammunnan tulosta: 96 sadasta. Ehkä siis sittenkin inttiin, mutta mitä jos ei jaksa?


Pii ruokatauolla. Kenttäruokailun lopuksi tarjottiin Nami-namia.

Vähän alempana kouluttaja näyttää omaa asettaan.
    ”Tämä tässä on kullannuppu, Rynnäkkökivääri 62. Valitettavasti joutuu palauttamaan tämän yksilön illalla, saa kultsin hetkeksi ja heti pitää viedä pois,” hän surkuttelee.
    Sitten seuraa puhe kaliiperista, lukosta, liikkuvista ja läpäisykyvystä. Näillä vehkeillä tapetaan ihmisiä ja tehokkaasti.
    ”Jos tiedetään, että tiiliseinän takana on joku, niin lasketaan siitä sitten sarja vaan läpi.”
    Sitten aika jo loppuukin: hyökkäys alkaa kohta!
    Parikymmentä metriä alempana kaksi sotilasta ryömii asemiin juoksuhautaan. Kevätaurinko paistaa puiden välistä mukavasti kasvoille. Äkkiä hyökkääjien Pasi kaartaa hiekkakentän yli kallion juurelle. Vaunu ampuu savukranaatin, ja metsä peittyy tiuhaan savuverhoon, jonka seasta alkaa kuulua konetuliaseen sarjoja.
    ”Ilmatorjuntakookoo antaa suojatulta!” ryhmän johtaja huutaa.
    Savun seasta ilmestyy neljä suojalasein varustautunutta sotilasta, jotka aloittavat tukikohdan vyörytyksen kranaateilla. Laukauksia vaihdetaan, ja lopulta puolustus sortuu: kummatkin linnakkeen vartijoista ammutaan. Pienen maastopalon alun kuoliaaksi polkemisen jälkeen näytös on ohi. Vanhempi kouluttaja yrittää vielä virittää isänmaallista hurmosta.
    ”Ja sitten kajautetaan laulu: Oi, katso Suomi sinun päiväs koittaa!”
    Mutta nuoria ei laulata.


”Silmille, neidit!” kouluttaja huutaa, ja Susanna tulee Veeran nenille. Nyt torjuttiin raiskaajaa, mutta sodassa pitää lyödä vaikka lapiolla.

Lukiolaisia ohjaavalla ryhmänjohtajalla on käsivarressaan oranssi nauha: se tarkoittaa, että hän on vapaaehtoinen, kurssin aiemmin käynyt lukiolainen. Veteraani. He eivät saa tästä enää edes kurssimerkintää, vaan ovat täällä ”luonnon, liikunnan ja härön hyppimisen takia”, kuten jo viidennellä kurssilla avustava Aida sen sanoo.
    Siis eikö tosissaan yhtään aatteen vuoksi?
    ”No, ehkä vähän,” Aida vastaa ja punastuu.
    Ei isänmaallisuudesta puhuta, tyttöjenkään kesken.
    Yksikkö alkaa marssin kohti seuraavaa pistettä, lähitaisteluharjoitusta. Viitisen kiloa painava sipulisäkki saa Juuson jo protestoimaan.
    ”Vantaa sai varusteetkin aina vikana, Vantaa on aina vika,” hän sanoo, kun helsinkiläisnuorten ryhmä marssii vastaan.


Pasiajelun höykytys teki Sallaan vaikutuksen.

Juuso niin kuin kurssin muutkin harvat pojat, on täällä katsomassa, mikä muutaman vuoden päästä oikeastaan onkaan edessä. Ne pojat, jotka aikovat jättää armeijan väliin, eivät tule kurssillekaan.
    ”Tottakai mä menen, armeijaan pitää mennä,” Juuso sanoo.
    Mutta mikään asehullu hän ei selvästi ole, ihan tavallinen taide-elokuvista ja media-alasta kiinnostunut lukiolainen vain.
    Tyttöjen motivaatio on tosiaan täällä paljon poikia korkeampi: tytöt haluavat tietää, kuinka jyrkkää rinnettä Pasilla pääsee ylös, kuinka paljon täyspakkaus painaa ja kuinka monta yötä metsässä oikein joutuu olemaan. Entä miten palveluksen voi keskeyttää?
    Nekin tytöt, jotka eivät aio armeijaan mennä, ovat ainakin miettineet vaihtoehtoa. Malli tulee yleensä koulusta.
    ”Yhteiskuntaopin tunnilla kerrottiin armeijasta ja sitten puhuttiin siitä, kuka on menossa. Kyllä aika moni viittasi, kun opettaja kysyi, että kuka harkitsee,” Pii kertoo tauon aikana tupakkapaikalla.
    ”Meillä oli yläasteella armeijan käynyt nais-enkunopettaja. Sen kanssa puhuttiin siitä koko ajan. Kyllä siitä huomasi, että se oli käynyt armeijan, se oli oikealla tavalla jämäkkä,” vieressä hengaava Marjo säestää.
    Enemmistön mielestä armeija on miesten velvollisuus.
    ”Kyllä mä haluan että mun poikaystävä käy armeijan. Siellä koulitaan löysyys siitä pois,” Kauppakorkeakouluun pyrkivä Erja sanoo valtavan näköinen pakkaus selässään.
    ”Sitä paitsi naisten mielestä maastopukuiset miehet on seksikkäitä!”
    Kaikki eivät ole samaa mieltä.
    ”Ei se armeijan käynti nyt vaikuta musta ihmiseen”, Susanna sanoo vaisusti.
    Näille ainakin päällisin puolin innostuneille tytöille se vaikuttaa myös vaihtoehdolta, jota monen vahva puolustusinto pakottaa vakavasti harkitsemaan. Kun poikaystävä laitetaan vaikka väkisin armeijaan, omaa päätöstä olla menemättä pitää melkein selitellä.
    ”Kyllä mä muuten menisin, mutta mä en tiedä riittääkö kunto”, yksi kympin keskiarvolla lukion selvittänyt tyttö sanoo melkein nolona.


Veera kipattiin kenttälääkintärastilla paareilta. ”Mä kostan!”

Mutta ei tänne ole tultu puhumaan vakavia vaan pitämään hauskaa. Nyt sitä pidetään itsepuolustuskoulutuksessa: krav magaa, vähän siistiä!
    ”Siis näytättekö te, mitä pitää tehdä, jos joku tulee raiskaamaan?!”
    Ja kouluttajathan näyttävät: vedät tästä näin ja työnnät naamasta. Ja sitten sataa karkuun! Koittakaa!
    Tytöt koittavat ja kikattavat. Törks, varo silmälaseja! Vakavasta asiasta tulee leikkiä: nämä sotatytöt ja -pojat ovat kuitenkin edelleen juuri sitä: suurin osa alaikäisiä poikia ja tyttöjä. Hirvittää ajatella, että jossakin tämän ikäisiä pannaan nytkin etulinjaan.
    Mielipiteissä ja maailmankatsomuksissa on vielä paljon naiiviutta. Kaikki eivät selvästi hahmota armeijaa minään yhteiskunnallisena instituutiona, vaan juuri laitoksena minne poikaystävä pannaan miehistymään. Se on ”vähän niin kuin koulu”, niin kuin yksi tytöistä sanoo.
    Eikä kukaan nyt kai mieti onko koulua järkeä käydä vai ei? Törks!
    Ihan vakavaksi porukka menee oikeastaan vain kerran. Kurssiin kuuluu tutustuminen kenttälääkintään, ja puhe kääntyy elvytys- ja paarileikkien jälkeen väistämättä sodassa tuleviin vammoihin. Lääkintäupseeri selittää kärsivällisesti, kuinka kaikki voitava kenttäoloissa tehdään haavoittuneiden siirtämiseksi, mutta joidenkin kohdalla peli on heti osuman jälkeen menetetty. Lusikka on nurkassa.
    Tämä vetää lukiolaiset vakaviksi. Sodassa kuollaan. Joku niiskauttaa nenäänsä, kuolema on kahdeksantoistavuotiaana vielä aika abstrakti käsite, eikä sitä ole helppo käsitellä täälläkään. Enkö mä eläkään ikuisesti? Tulee äkkiä omituisen kylmä.


Kahdeksankymmentä prosenttia kurssilaisista on tyttöjä eikä edes tarvitse kurssimerkintää opintoihinsa. Tiina saa lakin kesäkuussa.

Ilta alkaa hiljalleen laskeutua sotilassaarelle, ja vantaalaiset marssivat kohti leiripaikkaa. Tänään on kävelty arviolta noin kymmenen kilometriä ja osan jalkoihin sattuu jo. Onneksi illalla paistetaan makkaraa.
    Lukiolaiset kaivavat kasseistaan pakit: ruokailu hoidetaan oikeaan armeijan malliin. Asetutaan puiden alle nojailemaan ja syömään kuin Tuntemattomassa sotilaassa, helsinkiläiset kun ovat vieneet kaikki pöytäpaikat. Tietysti.
    Tässä italianpadan äärellä onkin sopiva aika puhua hiukan arvoista, niin kuin siitä vaikeasta isänmaallisuudesta.
    ”Se on tärkeää, että me kunnioitetaan meidän historiaa, että me ollaan ylpeitä tästä mitä meillä on”, Erja sanoo ja lusikoi banaanijogurttia italianpadan päälle.
    ”Mä muistan, miten mun ukki kertoi, miten hän oli sodassa, joutui lähtemään kotoa ja sitten sotimaan. On se tärkeää, että se ei unohdu,” joku täydentää vierestä, ja ympärillä istuvat nyökyttelevät.

Puhe nuorten puolustusinnosta ei taida siis olla ihan tuulesta temmattua. Tutkimusten mukaan tämä ikäluokka on arvoiltaan kansainvälistä mutta kovaa. C.G.E. Mannerheim ja Adolf Ehrnrooth ovat myyttisiä sankareita, jotka vetävät vantaalaisetkin kunnioittavan hiljaisiksi.
    Joku näistä 17-vuotiaista jopa käyttää kansallista puolustusmantraa, puhuu ”niinku uskottavasta itsenäisestä puolustuksesta”.
    Täällä, kevätauringon peittämässä Santahaminassa ei uskoisi, että tässä syö kenttäruokaa sukupolvi, jonka pitäisi olla se kaikkein globaalein ja Music TV:n läpeensä amerikkalaistama. Mutta ei.
    ”Kyllä tämä Suomi on ihan erilainen kuin joku Keski-Eurooppa, meillä ollaan paljon yhtenäisempiä jotenkin. On sellaisia yhteisiä juttuja. Ei niillä siellä ole lätkää tai mitään sellaista,” Salla sanoo.

Jussi Pullinen
kuvat Timo Wright