18. toukokuuta 2006
Teksti:

Tulin Suomeen vuonna 1999. Työskentelin Kiteellä, kun sain toisen kielteisen oleskelulupapäätökseni. Poliisi pidätti minut ja jouduin vankilaan, jossa minulta otettiin pois kaikki tavarat. Vyökin, etten voisi tappaa sillä itseäni. Oikeudessa olin ilman kenkiä. Sen jälkeen pääsin vapaaksi odottamaan karkotusta. Silloin katosin maan alle. En halunnut takaisin Syyriaan, koska tiesin, mitä minulle olisi siellä tapahtunut.
    Maan alla ollessani kiersin ympäri Suomea. Ystäväni auttoivat minua ja antoivat ruokaa ja yösijoja. Osa auttajistani oli suomalaisia ja minulle ennestään tuntemattomia. Jotkut neuvoivat minulle, ketkä suomalaiset saattaisivat auttaa.
    On tuskallista kuvata sitä mustaa aikaa. Elämäni oli todella vaikeaa. Pidin huolta itsestäni, etten sairastuisi: en tietenkään voinut käyttää terveydenhuollon palveluita, etten jäisi kiinni. Kerran hammastani särki, ja poistin itse kipeän hampaan suustani pihdeillä.
    En nukkunut juuri lainkaan ja kärsin syvästä depressiosta. Oli aikoja, jolloin halusin tappaa itseni. Onneksi ystäväni estivät sen tukemalla ja kuuntelemalla minua. On silti sattumankauppaa, että olen yhä elossa. En jaksanut ajatella mitään positiivista. Mietin, että olen 36-vuotias, eikä minulla ole mahdollisuutta vaimoon ja lapsiin. Joskus tuntui synkältä kuulla ystävien iloisia tarinoita elämästään ja perheestään.
    Olin peloissani, kun tapasin ystäviäni. Pelkäsin, että poliisi pysäyttäisi automme jostain syystä, sitten he kysyisivät papereitani, ja auttajani joutuisivat pulaan. Silti minun oli tavattava ystäviä, jotta unohtaisin itseni.
    Tapoin aikaa kävelemällä talvella lumessa ja kesällä meren rannoilla. Joskus minulla ei ollut rahaa bussiin, ja jouduin kävelemään kymmenen kilometriä päästäkseni jonnekin. Keräsin pulloja, jotta saisin edes joskus polttaa tupakkaa. Olin usein yksin kotona, olin paljon yksin. Joskus vain tuijotin pitkiä aikoja ulos ikkunasta. Minun oli ajateltava, että ehkä jossain kaiken tämän pimeän jälkeen on valoa. Kerran sain Game Boyn ja pelasin sitä paljon, jopa 24 tuntia päivässä. Pelasin, ja kyyneleet valuivat samalla silmistäni.
    Lopulta ajattelin, että minun on pakko tehdä jotain. Perhettäni vainottiin minun takiani, ja myös siskoni joutui pakenemaan Syyriasta. Lopulta ystäväni vei minut poliisille. Jouduin säilöönottokeskukseen lähes kuukaudeksi. Pari viikkoa sitten poliisi toi minulle myönteisen oleskelulupapäätöksen. Minun oli nipistettävä itseäni: oliko se totta.
    Se tuntui unelmalta. Elämäni ei ole enää jatkuvassa vaarassa. Voin etsiä töitä, yrittää hankkia perheen ja mennä kouluun opiskelemaan jotain.
    Elämästäni meni maan alla 2,5 vuotta. En toivoisi sellaista pahimmalle vihollisellenikaan. Kun on laiton siirtolainen, elää jatkuvasti valtavan henkisen paineen ja stressin alla. Kun on siinä asemassa, masentunut ja epätoivoinen, voi menettää itsekontrollinsa ja on vaarassa tehdä pahoja asioita.

Veera Luoma-aho
Kuva Satu Haavisto