Kun olin pikkupoika, isä kertoi minulle hipeistä. Omavaraistaloudesta haaveilevista luonnonlapsista, pilveä pajauttelevista elämäntaiteilijoista ja kukkapaitaisista mielenosoittajista.
Hippien onni ei perustunut materian kasaamiseen. Resupekkojen- ja maijojen onneen kuulemma riitti yhdessäolo ja kukkakedoilla käyskentely.
Kovasti tuntuvat hipit noista ajoista muuttuneen.
Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä kerrottiin hiljattain aktivistien uusimmasta tempauksesta: Yomango-liikkeestä. Suomeksi kyse on siitä, että hifihipit varastavat luksustavaroita kaupoista ja selittävät elämäntaparötöstelynsä olevan ”poliittinen mielenilmaus”. Jutussa nimettömänä pysytelleet reppanat narisivat, että kaikilla on oikeus merkkifarkkuihin, vaikka niiden eteen ei olisikaan valmis tekemään töitä.
Vaikka kermapersehipit kuinka jeesustelisivat varastelevansa poliittisista syistä, heidän todellinen logiikkansa on selvä: mulle kaikki heti nyt.
Olisi kiinnostavaa kuulla, miten nämä ”idealistit” perustelevat tarvitsevansa merkkifarkut, kun Afrikassa nähdään samaan aikaan nälkää. Vaikuttaa siltä, että 1960- luvun kukkaishippien puheet globaalista solidaarisuudesta eivät ole tavoittaneet nuorempia aktivistisukupolvia.
Pumpulissa kasvaneiden pentujen kiukuttelulta haiskahtaa myös makasiineilla vappuna riehuneiden prekariaattiaktivistien toiminta.
Televisiossa aatettaan selittänyt prekaari ilmoitti, ettei kenenkään pitäisi joutua tekemään ”paskaduuneja”. Siinäs kuulitte, siivoojat ja purilaisten paistajat! Hävetkää ”paskoja duunejanne”, koska ne eivät hemmotellulle yliopisto-opiskelijalle kelpaisi!
Prekariaattiliikettä ei selvästikään kiinnosta houkutella kaikkia kansan kerroksia joukkoihinsa. ”Paskaduunien” halveksuminen kertoo paljon korkeasti koulutettujen prekariaattiaktiivien kyvyttömyydestä asettua kouluttamattoman pätkäduunarin saappaisiin.
Prekariaatin perusajatuksiin kuuluu, että ihmiset kehittävät työnantajia hyödyttäviä taitoja myös vapaa-ajalla. Siksi kapitalistisen yhteiskunnan pitäisi prekaarien mukaan maksaa kaikille vastikkeetonta kansalaispalkkaa.
Ajatusrakennelma jättää hämäräksi sen, kuka vaivautuisi hommiin, jos kaikilla olisi mahdollisuus palkattuun lorvailuun. Jonkun täytyy kuitenkin työt tehdä, ne ”paskatkin”. Jos prekariaatin repaleista ajatusta kehittää pidemmälle, kansalaispalkassa voi kuitenkin olla ideaa.
Perustulon ei pidä houkutella laiskottelemaan, kuten prekaarit unelmoivat, vaan kannustaa töihin. Sen on siis oltava niin pieni, ettei sillä yksin tule toimeen. Tällöin kukin voisi pätkätöitä yhdistelemällä kerätä perustulonsa päälle haluamansa määrän lisää. Järjestely purkaisi nykysysteemin kannustinloukkuja ja helpottaisi samalla pätkätyöläisten epävarmuutta.
Perustulo olisi paikallaan myös siksi, että se leikkaisi ay-liikkeen ja demareiden valtaa. Kummallakaan mastodontilla ei ole ollut mitään annettavaa pätkätyön tekijöille. Oman vallanhimonsa vuoksi ne ovat kuitenkin vastustaneet hanakasti kansalaispalkkaa.
Prekariaatti valitsi vapun hulinointipaikkansa väärin. Rähinä olisi pitänyt järjestää Hakaniemessä ja polttaa makasiinien sijasta Paasitorni. Sieltä löytyvät pätkätyöläisten pahimmat viholliset.
Ps. Piitu, kiitos kannustavasta meilistä. Jos olet kesällä Helsingissä, olis kiva tavata. ;)
Antti T. Ainola
anttiainola@yahoo.co.uk
Kirjoittaja on historian jatko-opiskelija, joka valmistelee Britanniassa väitöskirjaa kapitalistisen järjestelmän kritiikistä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
