21. huhtikuuta 2006
Teksti:

Mediassa yleisin tapa lähestyä elokuvaa on jakaa se palasiin, pisteyttää ne ja laskea kokonaisuuden arvo.
    Mestariteos: viisi tähteä. Vivahteikasta näyttelemistä, mutta loppuratkaisu vesitti tarinan uskottavuuden: kaksi tähteä.
    Arviointitavalla on ansionsa, mutta välillä sen tulokset ovat tylsiä tai jopa harhaanjohtavia.
    Keskinkertaisistakin teoksista saattaa löytyä kohtauksia, jotka syöpyvät mieleen paremmin kuin tusina neljän tähden laatuelokuvia. Läpeensä laadukkaissa klassikoissa eniten sydämentykytystä voi lopulta aiheuttaa yksi hetki: näyttelijän pieni ele tai unohtumaton repliikki.

Unohdetaan hetkeksi Pulp Fictionin lukemattomat ”mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu” -tyyliset kohtaukset ja suodaan huomio yhdelle universaalille asetelman esittelemälle kohtaukselle. Palkkatappaja vie työn puolesta gangsterimorsiamen ulos. Nainen katkaisee ravintolapöydässä kiusallisen hiljaisuuden puhumalla kiusallisesta hiljaisuudesta. Kaikki, jotka eivät ole koskaan kokeneet kiusallista hiljaisuutta, käsi pystyyn!
    Robert Bressonin Papin päiväkirjassa seurataan uskoaan tutkiskelevan sielunpaimenen henkisiä ja fyysisiä kärsimyksiä. Tunnelma on apea.
    Elokuvan loppupuolella pappi liftaa moottoripyöräilijän kyytiin.
    Tuuli puhaltaa saarnamiehen kasvoille ja ne kääntyvät yllättävään hymyyn. Elämäniloinen ilme lämmittää katsojaa harvinaislaatuisella tavalla. Kun on katsonut toista tuntia riutuneita kasvoja, niillä yhtäkkiä loistava ilo tuntuu samalta kuin odottamaton halaus.

Kunniantunto ei ole lainkuuliaisten kansalaisten yksioikeus Sam Peckinpahin Hurjassa joukossa, päinvastoin. Lain nimissä toimivat ovat selkärangattomia rautatierahan kätyreitä. Ikääntyvät roistot sen sijaan asettavat loppupeleissä solidaarisuuden ryöstösaaliin edelle.
    Se, ettei raha paikkaa kaverin menetystä, tehdään liikuttavan selväksi hetkeä ennen kohtalokasta lopputaistelua.
    William Holdenin esittämä rosvopomo kerää miehiään vapauttamaan korruptoituneen kenraalin vankina pitämää toveria. Viimeinen mies löytyy vuoleskelemasta tikkua kadunpielestä.
    ”Mennään”, pomo sanoo.
    ”Mikä ettei”, kuuluu vastaus.
    Kaikki tietävät makaavansa hetken päästä kenraalin pihamaalla täynnä reikiä. Mutta se on sen arvoista.

David Fincherin sarjamurhaajaelokuva Seitsemän on synkimpiä elokuvia, mitä isolla rahalla on tehty vuosikymmeniin. Elokuvan ahdistavin hetki ei kuitenkaan liity ilkeisiin murhametodeihin. Kohtauksessa Morgan Freemanin isällinen veteraanipoliisi kuuntelee kahvilassa kollegansa vaimon tilitystä. Gwyneth Paltrown esittämä nuori morsian on huolissaan mieheltään salaamasta raskaudesta. Samoin siitä, miten kukaan voi synnyttää lapsen saastaan hukkuvaan metropoliin.
    Illuusionsa aikaa sitten särkeneen poliisin neuvo kuuluu:
    ”Jos päätät olla pitämättä lasta, älä koskaan kerro miehellesi. Mutta, jos pidät lapsen, hemmottele sitä niin paljon kuin vain pystyt.”
    Yhdentekevien siirappiroolien erikoisnainen murtuu lohduttomaan itkuun.

Sylvester Stallonen käsikirjoittama Rocky on persoonaton variaatio klassisesta katuojasta kuuluisuuteen -tarinasta. Nyrkkeilysankarin jälkeenjäänyt olemus ja Adrian- huudot ovat aikaa sitten lunastaneet camp-statuksensa. Elokuvasta kuitenkin löytyy myös yksi aidosti hellyttävä hetki.
    Burgess Meredithin natsimainen valmentaja piiskaa suojattiaan kovempiin suorituksiin läpi elokuvan.
    Ratkaisevan ottelun loppuvaiheilla kokeneempi vastustaja on möyhentänyt Rockya niin pahoin, että piiskurikin heltyy. Kun haastaja putoaa kanveesiin, valmentaja huutaa kehän laidalta:
    ”Maassa! Maassa! Pysy maassa!”

Matti Rämö

Kuvateksti: Lounastreffit jännittävät Uma Thurmania ja John Travoltaa Pulp Fictionissa.