Hirvonen: Totuuskomissio tutkimaan peruskoulun traumoja!

T:Teksti:

Tulin juuri lenkiltä. Ennen lähtöä oli levoton olo. Epäilytti, että elämäni on tuhoutumassa, en saa mitään aikaiseksi ja ystäväni hylkäävät minut. Juostessa tapahtui sama kuin aina: epätoivon tilalle hiipi tunne, että saattaisin sittenkin selvitä elämästä – tai ainakin tästä viikosta.

Löysin juoksemisen ilon muutama vuosi sitten. Samalla löysin paljon muuta. Maailman halvimman mieli alalääkkeen. Ja uuden kuvan omasta ruumiistani. Se, mikä oli aiemmin ollut aivan liian lyhyt ja vähän liian paksu, muuttui lihasvoimaksi ja kestävyydeksi. Toisaalta löytöön liittyi kiukku: missä tätä ihanuutta on piiloteltu koko tähänastisen elämäni ajan?
    Jäljet johtivat ala-asteen jumppasaleihin ja pesäpallokentille, joilla suoritettiin julmuudessaan verraton rituaali: kunujako. Luokan pesiskunkut valitsivat itselleen joukkueet huutamalla kentällä seisojien nimiä. Minut valittiin viimeiseksi. Tiesin, ettei kyse ollut pelkästään pesäpallosta. Olin viimeinen kaikessa, millä siihen aikaan oli väliä: viehätysvoimassa, suosiossa ja mahdollisuudessa päästä ikinä pussaamaan.

En ollut koskaan kuullut ystäväni laulavan. Kerran hän alkoi humalassa tapailla Rauli Badding Somerjoen Paratiisin säveliä. Värähdin. Ystävällä oli maailman kaunein ääni. Hän ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen laulanut kertaakaan.
    Ystäväni halu laulaa kuoli ala-asteen musiikkitunnilla, jossa opettaja pakotti ujon lapsen laulamaan yksin luokan edessä. Hän ei pystynyt. Opettaja nauroi yhdessä muiden kanssa.
    Gallup tuttavapiirissä osoitti, että emme ole yksin. Lenkkipolut, uimahallit ja punttisalit ovat täynnä ihmisiä, jotka ovat aikuisina huomanneet, että liikunta voi olla muutakin kuin kidutusta ja nöyryytystä. Ja kuorot ja kellaribändit pursuilevat nuoruuden jo ohittaneita, jotka ovat vasta nyt ravistaneet harteiltaan koulun musiikkituntien kauhut.

Elämän, sivistyksen tai veronmaksukyvyn kannalta ei ole mitään väliä, osuuko mailalla palloon tai pystyykö laulamaan yksin On suuri sun rantas autius. Koulun liikunta- ja musiikkituntien ainoa tarkoitus on herättää tekemisen ilo. Siksi julkisiksi nöyryytyksiksi muodostuneiden tuntien jättämät traumat ovat anteeksiantamattomia.
    Kuka on vastuussa opetussuunnitelmista, jotka ovat lähempänä kiinalaista kidutusta kuin innostuksen herättämistä liikuntaan tai musiikkiin? Kuka on vastuussa opettajista, joiden natsimainen käytös on tappanut tekemisen ilon vuosiksi? Haluan totuuskomission selvittämään asian ja varmistamaan, etteivät tulevat sukupolvet joudu saman hulluuden uhreiksi! Haluan oikeutta! Päitä vadille! Haluan lenkille.

Elina Hirvonen
ehirvo@welho.com
Kirjoittaja on kirjailija, toimittaja ja Taideteollisen korkeakoulun dokumenttielokuvaopiskelija.