07. huhtikuuta 2006
Teksti:

Reilun kuukauden aikana luen noin kolmesataa kirjoitelmaa. Urakan aloittamista odottaa yli kahdenkymmenen vuoden arvostelutyön jälkeenkin aina innolla.
    Kyllähän lukemiseen joskus myös puutuu. On yllättävää, kuinka samantyyppiset ajatukset toistuvat, ja joskus urakan loppupuolella tuntuu, että on lukenut samat asiat jo sata kertaa. Iltaisin saattaa tulla tunne, että nyt on syytä lopettaa; tekstin kohtaamisen raikkaus pitäisi pystyä säilyttämään jokaisen esseen kohdalla.
    Kirjoitelman perustason huomaa useimmiten nopeasti. Yhden sivun luettuaan on jo muodostanut aika hyvän haarukan siitä, missä mennään. Vaikka kaikenlaista juttua sensoreista liikkuukin, niin kyllä me jokaisen tekstin luemme ihan loppuun asti.
    Sensorin ilo on, kun kirjoittajalla on hyvää huumoria tai terävää kriittisyyttä. Esimerkiksi notkeat pakinat ovat sellaisia, joille saa itsekin ihan oikeasti nauraa. Parhaat tekstit ovat aivan huimia. Välillä sitä ihan haukkoo henkeään ja miettii, miten 18- tai 19-vuotias voi olla näin viisas!
    Ylipitkät kirjoitelmat puolestaan uuvuttavat. Lavertelu on etenkin tyttöjen helmasynti, kun taas pojilla on tapana kirjoittaa turhankin niukasti. Sekin häiritsee, jos käsialaa on vaikea lukea. Eniten minua sensorina rasittaa kuitenkin se, jos opettaja on arvioinut tekstin ihan väärin. On ikävää, jos pisteitä joutuu laskemaan paljon.
    Hylätyn antaminen ei tunnu erityisemmin miltään. Enhän minä tunne kokelaita. En tiedä, ovatko he ponnistelleet vai lorvailleet. Jos joutuu reputtamaan saman henkilön toisen kerran, saattaa miettiä, että mitenkähän tälle oikein elämässä käy. Säälistä ei kuitenkaan voi yhtään parempia pisteitä antaa.
    Kymmenen viime vuoden aikana äidinkielen osaamisen taso on laskenut, ja suunta on edelleen alaspäin. Ongelmia on etenkin oikeinkirjoituksessa, tekstin rakenteessa ja kyvyssä kielentää ajatuksia. Tottumattomuus kirjoittamiseen ja mediassa käytetyn kielen puhekielistyminen varmasti vaikuttavat kirjoitetun kielen tasoon. Toisaalta laudaturin erottaminen eximiasta motivoi hyviä kirjoittajia, ja kirjoitusten kerma pääsee selkeämmin esiin.

Lotta Nelimarkka