Sukupolvisodan punainen kirja
| 10. maaliskuuta 2006 | Laajat artikkelit | kommentit (8) |
Äitini nousee ylös ja aloittaa puheen: ”Rakastettava veljeni. Sinä olet tyypillinen suurten ikäluokkien edustaja…”
Olen enoni 60-vuotispäivillä. Nautin viinistäni ja kuuntelen vuoroin naureskellen, vuoroin liikuttuen äitiäni. Hän kertoo tarinoita siitä, minkälaista oli kasvaa sodan jälkeen. Kesällä käytiin kalassa ja siivottiin vinttiä, reikäiset sukat säästettiin pahan päivän varalle. Talvella hiihdettiin kouluun.
Niinpä. Mieleeni muistuu, että suurista ikäluokista on toisenlaisiakin mielikuvia. Muun muassa 36-vuotiaalla demarikaupunginvaltuutettu Osku Pajamäellä . Huhtikuun alussa julkaistavassa teoksessaan Ahne sukupolvi: suurten ikäluokkien varjo hän näyttää enoni ikäpolven hiihtämisille paljasta pyllyä.
Kirjan viesti on päinvastainen kuin äitini: Te olette pirun ahneita ja itsekkäitä ihmisiä. Ainoana päämääränänne on nyhtää nuorten selkärangasta kaikki irtoava, kerätä rahat ja painua sitten paratiisisaarelle ruskettamaan omaa napaa.
Äidin puhe alkaa tuntua kiusalliselta. Lukisittepa vaan kaikki, ajattelen.
Pajamäen teesinä on, että nuorten kurjistaminen perustuu aivan tietoisiin poliittisiin päätöksiin. Niillä vanhempi sukupolvi on turvannut omat etunsa. Tästä todistavat muun muassa epäoikeudenmukaiset eläkeratkaisut, yhteisen valtionomaisuuden vastuuton kauppaus, työvoimapoliittiset vikatoimet ja jopa Nordea-pankin lainavaihtoehdot.
Pajamäki on tutustunut todisteisiin, uskokaa pois. Provosoivaa kielenkäyttöä ei pidä erehtyä luulemaan pelkäksi helinäksi. Tutustuin itse samoihin tilastoihin ja lukuihin vuosi sitten, kun yritin Ylioppilaslehdessä houkutella tavallista nuorta tarjoilijaa sukupolvisodan soturiksi.
Esimerkit nuorten sorsinnasta kolahtavat edelleen.
Mainittakoon vaikkapa Työeläkelaitoksen laskelma, jonka mukaan oma ikäpolveni saa tulevaisuudessa reilusti vanhempiaan pienemmän eläkkeen. Lisäksi niin sanotun elinaikakertoimen ansiosta nuoren eläkepalkka on sitä pienempi mitä vanhemmaksi hänen ikäluokkansa odotetaan elävän.
Hävyttömän koko hommasta ja ennen muuta leikkurista tekee tieto, että eläkeuudistuksesta päättäneet Puron työryhmän miehet (suurin osa suurten ikäluokkien edustajia) vetivät asiassa härskisti kotiin päin – eläkkeiden saksiminen alkaa vasta, kun he itse ovat ehtineet luikkia turvallisesti hoitamaan puutarhapensaitaan.
Kiva kiva, eikö?
Pajamäen mielestä ei ole, eikä ole moni muukaan juttu.
Ahneessa sukupolvessa parasta antia ovat Pajamäen työhön ja maahanmuuttoon liittyvät oivallukset.
Nuorille on vuositolkulla luvattu vakitöitä ja vakaata elämää suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Puheille ei kuitenkaan ole katetta.
Pajamäki laskee, että eläkkeelle jäädään eläkeiän nostonkin jälkeen keskimäärin 59-vuotiaana. Näin ollen vuosina 1945–1950 syntyneistä suurista ikäluokista ensimmäiset ja suurimmat olisivat eläkkeellä jo tämän vuoden kuluessa. Työvoimapulasta ei kuitenkaan ole tietoa: Kukaan ei näytä kilpailevan nuorten osaamisesta. Työttömyys laskee nihkeän hitaasti.
Selitys ristiriitaan on yksinkertainen. Homma menee Pajamäen mukaan niin, että kolme vanhaa työntekijää korvataan yhdellä. Esimerkkinä vaikkapa valtio. Pelkästään opetusministeriön alaisten yksikköjen odotetaan vähentävän nykyisten työntekijöidensä määrää liki 6000:lla.
Pajamäki jatkaa työvoimapoliittista pohdiskelua suomimalla ulkomaalaispolitiikkaa.
Väite on, että työntekijöiden haaliminen ulkomailta Suomeen on pelkkää suurten ikäluokkien uhkailua. Sen avulla nuorille viestitään, että palvelu- ja hoiva-alojen väen on parasta joustaa työehdoistaan tai heidät korvataan ulkomaalaisilla. Tämän seurauksena puolestaan nuorten suhtautuminen maahanmuuttajiin viilenee ja pahimmillaan kärjistyy vihamieliseksi.
Pajamäki kehittelee aikamoista salaliittoteoriaa, vaan ei lainkaan mahdotonta.
Seikka, jonka hän kuitenkin ohittaa sivulauseella on, ettei ennustusten työvoimapulassa ole kyse ainoastaan tarjolla olevan työn määrästä. Yhä useampi opiskelija koulutetaan maisteriksi, vaikka työministeriön arvioiden mukaan tulevaisuudessa tarvitaan ennen muuta perinteisiä putkimiehiä ja hoivatöiden osaajia.
Pahin uhkakuva onkin, että maassa on samaan aikaan työvoimapula ja väärille aloille koulutetun työvoiman reservi työttömänä. Lisähuolena ovat jo nyt pitkäaikaistyöttömät ja syrjäytyneet, joita ei vähäisillä kuntoutusrahoilla saada koulutettua mielekkäisiin töihin.
Mitä ulkomaalaisiin tulee, Pajamäki kyseenalaistaa Suomen politiikan houkutella maahanmuuttajia tänne töihin. Kieli on kovaa, jopa niin että se nostattaa kulmakarvoja. Pajamäki ei halua kuulua ”tekopyhään kotimaiseen monikulttuurisuusporukkaan, joka syö naama virneessä jamssikakkua”. Suvaitsevaisuus, joka ei ole aitoa suvaitsevaisuutta, ei Pajamäen mukaan ole arvokasta. Mutta eikö ole tärkeää, että suuret ikäluokat edes yrittävät?
Kirjan ainoa todellinen epäkohta on kuitenkin asiasisällön tuolla puolen. Kaupunginvaltuutettu Pajamäki ei ole malttanut jättää eduskuntavaalikampanjaansa muille areenoille. Hän sotkee sukupolvikonfliktiin EU:n taistelujoukot ja Nato-kysymykset. Siinä ohessa hän vielä alleviivaa tapaamisiaan ex-presidentti Ahtisaaren kaltaisten valtakunnanhumaanien kanssa kuin uskottavuutta ostaen.
Se on sääli, sillä nyt pamfletti saatetaan kuitata vaalikirjana muiden sellaisten joukossa. Itse asia saatetaan ohittaa, kuten suurilla ikäluokilla on ollut tällaisista asioista puhuttaessa tapana.
Muutamista ylilyönneistä huolimatta Pajamäen kirja on melkoinen palvelus nuorelle polvelle. Sen luettuaan ymmärtää, että sukupolvisotaan on ihan oikeasti ryhdyttävä, sillä jos me nuoret annamme kuluttaa itsemme nykymenolla loppuun, joudumme itse maksamaan laskun tulevaisuudessa. Vetoankin siksi opiskelijaliikkeeseen poliittisine ja muine järjestöineen. Ettekö te, nuoret toivot, voisi yhdistää voimianne ja avata suutanne? Ettekö voisi kiinnostua ihan oikeasti ja koota laajan joukon liikkeelle? Nuorten tueksi ei enää riitä, että opintotukea nostetaan. On aika vaatia rutosti lisää!
Ehdotankin kaikkeen edellä esitettyyn perustuen, että jos ja kun sukupolvisotaan pian lähdetään, nostetaan Pajamäen Ahne sukupolvi vallankumouksen punaiseksi kirjaksi. Jokaiselle nuorelle jaetaan yksi kappale teosta. Jokainen lukee sen ja sisäistää sen opit. Sitten toimitaan.
Enoni juhlissa äitini lopettelee puhettaan. Hän on kertonut siitä, kuinka suuriin ikäluokkiin kohdistettavat syytökset nuorten työpaikkojen viemisestä ovat tuulesta temmattuja ja kuinka enoni ikäpolvi on rakentanut maata. Olen kuunnellut ja repinyt Pajamäen kirjaa miettien serviettini silpuksi.
Lopuksi äiti ojentaa veljelleen lahjan, kymmenien tuntien käsityötä vaatineen tilkkutäkin, johon hän on ommellut kaikki sodan jälkeisinä vuosina säästetyt rikkinäiset vaatteet. Äidin ele on todella kaunis, ja siksi häpeän jo etukäteen sitä, kuinka myönteisesti olen ajatellut kirjoittaa Pajamäen kirjasta.
Sitten kuitenkin muistan Ahneen sukupolven loppukaneetin. Siitä iänikuisesta kouluun hiihtämisestä nimittäin: ”Meistä nuorista olisi luksusta hiihtää opiskelemaan ja töihin. Meillä vaan ei ole siihen aikaa. Meidän pitää olla jo lapsina tuottavia ja tehokkaita.”
Elina Kervinen
kuva Jukka Pylväs
Kiitos hyvästä jutusta. Itse olen pyöritellyt samaa aihetta Seurassa julkaistussa artikkelisarjassa, jonka ympärille on perustettu vanhainvaltaa vastustava puoluekin, Suomen Kansan Yhteisrintama. SKY:llä on kotisivut osoitteessa http://www.skypuolue.fi. Sivuilla on myös keskustelufoorumi. Tervetuloa keskustelemaan!
Mikael Vehkaoja
“Sitten kuitenkin muistan Ahneen sukupolven loppukaneetin. Siitä iänikuisesta kouluun hiihtämisestä nimittäin: ”Meistä nuorista olisi luksusta hiihtää opiskelemaan ja töihin. Meillä vaan ei ole siihen aikaa. Meidän pitää olla jo lapsina tuottavia ja tehokkaita.”
Niin tuota kuka käskeen olemaan tuottava ja tehokas. Sehän on meidän ihan ikioma valintamme miten elämämme elämme. Olen syntynyt 60-luvun puolivälissä ja en ole koskaan kokenut, että tässä pitäisi olla jotenkin ultratehokas ja ultrahyvä kaikessa. Ei helkkarissa; minä teen mitä parhaiten osaan ja niin hyvin kuin osaan. Sitten sovitetaan oman yksityiselämän puitteet sen mukaan. Itselle tässä eletään ja perheelle. Ihan sama mitä naapurissa tapahtuu, olkoot vaikka pörssiyhtiön optioylipalkattu keinosiementäjäinsinööriekonomi. Se on hänen onnessa. Minä olen onnellinen paljon vähemmällä.
Mistä versoo tämä kummallinen “pakko olla tehokas” potaska? Ottakaa vähän rennommin, ei sitä onnellisuuteen niin kauhean paljon tarvitse.
Kieliposkella
Juha
Juttu on hyvä, Pajamäki on kiva mutta punainen lanka on hukassa. Jos sukupolvien välinen taistelu nyt jotenkin olisi olemassa niin siten, että me nuoret nautimme suurten ikäluokkien rakentamasta hyvinvointivaltiosta. Ja toivottavasti pidämme sen pystyssä. Eikä esim eläkejärjestelmää voi muuttaa nopeasti, totta kai tarvitaan pitkiä siirtymäaikoja.
Tästä paistaa läpi se kuuluisa “kaikki mulle heti nyt” -asenne, joka ei todellakaan ole niiden suurten ikäluokkien synti vaan ihan joidenkin muiden.
Kun luin vuosi sitten Oskun “Valtakirjan”, mietin jo silloin, että Oskulle pitäisi hankkia haamukirjoittaja. Pieni tempoilevuus on aina kuulunut Demarinuorten entisen pj:n tyyliin ja hämärryttää tärkeimpiä agendoja.
Harmillista sinänsä, koska Pajamäki kuuluu niihin harvoihin, joilla on jotain oikeasti sanottavaa SDP:ssä. Joka tietenkin on tarkoittanut, että kaveri on puolueen sisällä melkoisessa paitsiotilassa.
Hyvinvointivaltion rakentamisesta puhuttaessa, on hyvä muistaa, että monet sen positiiviset perustat eivät ole poliittisten toimien seurauksia. Ne ovat syntyneet puoluepolitiikasta riippumattakin.
On typerää puoluepolitiikan yliarvostamista väittää Suomen menestyksen johtuneen pelkästään puoluepoliittisista toimista. Sen sijaan puoluepolittisilla virheillä on onnistuttu murentamaan yhteiskunnan pohjaa useaan otteeseen.
Rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen epäonnistuminen, idänkauppaan liikaa tukeutuvan talouskehityksen ylläpitäminen ja epäonnistunut laman jälkihoito ovat pitkälti syinä tulevaan laskunmaksuun. Ja sen laskun maksavat pitkälti meidän sukupolvemme.
On hyvä, että edes joku on sen verran rohkea, että kyseenalaistaa nykyisen politiikan kestämättömyyden. Pajamäen työllisyysarvioita tukevat lukuisat viimeaikaiset uutiset.
27000:sta vapautuvasta valtionhallinnon työpaikasta jätetään täyttämättä 9000, uutisoitiin hiljattain. Yhtälailla kunnissa ollaan allekirjoitettu hiljaa se, että tyhjäkäyntiä ajetaan alas “luonnollisten poistumien kautta”.
Teollinen rakennemuutos on myöskin vasta tulossa, Suomen perusteollisen tuotannon ollessa Euroopan korkeimpia. UPM-Kymmenen massairtisanomiset ovat todennäköisesti vasta alkusoittoa post-teollisen ajan alulle.
Villen “Kaikki mulle heti nyt” kuvaa huomattavan paljon paremmin 80-luvun kasinotaloutta, kuin sinä vuosikymmenenä syntyneiden arkea. Johon kuuluu “kaksien työmarkkinoiden” nurja puoli, kiire ja jatkuvat tehostumisodotukset.
Tähän asti suuret ikäluokat ovat pääasiassa kasvattaneet (lapsia, kakkua). Kohtapuoleen meillä on enemmän aikaa myös hiihtämiseen.
Siitä kouluun hiihtämisestä tuli elämäntapa. Osku ja kumppanit – Ei se ole ajasta kiinni. Itse yhdistän sen usein arkiaamun lehdenhakuun. Lumikeleillä teen sen kiertäen suksilla korttelin vähän pitemmän kaavan kautta. Kansakouluun piti hiihtää parin kilometrin lenkki vaikka asui koulun pihapiirissä. Opettaja (äitini) edellytti sitä, jotta sai pisteen luokkienvälisessä suksillakouluun -kilpailussa. Samalla hän huolehti siitä, ettei hänen tarvinnut hävetä koulujenvälisissä hiihtokilpailuissa.
Elina, se äitisi tekemä tilkkutäkki muuten oli hieno juttu.
Ei tämä meidän 60 ja 70 luvuilla syntyneiden sukupolvi osaa mihinkän barrikadeille nousta oikeuksiaan vaatimaan. Vaikkei meille syötettykään pullamössöä, niin me ollaan niitä. Sen vuoksi isot ikäluokat ilkkuukin meille ja nimittelee. Ne tietää, että me ollaan pehmeitä epäsolidaarisia paskoja, joilta voi nykäistä tikkarin suusta ja läppäistä hiihtorukkasilla selkään. Seuraus? Joo, me kuolataan monoja nuollen ja pyydellään armoa Isolta ikäluolta ja ylistetään, kuinka kiitollisia me ollaan siitä hyvinvoinnista mitä me ollaan saatu.
Ei siinä mitään, hyvinvointi toimi meidän nuoruudessamme ihan ok. Siitä tosissaan kiitos isoille ikäluokille. Tosin täytyy muistaa, että heitä oli paljon, Suomi teollistui kovasti ja kaikki kävivät töissä. Meidän hyvinvointimme rahoittaminen oli ns. helppo nakki isoille ikäluokille. On rajansa silläkin, kuinka paljon siitä meille kiitollisuusvelkaa.
Suuri eläkeuudistus ainakin on selkeästi sellainen vääryys meidän sukupolveamme kohtaan, ettei sitä pidä hyväksyä. Eihän hommaa ole remontoitu noin epäsolidaarisesti muissakaan valtiossa. Meidän eläkeremonttimme mallina oli muuten Ruotsin eläkeuudistus (kuinkas muutenkaan…). Tosin Ruotsissa homma hoidettiin aika tyylikkäästi ja tasapuolisesti. Meillä siihen pistettiin isojen ikäluokkien “Espanjan eläkevuodet” nyanssi mukaan.
Veikkaanpa muuten, että seuraava muutos on se, että Suomen ja Espanjan välisestä verosopimuksesta poistetaan kohta, joka estää valtion ja kuntien virkamiehiä lököttelemästä veroedukkaasti Epsanjan auringossa….näin niitä vääryyksiä täsmäkorjaillaan silloin kun on oikean sukupolven asiat kyseessä
Juu, olkaa vaan epäsolidaarisia rakkaat oman sukupolveni (60-luku) edustajat. Tännepähän jäätte painamaan niska limassa töitä ja rahoittamaan Euroopan Eläkeläisten Onnelaa. Mulla on onneksi varasuunnitelmat olemassa, jos ei kerran järkipuhe omalle sukupolvelleni kelpaa.
Pajamäki eduskuntaan! Siinä on sinnikäs ja oikeat arvot omaava mies!
Meitä nimitellään ahneeksi sukupolveksi ottamatta huomioon, että valtaosa meistä teki vuosikymmenet töitä pienellä palkalla ilman muuta yhteiskunnan tukea kuin pieni lapsilisä. Itse saimme etsiä lapsillemme hoitopaikat ja toisinaan pelätä saako lapsemme kunnon hoitoa sillä aikaa kun olimme töissä. Emme pystyneet valitsemaan jäädäkö kotiin lasta hoitamaan vai mennäkö töihin, koska mm. asuntovelat oli maksettava eikä tavallinen perhe selviytynyt niistä yhden palkalla. Jotenkin kuitenkin selvisimme, kasvatimme ja koulutimme lapsemme. Itse jäin eläkkeelle vuoden alussa yli 40 vuoden työrupeaman jälkeen kunnan palveluksesta. Eläkkeeni on n. 1500 €/kk miinus verot 23%. Enkä ole ainoa, meitä on paljon emmekä me ole saaneet olla päättämässä tämän maan asioista enempää kuin yhdellä äänellä/vaali. Tuskin kenelläkään on syytä kadehtia meitä. SDP oli joskus työväen puolue, mutta nykyisin se näyttää siirtyneen Kokoomuksesta oikealle ainakin Osku Pajamäen mukaan.