24. maaliskuuta 2006
Teksti:


Laura Koskela, 26, Kivimäen koulun neljännen luokan opettaja

Aloitus

”Aloitin työt vasta viime syksynä ja ensimmäiset viikot olin valtavan innostunut. Opettajaksi alkaminen oli kai jonkinlainen roolikysymys. Minulla on kaksi pikkusiskoa, ja isosiskon ja opettajan rooleissa on aika paljon samaa. Nuorena opettajana en voi enkä haluakaan sanoa kauheasti vastaan. Vaikka välillä olisin eri mieltä, yritän oppia vanhemmilta, mikä tässä systeemissä on hyvää. Olen oppinutkin tällä tavalla paljon.”

Pelko

”Tänä aikana en ole joutunut pelkäämään, mutta ahdistavia tilanteita on ollut. Välillä vanhempi sanoo lapselleen niin törkeästi, että se ahdistaa. Joidenkin vanhempien puheista olen ymmärtänyt, että heillä käytetään vieläkin ruumiillista kuritusta. Opettajalle on hirveä paikka laittaa viestiä kotiin, jos tietää, että lapselle tulee tupenrapinat. Tällä kokemuksella olen jäänyt näissä tilanteissa aika avuttomaksi. Joskus toinen opettaja on puinut jotakin asiaa minun oppilaani kanssa ja sanonut mielestäni liian voimakkaasti. Niihin tilanteisiin on vaikea mennä väliin, mutta välillä mietin, kumpi on tärkeämpi, toinen opettaja vai oppilas.”

Toiveita

”Kävin osan ala-asteesta Vantaalla Ilolan koulussa, jossa ei esimerkiksi ollut lainkaan rangaistuksia vaan asiat selvitettiin keskustelemalla. Kaikki myös asettivat omat tavoitteensa, eikä läksyjä ollut. Osan siellä käytetyistä metodeista voisin mielelläni tuoda tähänkin kouluun. Esimerkiksi ne, jotka siihen pystyvät, voisivat mielestäni urakoida omaa tahtiaan. Lapsia voisi kasvattaa enemmän vastuuseen.”

Muutos

”Kouluaikoinani minulla ei ollut kovin monia opettajia, joista olisin aidosti pitänyt. Ennen Ilolan kouluun menoani ja yläasteella sen jälkeen meno oli hirveän vanhoillista. Opettajat, joista en pitänyt, piiloutuivat minusta liiaksi roolinsa taakse. He saattoivat esimerkiksi määrätä hälisevät oppilaat suoraan ulos. Itse sanon mieluummin lapsille, että minua harmittaa kovasti, kun he hälisevät emmekä pääse tekemään mitään. Se toimii kyllä.”


Laura Nurminen, 33, Vartiokylän ala-asteen englannin opettaja

Aloitus

”Koko sukuni on täynnä opettajia, ja olen opettaja viidennessä polvessa. Lukiossa ajattelin, että pitäisi keksiä jotain muuta. Lähdin Turkuun opiskelemaan englantia. Aika pian halusin kuitenkin sieltä Helsinkiin, ja opettajankoulutuslaitos oli paikka, johon uskoin pääseväni. Pääsykokeissa tajusin, että ihan turhaan pyristelin vastaan, kun tätä kuitenkin halusin. Alku opettajana oli yllättävänkin haasteellista, kun ei ollut vielä kunnolla eväitä arjen kohtaamiseen.”

Pelko

”Itseäni ei pelota, mutta tiedän kollegoja muissa kouluissa, jotka joutuvat pelkäämään. Kouluissa on yllättävän paljon väkivaltaisia oppilaita, sellaisia jotka eivät ole koulukuntoisia, vaan joiden paikka olisi erityisluokilla tai sairaaloissa. Yhdellä luokalla voi olla viisikin erityisoppilasta, sellaista jolla on oppimis- tai keskittymisvaikeuksia. Heistä osa on myös väkivaltaisia.”

Toiveita

”Koko yhteiskunta muuttuu hirveän yksilökeskeiseen suuntaan eikä auktoriteetteja kunnioiteta. Tätä kehitystä haluaisin muuttaa. Tietenkin lasten kanssa pitää keskustella asioista, mutta kaikesta he eivät osaa vielä päättää, koska heiltä puuttuu tietoa. Luokkakokoja haluaisin pienentää, että yksittäisiin oppilaisiin voisi keskittyä paremmin. Pidän koululaitosta yleisesti toimivana, ja uskon, että oppilaat viihtyvät. Jos heiltä kysyy, onko koulussa hauskaa, tietenkin he kieltävät. Mutta jos kysyisi, opitko koulussa ja onko sinulla turvallinen olo, vas taukset olisivat varmaan toisenlaisia. Minusta se on viihtyvyyttä.”

Muutos

”Muutos on ollut suuri jo tämän kymmenen vuoden aikana. Ryhmäkoot ovat kasvaneet, ja kirjoja kierrätetään pidempään kuin ennen. Erityisoppilaita ei aina saada omiin luokkiinsa, ja monille heistä tehdään henkilökohtaisia oppimissuunnitelmia joka aineesta. Ne ovat sellaisia viisisivuisia lomakkeita. Opetussuunnitelmat paisuvat: uusina teemoina mukaan on tullut muun muassa kansainvälisyys- ja yrittäjyyskasvatusta. Lisäksi meidän pitää tehdä muun muas sa ympäristö-, kriisi- ja päihdestrategioita ja pitää vanhemmille arviointikeskusteluja, jotka meillä korvaavat kolmannen luokan joulutodistuksen.”


Jaana Alaja, 41, Alppilan yläasteen erityisluokanopettaja

Aloitus

”Lähdin opiskelemaan opettajaksi, koska OKL:ssä sai opiskella ilmaiseksi pianon- ja rumpujensoittoa ja muuta vastaavaa. Alku opettajana oli rankka, todellisuus oli tarua ihmeellisempi. Vuorovaikutus vanhempien kanssa oli vaikeaa, kun oli itse niin nuori ja vähän epävarmakin.”

Pelko

”Väkivalta on joissakin kouluissa melkein päivittäistä, ja se on lisääntynyt. Itse kohtaan väkivaltaa vähemmän nyt, kun omat taitoni ovat parantuneet. Kerran yhden hyvin koulutetun isän poika lintsaili jatkuvasti, ja soittelin isälle tästä. Hän suuttui kovasti ja tuli koululle vihaisena. Tiesin etukäteen, että hän oli murtanut pojan edellisen opettajan käden. Se oli vaarallinen tilanne. Yhden pojan laitoin oven ulkopuolelle, ja tunnin jälkeen hän tuli puukon kanssa takaisin.”

Toiveita

”Opettajan jaksamisen kannalta tiimityön lisääminen entisestään voisi olla hyvä. Toistuvasti väkivaltaiset vanhemmat ja oppilaat pitäisi myös saada pois koulusta, ei väkivalta muuten lopu. Tällaisille ihmisille tai perheille voisi tarjota paikkoja jonkinlaisissa kuntoutuskeskuksissa. Olisi myös hyvä, jos nuorilla olisi enemmän tekemistä välitunneilla.”

Muutos

”Vanhempien kanssa tehdään paljon yhteistyötä, ja heiltä tulee paljon yksilöllisiä vaatimuksia. Oman lapsen pitäisi voida vaihtaa ryhmää, opettajaa tai jotain valinnaisaineita. Myös ammatinvalintakysymyksissä opettaja on mukana. Lapsethan yleensä valitsevat lähes saman ammatin kuin vanhempansa, ja vanhemmat eivät meinaa hyväksyä sitä. Ammateista pitää ensin kertoa oppilaille, koska he eivät tiedä niistä mitään. Sitten sama ruljanssi käydään läpi vielä vanhempien kanssa. Nuoret ovat nyt tiimitaitoisempia, avoimempia ja osallistuvampia, ja he myös arvostelevat suoraan opettajaa ja koululaitosta.”


Pekka Lempiäinen, 48, Helsingin normaalilyseon uskonnon, psykologian ja fi losofi an opettaja

Aloitus

”Aloitin työt vuonna 1986. Silloin opiskelijat olivat aika erilaisia, ja maailmakin. Nuoret pelkäsivät sotaa. Kylmän sodan loppunäytös oli aika rankka, ja Suomessa kävi silloin paljon huipputason johtajia, kuten Gorbatshov. Muistan Reaganin vierailun. Nuorten kanssa puhuttiin silloin hänen karismaattisuudestaan. Jotkut pelkäsivät, että hänellä olisi liikaa vaikutusvaltaa Suomeen. Sellaisesta oppiaineesta kuin fi losofi a ei silloin vielä osattu unelmoidakaan.”

Pelko

”Töissä ei pelota, mutta ahdistaa välillä tietenkin. Minusta ahdistavinta on kiire ja joskus haluaisi vain keskittyä enemmän. Lukiolaisten ongelma on minusta stressi, joka johtuu vanhempien asettamista paineista tai opiskelijoiden omista, ehkä liiankin korkealle asetetuista tavoitteista. Tähän vaikuttaa myös uskomus siitä, että yhteiskunta vaatii jotenkin hirveän paljon. Nykylukiossa on myös liian paljon valikoimaa ja kaikkea pidetään välttämättömänä. Nuorilla on paineita oppia kaikki. Minusta tärkeitä olisi oppia ajattelemaan.”

Toiveita

”Luokaton lukio on lisännyt opettajien töitä. Opiskelijoita pitää ohjata enemmän, ja heidän pitää voida suorittaa kurssejaan joustavammin. Joustavuutta voisin silti lisätä vielä tästäkin. Minusta nuorten elämän pitää olla muutakin kuin koulua. Toivoisin, että koulu olisi henkisesti turvallinen yhteisö, jossa opettajan rooli olisi olla enemmän kuin tiedonsiirtäjä, pikemminkin jonkinlainen tavoitteisiin ohjaaja. Minusta tämä kehitys on ihan hyvällä alulla. Haluaisin myös, että koulujen opetussuunnitelmissa otettaisiin huomattavasti paremmin huomioon ympäristönäkökulma.”

Muutos

”Lukio-opiskelijat ajattelevat nykyään enemmän ja heillä on vahvoja mielipiteitä. Tietenkin maailmakin on muuttunut. Ei 1980-luvulla ollut samalla tavalla suuria, ilmastonmuutoksen kaltaisia globaaleja ympäristökysymyksiä. Nuoret ovat hyvin kiinnostuneita näistä asioista ja haluaisivat muutosta, toisin kuin valtaa pitävien sukupolvi, joka ei pysty muutokseen. Internet ja muu tekniikan kehitys ovat mullistaneet opettajan työtä paljon, reaaliaikaisen tiedon hakeminen on ihan eri tavalla mahdollista. Myös kiire on todennäköisesti lisääntynyt, ja tietoa on saatavilla jo niin paljon, että se vaikeuttaa työtä.”


Kirsti Santaholma, 57, Itäkeskuksen peruskoulun ranskanopettaja

Alku

”Olin sijaisena ensimmäistä kertaa Kokkolassa vuonna 1973 ennen kuin sain lapsia. Jatkoin Helsingissä 1980-luvun alussa. Kokkolassa 1970-luvulla oli menossa ihmeellinen vapauden aika. Koulun pihalla oli alue, jossa oppilaat saivat käydä tupakalla. Ilmeisesti kouludemokratia oli vielä voimissaan, vaikka se ei muuten sijaisopettajan elämässä näkynyt. Ensimmäisinä vuosina Helsingissä olin osan viikosta puhtaassa ala-asteen koulussa, jossa pidettiin keskusradiosta hyvin uskonnollisia päivänavauksia ja jossa oppilaat odottivat pihalla jonossa, että opettaja tuli hakemaan heidät tunnille.”

Pelko

”En pelkää turvallisuuteni puolesta, mutta olen kyllä huolissani ja ahdistunutkin, kun ajattelen oppilaiden elämää koulussa ja sen jälkeen. Moni syrjäytyy. Äänekkäät oppilaat vaativat kaiken huomion. Silloin ennen ei ollut tapana kuu- luttaa sitä, ettei osaa tai ymmärrä, toisin kuin näinä päivinä. Hiljaiset tai ujot oppilaat saattavat miltei unohtua tunneilla. On ihmeellistä, jos opiskelumotivaatio säilyy. Olen myös huolissani opettajien suoriutumisesta. Monet oppilaat ovat jotenkin täysin yhteistyökyvyttömiä ja -haluttomia. He käyttäytyvät väkivaltaisesti ja puhuvat täysin kontrolloimattomasti.”

Toiveita

”Kun aloitin opettajana, peruskoulu oli jo tullut, mutta yläasteella oli vielä tasokurssit. Vieraiden kielten ja matematiikan tunneilla oppilaat oli ryhmitelty sen mukaan kuinka hyvin he oppivat. Lukioon aikovat olivat niin sanotulla laajalla kurssilla ja ammattikoulussa jatkavat suppealla. Nykyäänhän kaikki ovat samoissa ryhmissä, myös sellaiset, jotka ennen olivat ”tarkkiksella” tai muissa erityisryhmissä. Tasokurssit poistettiin melko pian, ja se oli aika hirveätä. Myöhemmin olen alkanut ajatella, että on hienoa, että hiekkalaatikoilla yhdessä leikkineet lapset jatkavat kaikki samoille luokille. Resursseja tarvittaisiin silti enemmän. Kun koko ikäluokalta odotetaan samaa, se on raskasta monille.”

Mikä on muuttunut?

”Oppilaiden työskentelytapa on muuttunut hirveästi. Mieluiten he opiskelisivat vain omaan tahtiin, ei lainkaan ryhmässä. Toisaalta heillä ei vielä yläasteellakaan välttämättä ole kykyä opiskella itsenäisesti. Ihan kuin koulukypsyys olisi vähentynyt. Lapset ovat levottomampia nyt: väkivaltainen käyttäytyminen näyttää lisääntyneen ja lisääntyvän. Kodin ja koulun yhteistyö on parantunut viime vuosina. Jotain kymmenen vuotta vanhemmille on järjestetty vanhempien vartteja, joissa meidän koulussa on mukana vanhempi, lapsi ja opettaja. Siinä saa aika hyvän yhteyden kotiin. Ennen järjestettiin vanhempainiltoja, joissa kaikki vanhemmat olivat yhdessä.”


Arto Palokangas, 25, Nuorempi konstaapeli

Alku

”Olen nyt opintoihin kuuluvassa harjoittelussa keskustan poliisipiirin tutkinnassa. Olen harjoitellut myös kenttäyksikössä. Olin ennen poliisikoulua yli neljä vuotta vartijana keskustassa Sokoksella ja varmaan siksi hakeuduin poliisikouluunkin. Minusta turvallisuus on keskeinen asia, ja on hyvä, jos voin olla avuksi jollekin ihmiselle. Koin, että siirtyminen vartijasta poliisiksi oli askel ylöspäin. Siinä pystyy vaikuttamaan turvallisuuteen laajemmin. Poliisilla on myös enemmän auktoriteettia. Kynnys käydä poliisin kimppuun tai suhtautua poliisiin aggressiivisesti on aika korkea.”

Pelko

”Jos hälytystehtävästä ei ole paljoa tietoa, tulee epävarma olo. Kerran olimme saaneet hälytyksen asuntoon, jossa emme päässeet heti rappuun. Ilmoituksen tehneen naisen huuto kuului alas asti. Hän pääsi itse lopulta avaamaan oven, ja poistimme asunnosta eräitä henkilöitä. Tilanne selvisi niin. Joskus tulee tilanteita, että emme pysty auttamaan asiakkaita esimerkiksi pyörävarkauksien selvittämisessä. Silti he suhtautuvat yleensä hyvin ja ymmärtäväisesti. Niissä tilanteissa en ole törmännyt aggressioihin.”

Nuoret

”Vaikka olen itse nuori, minun ei ole vaikea toimia nuorten kanssa. Otan sen vain työnä. Vanhempien ihmisten on joskus vaikea ymmärtää, miten näin nuori voi käskeä heitä. Mutta se nyt on vain sellaista huulenheittoa, esimerkiksi kun ollaan viemässä humalaisia säilöön.”

Muutos

”Pääpiirteissään työ on ihan sellaista kuin kuvittelin, vaikka tietenkään koskaan ei voi tietää, mitä seuraava päivä tai hälytys tuo tullessaan. Olen aina kunnioittanut poliisia, mutta nuorempana poliisi ehkä myös vähän pelotti. Nuorena Kokkolassa olin poliisin kanssa tekemisissä, kun olin todistamassa… miten sen nyt sanoisi… kavereiden tekemisiä.”


Raine Kuusisto, 35, Ylikonstaapeli

Alku

”Aloitin työni vuonna 1997 Helsingin keskustan poliisin kenttäyksikössä ja täällä olen yhä. Minut sai alalle halu auttaa ja lisätä oikeudenmukaisuutta maailmassa. Silloin vaikutti myös se, että työpaikka oli varma, mutta ei se ollut mikään ensisijainen syy. Aluksi kun kuljin virkapuvussa kaupungilla, se tuntui vieraalta. Ihmiset seuraavat, mitä poliisi täällä tekee, onko jotain sattunut. Siihen tottui nopeasti.”

Pelko

”Ei minua pelota. Vaativat tilanteet pitää vain hoitaa. Jälkeenpäin niitä kyllä tulee mietittyä. Sellaiset tilanteet ovat pahoja, joissa poliisia on uhattu aseella. Aika monessa sellaisessakin olen ollut. Kerran olimme Hyrylässä auttamassa, kun joku oli ampunut poliisiauton takaikkunaa haulikolla ja ampuja oli kateissa. Kyllä sellaisessa tilanteessa vähän eri kierroksilla käy.”

Nuoret

”Meillä rautatieaseman ja Kluuvin ympäristöt ovat polttopisteitä, ja niissä tietenkin olen paljon tekemisissä nuorten kanssa. Puutumme näpistelyihin, katuryöstöihin ja sen sellaiseen. Mielenosoituksia on meidän alueelï ˜la hyvin paljon. Niihin en suhtaudu mitenkään erityisesti. On minun työni turvata toisaalta ihmisten oikeus osoittaa mieltä ja toisaalta yleinen turvallisuus. Mielenilmaukset ovat meillä aika rauhallisia, ja minusta on hyvä niin.”

Muutos

”Työ ei minusta ole muuten muuttunut, mutta uutta lainsäädäntöä tietenkin tulee jatkuvasti. Sitä pitää opiskella. Myös tehtävien määrä ainakin tuntuu lisääntyneen. Poliisilla ei kai ole enää siinä määrin määrärahoja kuin joskus kymmenen vuotta sitten.”


Heidi Toivio, 40, Komisario

Alku

”Poliisin ammatti oli haaveeni jo lapsena. Minua kiinnosti oikeudenmukaisuuden lisääminen ja halusin tarjota ihmisille hyvää ja turvallista elämää. Yläasteella TET-harjoittelussa yksi komisario kuitenkin sanoi minulle, etteivät naiset pääse poliisissa kuin konekirjoitushommiin. Opiskelin erikoislaboratorion hoitajaksi. Olin myöhemmin Helsingissä todistajana, ja minua kuulusteli naispoliisi. Olin ällistynyt ja kysyin, mitä te oikein saatte tehdä. Hän sanoi, että kaikkea, mitä muutkin. Opiskelin poliisiksi.”

Pelko

”Ei minua pelota. Koulutuksessa jo keskitytään siihen, että aina pystyisi ajattelemaan eri vaihtoehtoja ja toimimaan. Mutta välillä jännittää, varsinkin jos ei ole kunnolla taustatietoja. Kerrankin menimme työparin kanssa asuntoon, jossa joku oli uhannut tehdä itselleen jotain. Emme tienneet, oliko hän vaarana itselleen vai uhkasiko hän huoneessa ollutta toista ihmistä. Kun pääsimme paikalle, hän uhkasi heittää puukon. Emme tienneet, uhkasiko hän meitä. Tilanne päättyi onnellisesti. Hän sanoi itsekin halunneensa vain hoitoon.”

Nuoret

”Varsinkin keväisin kaduilla on yllättävän nuoria kaljojen ja siidereiden kanssa, sellaisia 13-vuotiaita. Tuntuu, että omassa nuoruudessa nämä olivat enemmän harvinaisuuksia, ja on huolestuttavaa, jos tällaista pidetään normaalina. Minusta on tärkeää, että poliisi puuttuu näihin, jos muut eivät sitä tee. Lasten kotona ei ole välttämättä tietoa, ja vanhemmat ovat olleet iloisia, kun heille on kerrottu.”

Muutos

”Odotin, että työ on pitkälti asiointia ihmisten kanssa, ja niin olikin. Toimenkuvani on paljon laajempi kuin mitä odotin. Aluksi työni oli partiointia, kuljetustehtäviä ja hälytyksiin reagointia. Ajelimme autolla ympäriinsä ja olimme näkyvissä, sekin on tärkeää. Mutta myöhemmin olen ollut myös mukana tutkinnassa ja hoitanut esimerkiksi lupa-asioita.”


Kalevi Paajaniemi, 52, Vanhempi konstaapeli

Alku

”Minun oli tarkoitus jatkaa vanhempieni kotitilaa, mutta armeija-aikana keksin opiskella poliisiksi. Muutin Itä-Suomesta Helsinkiin, ja se oli melkoinen järkytys. Täällä poliisin arvostus oli nollassa. Ihmiset eivät uskaltaneet juttusille. Alkuaikoina 1970-luvulla poliisin työajasta 80 prosenttia meni juoppojen kuljettamiseen putkaan. Juoppoja oli enemmän, sodan käyneitä miehiä, eikä heitä oikein suvaittukaan. Joivat Lasolia ja Sorbusta. Itse vartioin aluksi paljon lähetystöjä. Se oli tylsää, ihan erilaista kuin olin ajatellut poliisin työn olevan. Pari tuntia kerrallaan piti kävellä edes takaisin Neuvostoliiton, Yhdysvaltojen ja Israelin lähetystöjen edustalla tai Presidentinlinnalla.”

Pelko

”Jännittäviä tilanteita on tietenkin ollut paljon, mutta yksi tulee erityisesti mieleen. Olin yövuorossa silloin kun tavarajuna tuli Helsingin asemalla seinästä läpi. Katsoin siitä asemapoliisin ikkunasta, kun ensin yksi vaunu törmäsi seinään ja sitten muut sen päälle kuin puut pinoon, kuin lännenfilmissä. Siinä kohdalla oli usein laitapuolenkulkijoita lämmittelemässä, ja ajattelin heti, että varmaan joku on jäänyt rojun alle. Kaivoimme yhden ihmisen sieltä. Hän sanoi, ettei muita ollut, eikä ollutkaan. Sitten alettiin miettiä, onko ilmaan päässyt myrkkyä. Siinä ei lopulta käynyt kuinkaan kenellekään.”

Nuoret

”1980-luvulla olin töissä rautatieasemalla, ja sinne kerääntyi silloin sellaiset parituhatta nuorta viikonlopuiksi. He tulivat työtaakaksemme päihtyneiden lisäksi. Kaljoittelijoihin suhtauduttiin silloin tiukemmin kuin nyt, ja nuorten valvomiseen meni aikaa. Silloin nuorilla oli usein paremmat eväät jo kotoa, mutta aika samanlaista oli kai silloinkin. Murrosiässä on pari vuotta, jolloin nuoret kuuntelevat lähinnä vain kavereitaan.”

Muutos

”Juoppojen kuljettaminen on vähentynyt. Nykyään he ovat niin sekakäyttäjiä, ettei kukaan elä oikein vanhaksi. Silti kuljettaminen on edelleen meidän tehtävämme, vaikka jo vuosikymmeniä olemme ehdotelleet, että sosiaalitoimi voisi hoitaa. Huumeiden käyttö on lisääntynyt. Asemalle on meidän asiakkaiksemme tullut viime vuosina paljon maahanmuuttajanuoria. Heidän annetaan yleensä olla. He tulevat sinne kuitenkin vain päivystämään. Poliisin arvostus on nykyään ihan hyvä Helsingissäkin.”


Esa Köyhäjoki, 61, Komisario

Alku

”Tulin poliisiksi Helsinkiin vuonna 1966 Pohjanmaalta. Asuin maaï ˜tilalla, jossa sisaruksia oli niin paljon, etteivät kaikki voineet jatkaa tilaa. Kävin Espoossa poliisiopiston. Kurssi kesti silloin 3,5 kuukautta. Olin ensin puoli vuotta liikkuvassa poliisissa ja siirryin kenttäpoliisiin. Alkuaikoina Helsingissä oli todella paljon rappioalkoholisteja, jotka kerääntyivät katoksiin suojaan. Heitä kuljeteltiin putkaan. Liikkuvassa poliisissa nopeuksia laskettiin siitä, miten paljon aikaa jonkun pätkän ajamiseen meni.”

Pelko

”Olin Pasilassa poliisitalolla päivystävänä komisariona, kun sen edustalla räjähti auto. Siinä oli aika paljon epävarmuustekijöitä. Kaikki ikkunat hajosivat, ja heti ensimmäisenä mietin, pysyykö talo pystyssä ja mihin voin ohjata mieheni, etten johda heitä vaaraan. Toinen ahdistava tilanne on ollut Leningrad Cowboysien ilmaiskonsertti Senaatintorilla. Sivukadutkin olivat täynnä väkeä. Ihmisiä oli talojen katoilla aika epämääräisessä kunnossa. Siinä mietin, mitä ihmettä olisimme voineet tehdä, jos jotain olisi sattunut. Joillakin oli ahdasta hengittää, ja heitä autettiin ihmisten päiden yli Tuomioï ˜kirkon rappusille. Monilla oli huulet ihan sinisinä.”

Nuoret

”Nuoret näyttävät aika erilaisilta kuin silloin 1960-luvulla. Ei ollut tapana pukeutua niin erikoisesti kuin jotkut nyt pukeutuvat. Ei ollut siinä määrin renkaita nenissä ja korvissa. Sitä monesti miettii, että pitääkö ulkoisen habituksen olla tuollainen, mutta sisäisesti nuoret ovat yleisesti paljon vastuullisempaa porukkaa kuin heistä tehdyt otsikot antavat ymmärtää.”

Muutos

”Kaikenlaisia mielenilmauksia on nyt paljon enemmän. Vähintään joka kolmas päivä on sellainen mielenosoitus, johon poliisikin jollain lailla puuttuu. Persian shaahin Suomen vierailun ja Tshekkoslovakian miehityksen aikoihinkin oli mielenosoituksia, hyvin suuria, mutta silloin niitä oli harvoin. Katukuva on myös paljon kansainvälisempi. Koulutus on paljon pidempi kuin ennen, ja arvostan nuorempien ammattitaitoa. Perheväkivaltatilanteisiin mennään väliin useammin, ja työssä on mukana monia viranomaisia: tilanteen rauhoittamisen lisäksi monesti äiti pitää saada lääkäriin ja lapset turvakotiin.”

Elina Venesmäki
kuvat Teemu Kuusimurto