10. maaliskuuta 2006
Teksti:

Todd Solondzin elokuvat ovat hilpeitä kuin huuliherpes ja homevauriot.
    Tervetuloa nukkekotiin, Onni ja Storytelling purskauttelivat keskiluokkaisen lähiöidyllin mätäpaiseita turhia häpeilemättä. Elokuvien hahmogalleria ruuhkautuu läähätyspuheluita soittelevista runkkareista, pedofiileista ja muuten vain surkeista tyypeistä.
    Uusi Palindromes jatkaa Solondzille tuttua keskiluokkaisen elämän nälvimistä, mutta uudistuneella otteella. Tällä kertaa musta komedia liukuu puhtaaseen fantasiaan: pääosan ”teinityttöä” esittää kaikkiaan seitsemän eri kokoista ja ikäistä tyttöä ja naista, jotka vaihtuvat elokuvan edetessä.
    Kikkailusta huolimatta olennaisin ei ole muuttunut. Solondz osaa edelleen luoda äärimmäisen vaivaannuttavia kohtauksia ja naurattaa katsojia epäsovinnaisuuksilla. Mutta luoko ohjaaja luuserihahmonsa härskin pilan takia vai ottaakseen kantaa?


Aviva numero viisi (Sharon Wilkins) saa kuulla Jumalan sanaa Mama Sunshinen matalassa majassa.

Palindromes kertoo 13-vuotiaasta Avivasta, joka haluaa paljon lapsia. Tuttavaperheen poika auttaa tytön pyynnöstä laittamaan suunnitelman täytäntöön ja kriisi on valmis. Avivan vanhemmat saavat hepulin ja unohtavat vapaamieliset opetuksensa. Tytärtä patistetaan aborttiklinikalle.
    Aviva karkaa kotoa. Alkaa eriskummallinen matka Yhdysvaltojen takamaille, jossa suvaitsevaisuuden merkityksestä pidetyt puheet ja fundamentalistiset vihanpurkaukset kulkevat sopuisasti käsi kädessä. Kaksinaismoralismin päämajan karkulainen löytää moniongelmaista lapsilaumaa majoittavan Mama Sunshinen nurkista.
    Ääriuskonnollisen kodin arki on ehtaa Godtv:ta. Iloiset tenavat treenaavat uutterasti kristillistä rockia, ja kaikki hyväksytään mukaan porukkaan. Paitsi ne, joita epäillään lapsihuoriksi.

Solondzin elokuvien ääneen lausuttu elämänfilosofia ei kuulosta järin rakentavalta. Aiheesta riippumatta viesti kuuluu: kaikki on paskaa eikä muuksi muutu. Pessimismissä rypeminen tuntuu kuitenkin olevan lähinnä tyylikeino. Vaikka Solondz on mieltynyt anarkistiseen huumoriin, häntä on vaikea pitää pelkkänä nihilistinä.
    Solondzin luomat hahmot ovat onnettomia, mutta ohjaaja ei vain naura heille, vaan etsii murheelle syitä. Yleensä ne löytyvät ympäristön asettamista odotuksista. Niitä Solondz tarkastelee sellaisten ihmisten näkökulmasta, jotka eivät mahdu tarjottuihin rooleihin. Katsojan päätettäväksi jää, milloin ihmisiltä vaaditaan liikaa tai vääriä asioita.
    Masennuksella märehtimisen keskellä Solondz saa sanotuksi jotain etäisesti sympaattista. Palindromesissa viesti kiteytyy Avivan näyttelijöiden kierrättämisessä: vaikka kuori vaihtuu, sisälmykset säilyvät.

Matti Rämö

Palindromes – nyrjähtänyt rakkaustarina elokuvateattereissa 10.3.