10. maaliskuuta 2006
Teksti:

Merihaka

Merihaan betonikaupunginosan asemakaava hyväksyttiin vuonna 1971. Jo tuolloin ajatus Sörnäisten ja Hakaniemen kupeeseen nousevista torneista arvelutti kaupunkilaisia.
    Kun viimeinen alueen taloista valmistui vuonna 1985, helsinkiläisten asenteet betonia kohtaan olivat muuttuneet jo paljon kielteisemmiksi. Merihaan maine Helsingin rumimpana kaupunginosana oli sinetöity.
    Merihaassa asuu runsaat 2000 asukasta. Vaihtuvuus on pientä, mutta sosioekonomiset muutokset seuraavat alueen trendejä: Merihaka vaurastuu ja sinkkuuntuu. Asuntoja vapautuu harvoin, ja ne ovat kalliita. Ylimpien kerrosten asunnot eivät tule myyntiin juuri koskaan.

Puu-Käpylässä kasvanut Tea Nilsson haaveili Merihakaan muuttamisesta jo 25 vuotta sitten, kun kaupunginosaa vasta rakennettiin. Seitsemän vuotta sitten rahat vihdoin riittivät sopivasti vapautuneeseen yhdennentoista kerroksen asuntoon, jonka ikkunasta näkyvät Mustikkamaa, Korkeasaari ja Suomenlinna.
    ”Silloin aikanaan kävelin iltaisin talojen pihoilla ja mietin, että mieletöntä, ihan kuin ulkomailla”, Nilsson muistelee.
    Nilssonin mielestä Merihaka on Helsingin ainoa todella urbaani osa. Lähiöiden kerrostalot ovat hänelle liian matalia ja kaukana toisistaan. Maalaisille Merihaka ei sovi: lähes kaikki asukkaat ovat Nilssonin mukaan paljasjalkaisia helsinkiläisiä, Siltasaaressa, linjoilla ja Vallilassa kasvaneita.
    Nilssonin parvekkeella kasvaa tomaatteja ja kukkia. Naapurin lämpölampun alla kukkivat talvellakin pelargoniat. Ulko-ovelta merelle on yhdentoista askeleen matka.
    ”Talvella ukot istuvat jäällä pilkkimässä ja rouvat huutavat parvekkeelta syömään”, Nilsson maalailee kaupunki-idylliä.
    ”Kuhaa nousee.”
    Ajatus laivaliikenteen siirtymisestä Vuosaareen kauhistuttaa laivaharrastajaa, joka kiikaroi mielellään Kustaanmiekasta saapuvia aluksia.
    ”Ehdotin naapurin rouvalle, että muutettaisiin sataman perässä Vuosaareen. Hän sanoi, että ei kai me herrajumala maalle lähdettäisi.”

”Ei siinä juuri ole mielikuvitusta käytetty”, tokaisee arkkitehtiopiskelija Antti Uusitupa Merihaan kaupunginosasta.
    ”Menty opintomatkalle Itä-Saksaan ja piirretty tällainen.”
    Uusituvan mielestä Itä-Pasilakin on Merihakaa kauniimpi, koska se sijaitsee sopivalla paikalla. Sitä ei tarvitse koko ajan nähdä.
    Uusitupa ymmärtää, että 1970-luvun kasvunäkymissä suosittiin nopeaa rakentamista.
    ”Paremmin sen olisi silti voinut hoitaa”, hän toteaa. Jos ei muuten, niin ainakin piilottamalla neuvostotyyliset betonitornit kauemmas keskustasta.
    Jos rumia tornitaloja ei muuten voi puolustaa, niin sillä, ettei niiden asukkaiden ei tarvitse katsella ikkunasta rakennusrumilusta. Kaupungin rumimmasta talosta on usein kauneimmat näkymät. Uusituvan mielestä juuri tämä on Merihaan paras puoli.
    ”Kyllä minä Merihaassa suostuisin asumaan, sieltähän on hienot näköalat. Skattalaisten puolesta tässä surettaa – niiden näköala on Merihaka.”

VR:n makasiinit

Venäjän armeija käytti Helsingin keskustassa sijaitsevia makasiinirakennuksia hevostalleina 1800-luvulla. VR:n tavaraliikenteen käytössä tiilitalot olivat vielä 1980- luvulla.
    Viimeisten kymmenen vuoden aikana makasiinien ympäristö on muuttunut nopeasti. Kiasman, Sanomatalon ja eduskunnan lisärakennuksen noustessa Töölönlahden kupeeseen paineet makasiinien purkamiseksi nousivat. Protestit eivät onnistuneet pelastamaan korjauksen tarpeessa olevia rakennuksia, joissa on ollut toimintaa lähinnä kesäisin.
    Lopulliset hyvästit makasiineille jätetään loppukeväästä. Niiden tilalle nousee musiikkitalo, jonka osana säilytetään yksi nurkka vanhoista rakennuksista.

”En minä alkuun pitänyt makasiineja kauniina, mutta mielenkiintoisina kyllä. Siellä vallitsi erilainen tunnelma kuin muualla keskustassa”, sanoo arkkitehti Panu Lehtovuori. Myöhemmin makasiinit voittivat Lehtovuoren puolelleen.
    ”Valon voimat -festivaalilla vuonna 1998 totesin, että paikka on oikeasti kaunis. Jälkeenpäin tehdyt katokset eivät vain päästä tiilipintoja oikeuksiinsa.”
    Mitä enemmän uusia rakennuksia makasiinien ympärille nousee, sitä kauniimmiksi ne muuttuvat, Lehtovuori väittää.
    ”Sieltä nousee esiin se teollisuuden kauneus: suuri skaala, jämäkät rakenteet, rakentamisen rationaalisuus. Suhde ympärillä oleviin rakennuksiin tekee siitä arvokasta.”
    Parasta makasiineissa on Lehtovuoren mielestä komeiden hallien luoma vau-efekti. Hän uskoo, että edullisilla muutoksilla makasiinihallit voitaisiin muuttaa vaikuttaviksi, talvikäytettäviksi saleiksi.
    ”Kaunista ovat myös viimeistelemättömät pinnat, karuus, historian jäljet ja makasiinien tuoksut.”

”Makasiinit eivät enää ole sitä, mitä ne olivat aiemmassa ympäristössään”, arkkitehti Ola Laiho sanoo.
    ”Niiden ympärille on noussut uusia rakennuksia, joiden seuraan ne eivät enää sovi. Ne eivät enää kerro historiastakaan, kun rautatiekiskot ovat poissa.”
    Laiho on yksi Helsingin uutta musiikkitaloa suunnittelevista arkkitehdeista. Hän uskoo, että Töölönlahdella aika on ajanut VR:n makasiineista ohi ja tilalle saadaan jotain kauniimpaa. Etenkin makasiinien ympäristön ahtaus häiritsee Laihoa.
    ”Alueesta on muodostumassa kokonaisuus, jonka makasiinit katkaisevat. Kun niiden tilalle saadaan avoin alue, reitti Elielinaukiolta Sanomatalon ohi musiikkitalolle on vihdoin yhtenäinen.”
    Laiho ei suostu haukkumaan makasiineja rumiksi. Huonossa kunnossa ne hänen mielestään toki ovat ja väärässä ympäristössä. Jos ne korjattaisiin, kansalaisjärjestöillä ei olisi enää varaa käyttää niitä kuten ennen.
    ”Kansalaisliikkeethän ovat aina vallanneet toimintatiloja itselleen. Niille ei tee hyvää takertua yhteen turvalliseen tilaan”, Laiho epäilee.
    ”Vallattavia teollisuusrakennuksia vapautuu tulevaisuudessakin, ehkä ihan yhtä hyviä kuin makasiinit.”

Tuulivoimalat

Monen arvokkaan merenrantatontin omistajan painajainen on tuulivoimalan ilmestyminen horisonttiin. Tuulimyllyjen lavat nousevat pitkälle yli sadan metrin korkeuteen ja näkyvät kirkkaalla säällä kauas. Jättiläisten muotoiluun kulutetaan omaisuuksia, mutta näkymätöntä tuulivoimalaa tuskin ikinä keksitään.
    Suomen suurimmat tuulipuistot sijaitsevat meren rannalla Porissa ja Raahessa. Tulevaisuudessa tuulivoiman tuotannon uskotaan keskittyvän kauemmas rannikosta, kovempien puhurien luo.
    Aniharva suomalainen näkee kotipihaltaan tuulimyllyn, sillä vain noin tuhannesosa Suomen energiantarpeesta tuotetaan tuulivoimalla. Saksa, Euroopan suurin tuulisähkön tuottaja, tuottaa tuulivoimaloissaan yli 200 kertaa enemmän sähköä.

”Myllyjen vastustajat nostavat äläkän tuhannesta tuulimyllystä, mutta ovathan ne usein kauniimpia kuin tuhat kerrostaloa”, sanoo ympäristöaktiivi Tapio Solala. Porilaisella Solalalla on kokemusta elämästä tuulimyllyjen naapurissa.
    Mielipidetutkimusten mukaan porilaiset pitävät tuulimyllyistään. Solalan mukaan on kuvaavaa, että tuulimyllyjä haukutaan rumiksi eniten niillä paikkakunnilla, missä niitä ei ikinä olla nähty.
    “Porissa tuulivoimalat rakennettiin telakan ja hiilivoimalan naapuriin. Siinä ne kaunistavat maisemaa.”
    Solala muistuttaa, että tulevaisuuden tuulipuistot rakennetaan avomerelle, mistä myllyille löytyy riittävästi puhuria ja tilaa. Aivan asutuksen viereen myllyjä ei Solalan mielestä pitäisikään rakentaa. Kauempana sijaitsevien myllyjen aiheuttamat haitat ovat hänen mukaansa pieniä ja soviteltavissa:
    Porissa uusia myllyjä suunnitellut sähköyhtiö on jopa luvannut pysäyttää tuulimyllyn lavat sillä hetkellä, jolloin ne saisivat laskevan auringon välkkymään yhden mökin pihapiirissä.
    Solalan mielestä kaikella rakentamisella on rajansa – myös tuulimyllyjen.
    ”Mikäli mylly rumentaa maisemaa, on se jätettävä rakentamatta.”

Kari Kuusisto ei suostuisi asumaan tuulimyllyn varjossa. ”Se lapojen rytmi ei sovi minun silmiini. Jos vauhti olisi nopeampi tai hitaampi, se olisi siedettävämpi. Nyt sitä alkaa silmä väkisin seurata.”
    Kokoomuslainen Kuusisto on seurannut tuulivoimakeskustelua Espoon ympäristölautakunnan jäsenenä. Hänen mielestään tuulivoima on selvinnyt julkisessa keskustelussa liian helpolla: lupia irtoaa kevyesti, vähillä ympäristöselvityksillä. Lapojen vauhti ei ole ainoa asia, joka tuulivoimaloissa ärsyttää Kuusistoa.
    ”Siitä kuuluu sellainen vou-vou-vou-ääni. Infraääniäkin pääsee, mutta niitä ei tietenkään kuule. Ja kun aurinko paistaa pyörivien lapojen takaa, syntyy todella häiritsevää valon välkettä, diskoilmiö.”
    Asiaa pahentaa Kuusiston mielestä se, että voimaloita pystytetään perinteisesti kauniina pidettyihin paikkoihin: merenrannoille ja tuntureille. Sekin olisi helpompi kestää, jos tuulivoimasta saatu hyöty olisi valtava, Kuusisto toteaa.

Videotaulut

Jättivideotaulut rantautuivat ensin konserttihalleihin ja urheilutapahtumiin. Ulkotiloissa ne ovat nousukauden merkki, tapa ulottaa televisiomainonta niihinkin hetkiin, kun kuluttajat ovat poissa kotivastaanottimen äärestä.
    Tänä talvena siirrettäviä videoruutuja on bongattu muun muassa Rautatientorilta ja Hakaniemen torilta. Sauli Niinistön vaalikampanja näytti hallitsevan ruutua etenkin Hakaniemessä.
    Helsingin ensimmäinen kiinteä julkisen tilan videoruutu on Kampin kauppakeskuksen seinässä. Tällä hetkellä taululla mainostetaan kauppakeskusta itseään, mutta se aiotaan valjastaa käyttöön myös Narinkka-torin yleisötapahtumissa.

Videonäyttöjä valmistavan Darepron toimitusjohtaja Kai Orpo uskoo, että kymmenen vuoden päästä Helsingin keskustassa on kymmeniä videotauluja. Se olisi hänen mielestään kaupunkilaisten etu.
    ”Videotaulut saattavat ihmisiä yhteen, kuten esimerkiksi nyt Suomen jääkiekkojoukkueen palatessa olympialaisista. Taulu tukee avoimien tilojen tapahtumia ja levittää informaatiota. Se on avoimen yhteiskunnan symboli”, Orpo selittää.
    Orpon mielestä videotaulujen sopivuus kaupunkimaisemaan on jo todistettu muualla: Tokiota ja New Yorkia olisi vaikea kuvitella ilman satoja seinillä liikkuvia kuvia. New Yorkin Times Squaren tuhannet videoneliömetrit ovat Orpon mielestä ehkä jo liikaa.

”Keskustan muut jättimäiset mainokset häiritsevät jo tarpeeksi. Sitten siihen pitää lisätä vielä liikkuvaa kuvaa ja ääntä”, manaa kansalaistoiminnan ja nuorisotyön opiskelija Leona Kotilainen.
    Kotilaista ärsyttää se, ettei julkisilla paikalla pääse mainosmetelistä eroon. Tavallista mainosjulistetta ei sentään ole pakko katsoa, mutta uudestaan ja uudestaan toistuvat videomainokset tunkevat väkisin korviin, vaikka Kotilainen haluaisi odottaa bussia kaikessa rauhassa.
    ”Ei se ole mitään todellista urbaaniutta, että muutama mainostaja pääsee isolla rahalla ääneen”, Kotilainen lisää. ”Samalla sellaiset urbaanit ilmiöt kuten graffitit, tarrat ja julisteet joutuvat taistelemaan tilasta mainosten välissä. Se on rumaa, kun raha puhuu.”
    Kotilainen ei usko, että videotaulut voisivat muuttaa kaupunkiympäristöä elävämmäksi.
    ”Sisältö on Niken ja kokoomuksen mainoksia. Siinä ei ole mitään avointa tai osallistuvaa.”

Hanna Nikkanen
kuvat Veikko Somerpuro