10. maaliskuuta 2006
Teksti:

Minun yhteiskunnallisen vaikuttamiseni huippu 21-vuotiaana humanistina oli humalassa vappuna laulettu työväenmarssi.
    Sen sijaan Vesa-Matti Saarakkala on 21-vuotiaana perussuomalaisten ensimmäinen varapuheenjohtaja, nuorten perussuomalaisten puheenjohtaja ja Kurikan kaupunginvaltuuston jäsen.
    Nuori ja perussuomalainen samassa lauseessa kuulostaa paradoksilta. Saarakkala ei kiistä käsitystäni.
    ”Arvioin itse ennen puolueeseen liittymistä perussuomalaisia valokuvien kautta, ja vanhalta se näytti. Vielä muutamia vuosia sitten tämä olikin täysin paappapuolue”, hän aloittaa.
    Ja jatkaa. Alusta asti on selvää, että Saarakkala puhuu mielellään ja paljon. Kuunnellaan siis mitä hänellä on sanottavana.

Saarakkalan Suomi olisi toivottavasti nykyistä parempi, vaikka hänellä ei kuulemma ole mitään suurta ja ylevää kokonaisnäkemystä asiasta. Hän neuvoo etsimään osviittaa kannanotoistaan.
    ”Jos alkaa vetää liian isoa visiota, irtoavat jalat lopulta maasta. Arkiset asiat jäävät sen vision alle.”
    Kannanottoja Perussuomalaisten verkkosivuilla riittää.
    Saarakkalan Suomessa ei oltaisi ainakaan mukana EU:n puolustusyhteistyössä, jos edes koko unionissa. Maahanmuuttopolitiikka olisi nykyistä tiukempaa, pakkoruotsia ei luettaisi eikä naispareille annettaisi oikeutta hedelmöityshoitoihin. Se olisi luonnotonta, rikkoisi yksilön oikeuksia ja yhteiskunta toimii ilman keinohedelmöitettyjä lesbojakin.
    Mutta etenkin Euroopan unioni saa Saarakkalan kiihtymään. Käsi naputtaa vaativasti sohvatyynyä ja äänensävy jyrkkenee.
    ”En usko että demokratia on mahdollista ylikansallisella tasolla. Demokratian takeena on kansa, ja sitä ei Euroopan unionissa ole.”
    Lopullisesti miehen karvat nostaa pystyyn unionin perustuslaki, jonka ratifiointia esimerkiksi Kimmo Kiljunen ja Olli Rehn ovat esittäneet.
    ”Suomalaisten eliittipolitiikkojen mielestä ilmeisesti EU:n pitää olla sellainen, että ollaan polvillaan nuolemassa persettä. Uskomaton ajatus, että hyväksyisimme lain sen takia, että muut tykkäisivät meistä.”

Poliittisen herätyksen Saarakkala koki koulun historiantunneilla, jossa hän leimautui ”radikaaliksi nuoreksi, jopa äärioikeistolaiseksi”. Nuori mies alkoi etsiä poliittista kotia ja porvariryhmät koluttuaan päätyi perussuomalaisten riveihin. Heidänkin aatteensa tosin tuntuivat aluksi turhan laimeilta.
    Epäilykset hälvenivät, kun 18- vuotias Saarakkala tapasi puoluekokouksessa perussuomalaisten kansanedustajan Raimo Vistbackan. Sittemmin hän käännytti myös oman perheensä perussuomalaisten kannattajiksi.
    ”Perheeni oli täysin epäpoliittinen, ja meillä äänestettiin lähes kaikkia puolueita, paitsi kommunisteja ja SMP:tä. Vasta vanhemmalla iällä he ovat heränneet poikansa kautta siihen, etteivät asiat ole niin yksinkertaisia.”
    Armeijan jälkeen Saarakkala aloitti yleisen valtio-opin opinnot Jyväskylän yliopistossa.

Saarakkalan nopea nousu ei ole miellyttänyt kaikkia, eikä hän toisaalta ole pyrkinyt miellyttämään kaikkia.
    Hän veti esimerkiksi Kurikan kaupungin hallinto-oikeuteen, koska presidentinvaalien vaalilautakuntien paikkajaossa oli epäselvyyksiä. Saarakkala voitti tapauksen.
    ”Vaikka hyvin on mennyt, niin kyllä siitä on hinta maksettu. Olen nähnyt miten rajusti pientä puoluetta vastaan voidaan hyökätä ja miten kovaa kieltä nimimerkkien suojasta 21-vuotiasta vastaan käytetään. Yleisönosastokirjoituksissa minua on nimitetty oksettavaksi populistiksi”, Saarakkala kertoo selvästi harmissaan.
    Populistin leimaa Saarakkala ei sinänsä kaihda, kuten ei perussuomalaisten nokkamies Timo Soinikaan. Saarakkalan puoluepoliittinen kartasto ei tunne oikeistoa tai vasemmistoa, vaan hän käyttää mieluummin jakoa populisteihin ja elitisteihin.
    ”Populisti ei ole kansankosiskelija, vaan joku, joka ennen vaaleja kertoo selkeästi ja ymmärrettävästi mitä aikoo tehdä. Sitten seuraavissa vaaleissa kansa voi arvioida, täytettiinkö lupaukset. Elitistit vain mainostavat CV:itään ja kykyjään päätöksentekoon, mutta eivät kerro mitä ne päätökset ovat”, Saarakkala innostuu.
    ”Oikeisto-vasemmisto-jako on puoluekentällä täysin vanhentunut. Oli naurettavaa, kun vaalien aikaan pauhattiin, että nyt tarvitaan porvaripresidentti tai vasemmistolainen presidentti. Ei se mene enää niin.”
    Saarakkalan mielestä ainoat todelliset vaihtoehdot Suomen puoluekentällä ovat perussuomalaiset ja vihreät. Ne ovat ainoat liikkeet joilta saa mitä tilaa.
    Paitsi ei Tony Halmetta. Lööppien suurta miestä Saarakkala ei puolueensa riveihin enää kaipaa.
    ”Emme olisi eduskuntapuolue ilman Halmetta, hän oli viime vaalien supermies. Mutta puolue ei voi loputtomiin armahtaa yhtä henkilöä ja tuijottaa vain kolmen vuoden takaiseen.”

Ennen haastattelun loppua Saarakkala lahjoittaa minulle Perussuomalaisten sinisen kuulakärkikynän ja syömme viinerit. Tosin teen kera, sillä kahvi saa sekä populistilta että humanistilta vatsan sekaisin.
    ”Jostain syystä reilun kaupan kahvi sopii minulle paremmin”, Saarakkala paljastaa.
    ”Mutta ei se mikään ideologinen juttu ole.”

Kimmo Mäkilä
kuva Taru Ukkola