Äitini nousee ylös ja aloittaa puheen: ”Rakastettava veljeni. Sinä olet tyypillinen suurten ikäluokkien edustaja…”
Olen enoni 60-vuotispäivillä. Nautin viinistäni ja kuuntelen vuoroin naureskellen, vuoroin liikuttuen äitiäni. Hän kertoo tarinoita siitä, minkälaista oli kasvaa sodan jälkeen. Kesällä käytiin kalassa ja siivottiin vinttiä, reikäiset sukat säästettiin pahan päivän varalle. Talvella hiihdettiin kouluun.
Niinpä. Mieleeni muistuu, että suurista ikäluokista on toisenlaisiakin mielikuvia. Muun muassa 36-vuotiaalla demarikaupunginvaltuutettu Osku Pajamäellä . Huhtikuun alussa julkaistavassa teoksessaan Ahne sukupolvi: suurten ikäluokkien varjo hän näyttää enoni ikäpolven hiihtämisille paljasta pyllyä.
Kirjan viesti on päinvastainen kuin äitini: Te olette pirun ahneita ja itsekkäitä ihmisiä. Ainoana päämääränänne on nyhtää nuorten selkärangasta kaikki irtoava, kerätä rahat ja painua sitten paratiisisaarelle ruskettamaan omaa napaa.
Äidin puhe alkaa tuntua kiusalliselta. Lukisittepa vaan kaikki, ajattelen.
Pajamäen teesinä on, että nuorten kurjistaminen perustuu aivan tietoisiin poliittisiin päätöksiin. Niillä vanhempi sukupolvi on turvannut omat etunsa. Tästä todistavat muun muassa epäoikeudenmukaiset eläkeratkaisut, yhteisen valtionomaisuuden vastuuton kauppaus, työvoimapoliittiset vikatoimet ja jopa Nordea-pankin lainavaihtoehdot.
Pajamäki on tutustunut todisteisiin, uskokaa pois. Provosoivaa kielenkäyttöä ei pidä erehtyä luulemaan pelkäksi helinäksi. Tutustuin itse samoihin tilastoihin ja lukuihin vuosi sitten, kun yritin Ylioppilaslehdessä houkutella tavallista nuorta tarjoilijaa sukupolvisodan soturiksi.
Esimerkit nuorten sorsinnasta kolahtavat edelleen.
Mainittakoon vaikkapa Työeläkelaitoksen laskelma, jonka mukaan oma ikäpolveni saa tulevaisuudessa reilusti vanhempiaan pienemmän eläkkeen. Lisäksi niin sanotun elinaikakertoimen ansiosta nuoren eläkepalkka on sitä pienempi mitä vanhemmaksi hänen ikäluokkansa odotetaan elävän.
Hävyttömän koko hommasta ja ennen muuta leikkurista tekee tieto, että eläkeuudistuksesta päättäneet Puron työryhmän miehet (suurin osa suurten ikäluokkien edustajia) vetivät asiassa härskisti kotiin päin – eläkkeiden saksiminen alkaa vasta, kun he itse ovat ehtineet luikkia turvallisesti hoitamaan puutarhapensaitaan.
Kiva kiva, eikö?
Pajamäen mielestä ei ole, eikä ole moni muukaan juttu.
Ahneessa sukupolvessa parasta antia ovat Pajamäen työhön ja maahanmuuttoon liittyvät oivallukset.
Nuorille on vuositolkulla luvattu vakitöitä ja vakaata elämää suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Puheille ei kuitenkaan ole katetta.
Pajamäki laskee, että eläkkeelle jäädään eläkeiän nostonkin jälkeen keskimäärin 59-vuotiaana. Näin ollen vuosina 1945-1950 syntyneistä suurista ikäluokista ensimmäiset ja suurimmat olisivat eläkkeellä jo tämän vuoden kuluessa. Työvoimapulasta ei kuitenkaan ole tietoa: Kukaan ei näytä kilpailevan nuorten osaamisesta. Työttömyys laskee nihkeän hitaasti.
Selitys ristiriitaan on yksinkertainen. Homma menee Pajamäen mukaan niin, että kolme vanhaa työntekijää korvataan yhdellä. Esimerkkinä vaikkapa valtio. Pelkästään opetusministeriön alaisten yksikköjen odotetaan vähentävän nykyisten työntekijöidensä määrää liki 6000:lla.
Pajamäki jatkaa työvoimapoliittista pohdiskelua suomimalla ulkomaalaispolitiikkaa.
Väite on, että työntekijöiden haaliminen ulkomailta Suomeen on pelkkää suurten ikäluokkien uhkailua. Sen avulla nuorille viestitään, että palvelu- ja hoiva-alojen väen on parasta joustaa työehdoistaan tai heidät korvataan ulkomaalaisilla. Tämän seurauksena puolestaan nuorten suhtautuminen maahanmuuttajiin viilenee ja pahimmillaan kärjistyy vihamieliseksi.
Pajamäki kehittelee aikamoista salaliittoteoriaa, vaan ei lainkaan mahdotonta.
Seikka, jonka hän kuitenkin ohittaa sivulauseella on, ettei ennustusten työvoimapulassa ole kyse ainoastaan tarjolla olevan työn määrästä. Yhä useampi opiskelija koulutetaan maisteriksi, vaikka työministeriön arvioiden mukaan tulevaisuudessa tarvitaan ennen muuta perinteisiä putkimiehiä ja hoivatöiden osaajia.
Pahin uhkakuva onkin, että maassa on samaan aikaan työvoimapula ja väärille aloille koulutetun työvoiman reservi työttömänä. Lisähuolena ovat jo nyt pitkäaikaistyöttömät ja syrjäytyneet, joita ei vähäisillä kuntoutusrahoilla saada koulutettua mielekkäisiin töihin.
Mitä ulkomaalaisiin tulee, Pajamäki kyseenalaistaa Suomen politiikan houkutella maahanmuuttajia tänne töihin. Kieli on kovaa, jopa niin että se nostattaa kulmakarvoja. Pajamäki ei halua kuulua ”tekopyhään kotimaiseen monikulttuurisuusporukkaan, joka syö naama virneessä jamssikakkua”. Suvaitsevaisuus, joka ei ole aitoa suvaitsevaisuutta, ei Pajamäen mukaan ole arvokasta. Mutta eikö ole tärkeää, että suuret ikäluokat edes yrittävät?
Kirjan ainoa todellinen epäkohta on kuitenkin asiasisällön tuolla puolen. Kaupunginvaltuutettu Pajamäki ei ole malttanut jättää eduskuntavaalikampanjaansa muille areenoille. Hän sotkee sukupolvikonfliktiin EU:n taistelujoukot ja Nato-kysymykset. Siinä ohessa hän vielä alleviivaa tapaamisiaan ex-presidentti Ahtisaaren kaltaisten valtakunnanhumaanien kanssa kuin uskottavuutta ostaen.
Se on sääli, sillä nyt pamfletti saatetaan kuitata vaalikirjana muiden sellaisten joukossa. Itse asia saatetaan ohittaa, kuten suurilla ikäluokilla on ollut tällaisista asioista puhuttaessa tapana.
Muutamista ylilyönneistä huolimatta Pajamäen kirja on melkoinen palvelus nuorelle polvelle. Sen luettuaan ymmärtää, että sukupolvisotaan on ihan oikeasti ryhdyttävä, sillä jos me nuoret annamme kuluttaa itsemme nykymenolla loppuun, joudumme itse maksamaan laskun tulevaisuudessa. Vetoankin siksi opiskelijaliikkeeseen poliittisine ja muine järjestöineen. Ettekö te, nuoret toivot, voisi yhdistää voimianne ja avata suutanne? Ettekö voisi kiinnostua ihan oikeasti ja koota laajan joukon liikkeelle? Nuorten tueksi ei enää riitä, että opintotukea nostetaan. On aika vaatia rutosti lisää!
Ehdotankin kaikkeen edellä esitettyyn perustuen, että jos ja kun sukupolvisotaan pian lähdetään, nostetaan Pajamäen Ahne sukupolvi vallankumouksen punaiseksi kirjaksi. Jokaiselle nuorelle jaetaan yksi kappale teosta. Jokainen lukee sen ja sisäistää sen opit. Sitten toimitaan.
Enoni juhlissa äitini lopettelee puhettaan. Hän on kertonut siitä, kuinka suuriin ikäluokkiin kohdistettavat syytökset nuorten työpaikkojen viemisestä ovat tuulesta temmattuja ja kuinka enoni ikäpolvi on rakentanut maata. Olen kuunnellut ja repinyt Pajamäen kirjaa miettien serviettini silpuksi.
Lopuksi äiti ojentaa veljelleen lahjan, kymmenien tuntien käsityötä vaatineen tilkkutäkin, johon hän on ommellut kaikki sodan jälkeisinä vuosina säästetyt rikkinäiset vaatteet. Äidin ele on todella kaunis, ja siksi häpeän jo etukäteen sitä, kuinka myönteisesti olen ajatellut kirjoittaa Pajamäen kirjasta.
Sitten kuitenkin muistan Ahneen sukupolven loppukaneetin. Siitä iänikuisesta kouluun hiihtämisestä nimittäin: ”Meistä nuorista olisi luksusta hiihtää opiskelemaan ja töihin. Meillä vaan ei ole siihen aikaa. Meidän pitää olla jo lapsina tuottavia ja tehokkaita.”
Elina Kervinen
kuva Jukka Pylväs
