24. helmikuuta 2006
Teksti:

Kun näin Anna Krogeruksen Rakkaudesta minuun -näytelmän Kansallisteatterissa ja luin sen jälkeen näytelmätekstin, huomasin miten paljon tekstistä oli saatu teatterissa irti. Hieman patetiaan taipuvasta näytelmästä olisi huonoilla näyttelijöillä ja ohjauksella voitu tehdä myös banaalia perhedraamaa.
    Krogeruksen tekstiä lukiessa tarkoin luodut henkilöt ja hyvä esitys palautuvat mieleen. Päässä kaikuvat näytelmän tytärtä esittäneen Joanna Haartin lapsen aitous ja Pertti Sveholmin koominen tv-terapeutin puheenparsi. Lukiessa on myös oiva tilaisuus palata tekstin herkkukohtiin.
    Olen useinkin tarttunut näytelmän tekstiin nähtyäni kiinnostavan esityksen, sillä se antaa mahdollisuuden pohtia kirjailijan ajatuksia rauhassa. Tämä pätee eri-toten vanhoihin klassikoihin, joista ohjaajat pyrkivät tekemään omintakeisia tulkintoja eikä katsojalle välttämättä jää tilaa omiin näkemyksiin.

Uusia kotimaisia näytelmiä lukiessani olen kuitenkin usein huomannut, että niissä on harvoin runollisuutta, joka jää elämään. Se johtuu kenties kirjoitusprosessin nopeudesta ja ajan hengestä. Tekstit syntyvät selvästi teatterin toiminnallista olemusta ymmärtävien dramaturgien kynistä: ne on kirjoitettu ennen kaikkea esitettäviksi, ei luettaviksi.
    Ensimmäinen kokemukseni näytelmätekstin lukemisesta vasta esityksen jälkeen oli kaikkien aikojen klassikko. Nähtyäni 14-vuotiaana Kenneth Branaghin Hamletina Lontoon Barbicanissa tartuin vanhan parran tekstiin innolla ja ahnehdin Hamletin monimielisiä sutkauksia. Elämän tuskaa potevan teinin korvissa ”ollako vai eikö olla” -monologin raju itsetutkiskelu kuulosti niin seksikkäältä Branaghin mutisemana, että päätin opetella sen ulkoa jälkeenpäin.
    Pitäisiköhän napata Krogeruksen ydinperhedraamastakin muutama näppärä lainaus kiperiin ihmissuhdetilanteisiin?

Maria Lyytinen

Anna Krogerus: Rakkaudesta minuun. Kirja kerrallaan.