24. helmikuuta 2006
Teksti:

Joskus ideat tulevat kadulla vastaan. On tammikuu ja säveltäjä Lotta Wennäkoskella on työn alla orkesterikappale neljälle lyömäsoittimelle. Idea on hukassa. Kaupungilla ohi ajaa raitiovaunu, jonka kyljessä on Svenska Teaternin mainos ja siinä outo sana pjäs. Hän alkaa maistella sanaa ja innostuu.
    ”Pjäs, se kuulostaa ihan ranskalta ja ääneltä, jonka lyömäsoittimella voisi tehdä”, hän selittää keittiössään Meilahdessa vilkkaasti elehtien.
    Sana tarkoittaa teatterikappaletta ja myös pelinappulaa. Hän alkaa miettiä kappalettaan teatterina, jossa soittajat vaihtavat pelinappuloiden lailla paikkaa kesken esityksen.
    Wennäkoski tekee työkseen klassisen musiikin perinnettä jatkavaa musiikkia, jota kutsutaan yksinkertaisesti uudeksi musiikiksi. Pjäs saa kantaesityksensä uuteen musiikkiin keskittyvässä Tampere Biennalessa huhtikuussa. Wennäkosken edellinen, Kuule-kappale sellolle ja kamariorkesterille, kuultiin helmikuun puolivälissä Lapin kamariorkesterin esittämänä Rovaniemellä. Kiirettä pitää ja ura tuntuu olevan hyvässä nousussa.
    Hänen pienoisoopperaansa Naisen rakkautta ja elämää on esitetty jo Helsingissä ja Kööpenhaminassa, ja se saa ensi-iltansa Tukholmassa maaliskuussa. Näyttämöteosten toteuttaminen uusin voimin on harvinaista.
    ”Huh, itseäkin välillä huippaa”, Wennäkoski sanoo, huokaa ja laittaa käden otsalleen. Omasta mielestään hänellä on ollut vain hyvä tuuri.
    ”Olen aina ajatellut, että olen syntynyt kultalusikka suussa.”

Kyse on muustakin kuin tuurista. Wennä-koskella on paljon faneja, jotka tilaavat häneltä koko ajan uusia kappaleita. Tilaajat päättävät, minkä tyyppisiä soittimia haluavat tuoda yhteen ja antavat sitten Wennä-koskelle vapaat kädet päättää, mitä niillä tehdään. Viime syksynä Wennäkoski sai viisivuotisen säveltaiteen apurahan, eikä apu-rahojen saaminen ole ennenkään ollut hänelle vaikeaa.
    Wennäkoskea vuosia opettanut säveltäjä Eero Hämeenniemi selittää, mikä hänen oppilaassaan viehättää. Hänestä Suomessa musiikkikoulutuksen taso on kova ja hyviä ammattilaisia on paljon. Moni kuitenkin jää oman, pitkään hiotun tekniikkansa vangiksi, eikä persoonallisuuden kehittäminen onnistu.
    ”Mutta Lotalta se on onnistunut. Hänellä on melodian lahja.”
    Wennäkoski hymyilee jälleen ja sanoo, ettei hän mitään uraa ole rakentamassa. Tekee vain työtä, josta pitää.
    Yksi musiikin tilaajista on säveltäjä ja kapellimestari Esa-Pekka Salonen. Vuonna 2001 Salonen sai sadantuhannen markan Suomi-palkinnon ja tilasi sillä teoksen kolmelta nuorelta säveltäjältä. Wennäkosken tuotos oli iso orkesterikappale Sakara.
    ”Musta tuntuu, että se kyseli, ketkä olisivat sopivan kokeneita, soitteli näitä ihmisiä läpi ja sai minut kiinni”, Wennäkoski arvelee.
    Los Angelesissa kapellimestarina toimivalla Salosella on toinen versio. Hän oli seurannut muun muassa Wennäkosken töitä Suomessa käydessään. Tämä ja kaksi muuta hänen valitsemaansa nuorta vaikuttivat lahjakkailta ja kiinnostavilta.
    ”En pettynyt, ja ilokseni olen huomannut, että tilauksen tekemisestä oli hyötyä heidän uralleen. Kyseessä oli suhteellisen korkean profiilin juttu, ja ainakin Lotan karriääri on lähtenyt hirveän hyvin liikkeelle”, Salonen sanoo puhelimitse Los Angelesista.
    Wennäkosken musiikissa Salosta viehättää sen lyyrisyys ja omaperäisyys, se ettei hän seuraa esikuvia vaan ajattelee itsenäisesti.

Maailmanvalloitus näyttää alkaneen, mutta miksi kaikki eivät jo tiedä, kuka Lotta Wennäkoski on?
    Koska kyse on musiikista, jota vain harva kuuntelee. Klassinen musiikki on nykyään marginaalitaidetta ja uusi musiikki vain pieni siivu perinteessä.
    36-vuotias Wennäkoski löysi uuden musiikin parikymppisenä. Musiikkiharrastuksen hän aloitti kuusivuotiaana: soitti vuoden pianoa ja sitten viulua. Musiikkiopistossa opetus keskittyi barokin aikaan, Vivaldeihin ja muihin. Wennäkosken aika kului vuosien ajan klassisen musiikin parissa. Kallion ilmaisutaidon lukion jälkeen hän lähti vuodeksi Unkariin opiskelemaan viulun soittoa ja päätyi Sibelius-Akatemiaan teorialinjalle.
    Yhtenä kesänä Wennäkoski päätti lähteä Viitasaarelle uuden musiikin festivaalille lukiokaverinsa Riikka Talvitien kanssa, joka on nykyään myös säveltäjä. Nuoret naiset saunoivat järven rannalla joka ilta ja olivat yhtä suurta perhettä soittajien ja muun festivaaliväen kanssa. He kävivät improvisaatio-kurssin kumpikin ja kuuntelivat kaikki konsertit.
    Nuoren teoriaopiskelijan silmät avautuivat. Wennäkoski ajatteli, että uuden musiikin harrastajat olivat ihan vakavissaan, fiksuja ja henkeviä, eikä musiikki ollutkaan mitään kikkailua.
    ”Oli kai siinä vähän erikoisuuden tavoitteluakin, se oli mageeta, tavallaan”, hän sanoo.

Ihminen siis tarvitsee uuden musiikin löytämiseen viikon eristyksissä muusta maailmasta, vaikka olisi harrastanut ikänsä klassista musiikkia. Miksi uutta musiikkia on niin vaikea lähestyä?
    Wennäkoski selittää. Klassis-romanttinen musiikki ympäröi meidät, pop-muusikot käyttävät sen elementtejä, se soi kännyköissä ja kaupunkitilassa. Viime vuosikymmeninä sävellettyä uutta musiikkia kuulee vain harvoin.
    ”Onhan korean kielikin vitsin outoa, kun ei sitä kuule missään”, Wennäkoski vertaa.
    Kyse on perinteistä. Musiikkiopistoissa kaikki käyvät läpi vanhat klassikot ja usein opiskeltava alue päättyy 1900-luvun alkuun. Muusikkojen ammattitaidon lähtökohta on vanhassa musiikissa.
    ”Mahtavaa, että osaavat, mutta minä tunnen jatkavani perinnettä. Mozartin ja Beethovenin jälkeen monet ovat vieneet traditiota eteenpäin”, hän sanoo.
    Orkestereiden kausiohjelmien katsominen harmittaa häntä usein. Hänestä kaupunginorkesterit voisivat toimia muunakin kuin museoina.
    ”Missä muulla ollaan aina 1700-1800-luvun repertuaarissa?” hän puhisee.
    Wennäkosken kappaleita löytyy parilta kokoelmalevyltä ja Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksesta.
    Säveltämisen Wennäkoski keksi Kallion lukion koulukavereiden pyynnöstä. Nämä alkoivat tilata häneltä musiikkia lyhytelokuviin.
    ”Olin varmaan ainoa muusikko, jonka ne tunsi. Minä tein ja huomasin, että voisin osata ja oppia enemmänkin.”
    Hän epäilee, että sukupuoli vaikutti myöhäiseen heräämiseen.
    ”Säveltäjyys nauttii vähän mystistä imagoa, eikä se tule nuorille tytöille mieleen. Luontevaa esikuvastoa ei oikein ole.”
    Musiikin historia tuntee vain harvoja maailmanmaineeseen nousseita naissäveltäjiä. Suomen uuden musiikin yli 140 ammattisäveltäjän joukossa on vain kymmenen naista. Sibelius-Akatemiassa Wennäkoski oli säveltäjälinjan ainoa nainen.
    ”Kun menee vaikka jonkun lukion bändi-luokkaan, niin kenellä siellä on hybristä tehdä asioita, sehän on ihan selvää.”
    Niin, nuorilla miehillä tietenkin. Tilanne on sentään muuttumassa. Akatemian säveltäjälinjan 26 opiskelijasta neljä on naisia.
    Ensimmäisen sävellyksen Wennäkoski teki käsikirjoittaja Teppo Räisäsen radiokuunnelmaan Silmä silmästä ja jatkoi säveltämällä musiikkia Aku Louhimiehen ja Tuukka Luukaksen lyhytelokuviin.
    Sitten hän otti sävellyksen sivuaineeksi, innostui ja vaihtoi sen pääaineeksi. Ensimmäisen oman kappaleen, Läikkeen, kantaesitys oli vuonna 1994 Korvat auki -yhdistyksen konsertissa.

Wennäkoski tekee töitä koko ajan vain tilauksesta. Hän tietää siksi, minne kappale on tulossa, kuinka pitkä se on ja mitä soittimia siinä voi käyttää. Hänellä on kaksi- ja viisi-vuotiaat lapset, jotka rajaavat päivittäisen työajan. Kun lapset neljältä palaavat tarhasta, on turha yrittää keskittyä muuhun.
    Wennäkoski aloittaa suunnittelemalla kantavaa ideaa. Sitten seuraa ikävä vaihe, missä pitää tehdä isoja päätöksiä, rajata osa mahdollisuuksista pois. Kun rajat ovat selvät, uudet ideat alkavat virrata.
    Nyt tekeillä oleva lyömäsoitinkappale on hänelle hankala. Hän ei tiedä, miten kaikki lyömäsoittimet toimivat. Siksi hän on viettänyt syksyllä aikaa kappaleen soittavalla Tampereen konservatoriolla, jossa opettaja kertoi soittimista ja hän pääsi kokeilemaan niitä. Nyt hän kyselee sähköpostitse jatkuvasti, voiko jotakin soitinta soittaa vaikka jousella. Hän on mielikuvien varassa.
    ”En aina tiedä, kauanko jokin sointi kestää ja onko tämä pling korkeampi kuin tämä plong.”
    Varttitunnin orkesterikappaleen säveltäminen voi viedä puoli vuotta. Jos soittajia on vain muutamia, työ sujuu parissa kolmessa kuukaudessa.
    Wennäkoski kertoo, että ideat ovat sellaisia, joista voisi yhtä hyvin syntyä runoja tai teatteria, mutta usein niiden avulla pääsee vain alkuun. Sitten teos alkaa vaeltaa omaan suuntaansa. Hän nauttii siitä, ettei musiikki tarkoita mitään eikä sitä tarvitse selittää. Toisaalta hän haluaa, että musiikissa olisi selkeä viesti, jota ei voi muuten välittää.
    ”Että se olisi jonkinlaista salakieltä, mikä puhuu meille kuitenkin ihan suoraan.”

Täysin marginaalissa uusi musiikki ei ole. Helsingin kaupunginorkesterin kevään ohjelmistossa on monen klassikon kanssa samassa esityksessä uudempaa musiikkia, ja esimerkiksi Radion sinfoniaorkesteri on asiassa Wennäkosken mukaan jopa edistyksellinen.
    Myös säveltäjät ovat tulleet asiassa vastaan. Kuulijaystävällisyys ei ole enää alalla kirosana. 1990-luvulta alkaen säveltäjät ovat halunneet tehdä helppoa musiikkia, joka ottaisi yleisön huomioon ja jonka soittaminen olisi kivaa.
    ”Eikö tämä kuulosta toisaalta ihan järkevältä?” Wennäkoski sanoo ja naurahtaa.
    1970-80-luvulla uransa aloittaneiden tähtisukupolvi, johon kuuluvat muun muas-sa Esa-Pekka Salonen, Eero Hämeenniemi ja Kaija Saariaho, teki Suomessa tunnetuksi modernismia. Sen juuret olivat Keski-Euroopassa 1950-luvulta syntyneessä sarjallisuudessa, jonka sävellystapa oli alun perin kovin matemaattinen. Moni säveltäjä jätti tämän asenteen taakseen 1990-luvulla, ja uuden musiikin piireissä kohistiin takin kääntämisestä.
    Wennäkoski toimii niin kuin toivoisi kaupunginorkestereiden ohjelmistosuunnittelijoidenkin toimivan: on kiinnostunut sekä uudesta että vanhasta. Hänen konkreettisin kompromissiesityksensä on miniooppera Naisen rakkautta ja elämää, jossa hän yhdistelee Robert Schumannin (1810-1856) laulusarjaan omaa musiikkiaan.
    Suomessa esitetään nyt uutta musiikkia enemmän, ja Wennäkoski kokee voivansa tehdä musiikkia kuten haluaa. Tekninen näpräily ovat vähän passé ja moniarvoisuus muotia. Hän itse haluaa, että musiikki kuulostaa musiikilta.
    ”Nyt tehdään aika miellyttävää nyky-musiikkia verrattuna aiempaan.”

Elina Venesmäki
kuva: Laura Vuoma