10. helmikuuta 2006
Teksti:

Yleisurheilun MM-kisojen Helsingissä piti olla seitsenottelija Tiia Hautalan viimeiset kilpailut, mutta juuri ennen elokuuta Hautalan akillesjänne hajosi.
Urheilu-ura oli ohi.
Hautala ryhtyi kirjoittamaan urheiluaiheisia artikkeleita lehtiin, ja uusi elämä tuntui muutenkin alkavan vaikeuksitta.
”Näinkö helposti uran lopettaminen käy?” Hautala mietti.
Sitten todellisuus iski päin kasvoja.
”Yhtäkkiä minut valtasi kertakaikkinen tyhjyyden tunne. Olin elänyt pikkutytöstä saakka vain urheilun ehdoilla, ja yhtäkkiä se ei enää säädellytkään elämänrytmiäni. Siinä meni mieli sekaisin.”
Kaiken lisäksi Hautala jäi lopulta työttömäksi.

Olympiakomitean opintokoordinaattori Tuuli Merikoski-Silius ohjaa huippu- urheilijoita opintoihin liittyvissä asioissa ja auttaa löytämään mielekästä työtä urheilu-uran päätyttyä. Olympiakomitea tekee tätä työtä yhdessä henkilöstöyritys Adecco Finland Oy:n kanssa, jonka ohjelma auttaa urheilijoita urasuunnittelussa ja työnhaussa.
Merikoski-Siliuksen mukaan urheilija sopeutuu uran jälkeiseen aikaan helpommin, jos lopettaminen tapahtuu suunnitellusti, urheilija on jo miettinyt uran jälkeistä aikaa ja hänellä on identiteetti myös urheilun ulkopuolella.
Harva huippu-urheilija on Merikoski- Siliuksen mukaan aivan hukassa uran loppuessa. Julkisuudessa annettu kuva huippujen elämästä urheilun jälkeen on osittain vääristynyt, koska mediassa kerrotaan enemmän nykäsmäisistä kohkaajista kuin sujuvasti tavalliseen elämään siirtyneistä urheilijoista.
Urheilijoita kannustetaan ainakin aloittamaan opiskelu urheilu-uran aikana, ja useimmat tekevät niin. Opintoja suurempi ongelma urheilijoille on työkokemuksen puute. Myös huippu- urheilun vaatimia ominaisuuksia kuten pitkäjänteisyyttä ja kurinalaisuutta pitäisi osata markkinoida työnantajalle, eikä vain mainita CV:ssä urheilua harrastuksena.
Suurin haaste voi kuitenkin olla motivoivan työn löytäminen.
”Monille urheilu on ollut hyvin rakas työ, olipa se ollut palkallista tai ei. On haasteellista löytää jotakin, joka on yhtä mielekästä ja innostavaa.”

22-vuotiaan Tiina Virtasen urheiluura päättyi ilman draamaa. Virtasen joukkue Olarin Voimistelijat – Dynamot oli voittanut maailmanmestaruuden kolme kertaa peräkkäin. Viimeisinä vuosina kisoihin lähdettiin vain voittamaan, mikä loi valtavat paineet. Samaan aikaan Virtanen koki, ettei jäljellä ollut kovin paljon uutta saavutettavaa.
”Suurin syy lopettamiseen oli kuitenkin se, että halusin todella panostaa opintoihin”, kemiaa opiskeleva ja lääketieteellisen pääsykokeisiin valmistautuva Virtanen sanoo.
Uusi elämä vaati kuitenkin sopeutumista. Virtanen treenasi jo 12-vuotiaana 20-25 tuntia viikossa. Elämänrytmin oli lapsesta saakka sanellut urheilu, koulua käytiin siinä sivussa.
”Voimisteluaikoina ympärilläni oli aina joukkue. Kun joukkue ei enää ollutkaan jatkuvasti lähellä, tuli jotenkin outo olo. Samoin se, että vapaa-aika ei enää kulunut harjoituksissa, tuntui kummalliselta. Ensimmäinen puoli vuotta oli aikamoista shokkiaikaa ja sopeutumista”, Virtanen kertoo.
Sekä Hautalaa että Virtasta auttoi muutoksen puiminen muiden aktiiviuransa lopettaneiden urheilijoiden kanssa.
Läheisten ja oman valmentajan sekä Olympiakomitean lisäksi urheilijalle voi olla tarjolla vähän muuta tukea.
”Monet urheilijat toivoisivat, että lajiliitto muistaisi heitä urheilu-uran jälkeenkin. Tulisi sellainen olo, että kaikesta siitä työnteosta oltaisiin edes vähän kiitollisia”, Hautala pahoittelee.

Hautalan työttömyys urheilu-uran jälkeen jäi muutaman kuukauden mittaiseksi.
Hänestä tehtiin Urheiluruutuun juttu, jossa käsiteltiin urheilijoiden aktiiviuran jälkeistä elämää. Nauhoituksen jälkeen Hautala kertoi toimittajalle, kuinka hänestä olisi ihanaa työskennellä urheiluun liittyvän viestinnän parissa. Toimittaja puhui työnantajalleen Hautalasta, joka oli harrastanut kirjoittamista lapsesta saakka. Nyt entinen seitsenottelija työskentelee samassa yhtiössä oppisopimuksella.
”Se oli satumaista onnea”, hän huokaa.

Meri Iisalo, Maria Mustranta