24. helmikuuta 2006
Teksti:

Poltetut autot on siivottu pois kaduilta, mutta asvaltissa on yhä jälkiä tulipaloista. Ihmiset eivät enää jätä autojaan parkkipaikkojen reunoille, joissa autoja poltettiin. On huojennuttavaa, että kyynelkaasu pommit eivät haise joka ilta, eivätkä erikoisjoukot ole aina kulman takana.      Aikaisemmin menin töihin polkupyörällä tai metrolla. Rupesin käyttämään autoa, koska en tuntenut oloani turvalliseksi palatessani puiston poikki yksin illalla. Rasittavinta mellakoiden aikana oli, että ihmiset eivät voineet liikkua normaalisti paikasta toiseen. Median seuraaminen alkoi myös käydä hermoille, koska sieltä saattoi kuulla melkein mitä tahansa.
     Eräänä aamuna saapuessani herättämään lapsia näin auton palavan lastenkodin edessä. Ihmiset juoksivat ympäriinsä siirtääkseen omia autojaan, ja palavan auton omistaja oli myös paikalla. Illalla töistä lähtiessäni seitsemän isoa poliisibussia odotti lähiön heräämistä.
     Lapset olivat aitiopaikalla seuraamassa tapahtumia, eikä heille voinut valehdellakaan tapahtumien kulusta. Öisin suljimme ikkunaluukut, jotta he eivät joutuisi näkemään enempää. Eräät olivat levottomia ja nukkuivat huonosti, toiset halusivat myös polttaa autoja ja huusivat: `On nique les francais! – Ranskalaiset vittuun!`
     Normaalisti lapset ovat luonamme CDEF:ssä (Centre Départemental de l`Enfance et de Famille) muutamasta päivästä kuuteen kuukauteen etsiessämme parasta tapaa auttaa heitä. Eräät vaikeat tapaukset ovat viipyneet luonamme useita vuosia.
     Työpaikallani ilmapiiri oli jännittynyt jo ennen mellakoita. Emme voi enää tarkkailla kaikkea ulkopuolisin silmin. Haluaisin tehdä enemmän hoitamieni lasten hyväksi, mutta en kuvittele olevani supersankari.
     En ole koskaan katunut työpaikkani valintaa, vaikka tunnen oloni turhautuneeksi melkein joka päivä. Vanhempana toivoisin voivani perustaa perhehoitopaikan ongelmalapsille.

Matti Heinonen