27. tammikuuta 2006
Teksti:

Prologi: Klassikoita iltasaduiksi.
    Itähelsinkiläisessä kulttuurikodissa totuttiin kirjoituskoneen naputukseen. Se kantautui isän työhuoneesta ja katkesi toisinaan paperin rypistämiseen.
    Caj Westerberg kirjoitti ja käänsi runoja: Bo Carpelania, Tua Forsströmiä, Tomas Tranströmeriä. Äiti Elina Waris ehti opiskella kolmessa taidekoulussa ennen kuin ryhtyi tutkimaan perhehistoriaa.
    Kulttuurityöläiset halusivat ruokkia kolmen lapsensa luovuutta.
    Juliukselle, Hannalle ja Paavolle luettiin iltasaduiksi Aleksis Kiveä, Italo Calvinoa ja 1960-luvun suomalaisia modernisteja.
    ”Olin onnekas, koska kotona ruokittiin sitä herkintäkin osaa, jota ei välttämättä aina nähdä lapsissa. Sillä kaikki lapsethan ovat äärettömän luovia, kuin luonnostaan runoilijoita”, muistelee Paavo Westerberg, 32.
    Ja kas: vartuttuaan nuori polvi päätyi kulttuuriammatteihin. Juliuksesta tuli muusikko ja kitaransoiton opettaja, Hanna ryhtyi kuvataiteilijaksi.
    Paavo otti varaslähdön. Pikkuveli alkoi näytellä jo seitsemänvuotiaana.

Ensimmäinen näytös: Neljänneksi lyhin poika.
    Se oli ihan sattumaa, sanoo Westerberg. Ohjaaja Raili Rusto tuli keväällä 1981 Laajasalon ala-asteelle etsimään nuorta poikaa tv-elokuvaansa. Luokan neljä lyhintä poikaa pyydettiin jumppasaliin.
    ”Olin muistaakseni se neljänneksi lyhin”, Westerberg kertoo.
    Rusto kävi poikia läpi, pysähtyi Westerbergin kohdalle ja katsoi tätä pitkään.
    ”Sut mä haluan!”
    Koekuvausten aamuna Paavo ei ollut varma, haluaako hän mennä.
    ”Mene nyt vaan, sehän saattaa olla ihan hauskaa”, vanhemmat kannustivat.
    ”Menin ja sille tielle jäin.”
    Sattumaako?
    ”Jos olisin oikein mystiikkaan taipuvainen, saattaisin ajatella niin. Mutta kyllä se sanomisen ja tekemisen tarve oli niin vahvassa, että näytteleminen olisi varmaan joka tapauksessa kasvanut esiin kuin ruoho asfaltista”, sanoo Westerberg.
    Vanhemmat eivät halunneet mestaroida pojan uutta harrastusta. Paavo marssi tuleviin koe-esiintymisiin yksin. Odotellessaan vuoroaan hän katseli lapsiaan sparraavia isiä ja äitejä.
    ”Siinä olisi voinut käydä huonomminkin, jos olisi ollut päällekäyvät vanhemmat. Mutta kotoa ei koskaan tullut mitään painetta.”

Toinen näytös:
Susikoira ja lapsitähti.
    Oli vuosi 1985 ja Paavo oli kahdentoista. Kirjailija Jorma Kurvinen oli tehnyt Susikoira Roista yhden maan tunnetuimmista kotieläimistä. Ohjaaja Raimo O. Niemi halusi taluttaa nuortenkirjojen suosikin televisioon.
    Paavoa koekuvattiin Roin varhaiskypsän isännän, Tomin, rooliin. Kahta vuotta myöhemmin hänen kasvonsa olivat tutut sadoilletuhansille televisionkatsojille.
    ”Paavo oli aivan ilmiömäinen kaveri. Tuli toimeen ryhmän kanssa, jaksoi vaikka mitä ja oppi nopeasti ymmärtämään kuvaustekniikkaa”, Niemi suitsuttaa.
    Paavolle Susikoira Roin kuvaaminen on kuin lapsuusmuistot yleensä: hiukan utuinen ja aikuisten kertomuksilla paikkailtu. Suosikkimuisto on kuitenkin kirkas. Se liittyy Tomin naapuria esittäneeseen Susanna Haavistoon.
    ”Olin nähnyt hänet seitsemänvuotiaana Kaupunginteatterissa, Tsehovin Vanja-enon Sonjana. Sen jälkeen Sonja oli ollut kauneinta, mitä tiesin.”
    Sarjan lopussa oli kohtaus, jossa Westerberg pääsi halaamaan idoliaan. Oikein kunnolla.
    ”Koska oikean kuvakomposition hakeminen oli hankalaa, kohtaus jouduttiin kuvaamaan yhä uudestaan ja uudestaan.”
    Roi-sarjalle olisi riittänyt enemmänkin kysyntää, mutta lapsitähti kasvoi pian ulos Tomin roolista.

Kolmas näytös: Teini-isä ja uusperhe.
    Paavon vanhemmat olivat eronneet samoihin aikoihin kun hänen näyttelijänuransa oli lähtenyt lentoon. Muutamaa vuotta myöhemmin hänen lapsuusvuotensa päättyivät lopullisesti, vaan eivät pussikaljaan ja puberteettiin.
    Paavosta tuli isä 16- vuotiaana. Poika loikkasi kerralla teinivuosien yli, lapsuudesta suoraan aikuisuuteen ja sen mukanaan tuomaan vastuuseen.
    Oliko se suunniteltua?
    ”Kuinka suunniteltua kuusitoistavuotiaan elämä voi ylipäätään olla”, Westerberg sanoo.
    Hänen omat vanhempansa eivät halunneet tehdä asiasta numeroa.
    ”He olivat varmasti järkyttyneitä, mutta eivät näyttäneet sitä, vaan tukivat minua kaikin tavoin.”
    Paavon 20-vuotiaan kumppanin kanssa perustama perhe kasvoi nopeasti. Neljäs lapsi syntyi seitsemän vuoden kuluttua.
    Isä jätti Kallion ilmaisutaitolukion kesken ja meni töihin. Westerberg näytteli Ruusun aika -sarjassa keskiluokkaisen perheen kapinoivaa teinipoikaa, Illiä.
    Kotona kapinoinnista ei näkynyt merkkejä.
    ”Vastuun kantaminen on mulle luonteenomaista. Jo siksi, että olen joutunut kantamaan sitä niin nuorena”, sanoo Westerberg.
    ”Olen ollut puolet elämästäni lapsi ja puolet aikuinen. En mitään siltä väliltä.”
    Westerbergin perhe pysyi yhdessä yksitoista vuotta. Sen jälkeen vanhemmat ovat jakaneet lastensa huoltajuuden ja Paavo on saanut viidennen lapsen. Puolivuotiaan Sonjan äiti on näyttelijä Emmi Pesonen.
    ”Meillä on toimiva ja tasapainoinen uusperhe”, Paavo sanoo ja paljastaa kirjoittavansa parhaillaan elokuva-trilogiaa uusperheteeman ympärille.

Neljäs näytös: Kun näytteleminen ei riitä.
    Iltalukion jälkeen Teatterikorkeakoulun ovet aukenivat kolmannella yrittämällä 22- vuotiaalle Westerbergille.
    Pian näyttelijäopiskelija alkoi hamuta kursseja käsikirjoittamisen ja ohjaamisen puolelta. Opintoviikkoja kertyi reippaasti yli yhden tutkinnon tarpeen.
    ”Koulussa ihmeteltiin aluksi haluani ohjata. Onneksi joustoa löytyi ja meille annettiin tarvittavat resurssit”, sanoo Westerberg.
    Valmistumisen jälkeen hän on näytellyt, ohjannut ja kirjoittanut. Repertuaariin mahtuu niin teatteria, televisiosarjaa kuin elokuvia. Laaja-alaisuudella on myös luomisvimmaa käytännöllisempiä syitä.
    ”Kun on iso perhe, on myös isot menot”, Westerberg sanoo.
    Sitten hän kertoo anekdootin näyttelijä Vesa Vierikon vanhoista remonttimiesopinnoista. Kakkosammatin tarkoitus oli vähentää paineita näyttelijäntyöltä: vaikka ei aina olisi iskussa, kotona riittäisi ruokaa. Ja kun nälkäkuurin pelko pieneni, näytteleminenkin sujui rennommin.
    ”Jos lasten leipä olisi kiinni vain kirjoittamisesta, paine voisi olla liikaa. Nyt eri työt tukevat sopivasti toisiaan.”

Poikkeama toisaalle: Miltä kuulostaa imurilla tappaminen?
    Maassa, jossa elokuvantekijät kärräävät kilpaa lähihistorian tositapahtumia valkokankaalle, nykypäivään pureutuvat tarinat tuntuvat harvinaisuuksilta. Ne ovat Westerbergin tavaramerkki. Mutta mistään ajasta tai aiheesta ei saa irti hyvää taidetta ilman teräviä havaintoja maailmasta ja kykyä jalostaa niistä jotain persoonallista.
    ”En pysty kirjoittamaan asioista, joihin minulla ei ole mitään suhdetta. Minulla pitää olla jokin havainto siitä mistä kirjoitan”, Westerberg sanoo.
    Paha Maa -elokuva kertoo ihmisten tavasta siirtää pahaa oloaan eteenpäin. Tarinan edetessä itsekkyyden hinnalle löytyy monta maksajaa. Kovin lasku peritään öisessä hotellihuoneessa, kahden reppanan ryyppyreissun päätteeksi.
    Rikosuutisten taakse kurkkiva kohtaus pakotti tekijöitä miettimään epätodellisia kysymyksiä. Kuten miltä kuulostaa kun ihmistä lyödään pölynimurilla?
    ”Kun halutaan pitää kiinni realismista, niin eihän se kauhean ihmeelliseltä kuulosta. Se on niin raskas esine, tuollainen ruotsalainen laatuimuri. Mutta sillä saa kauheata jälkeä aikaan, vaikka itse akti kömpelöltä näyttääkin.”

Viides näytös: Kuka palkitaan ja kuka ei?
    Syksyllä 2000 Nelonen halusi jatkaa Levottomat-elokuvan parisuhdekarusellin pyörittämistä televisiossa. Levottomat ohjannut Aku Louhimies haluttiin projektin peräsimeen.
    Tämä halusi kuitenkin tehdä jotain muuta. Dogma-tyyliin kuvatun draamasarjan, joka muistuttaisi Krzysztof Kieslowskin Kymmentä käskyä. Louhimies sai tahtonsa läpi.
    Kun kahden tuntemattoman tekijän käsikirjoitus kiikutettiin kahden vuoden päästä ensimmäiseen lukuharjoitukseen, sotku oli valmis. Näyttelijöiden käsissä oli filmauskelvoton pannukakku, ja Louhimies harkitsi hankkeesta luopumista.
    Oudossa tilanteessa sarjaan näyttelijöiksi kiinnitetyt Mikko Kouki ja Paavo Westerberg tulivat hätiin. He kirjoittivat pikavauhtia käsikirjoituksen uusiksi.
    Irtiottoja esitettiin syksyllä 2003. Sukupolvisarjaksi tituleeratun menestyksen hedelmiä poimittiin vielä viime syksyllä, kun sekä Irtiottojen että Paha maa -elokuvan tekoon osallistunut ydinryhmä palkittiin elokuvataiteen valtionpalkinnolla.
    Westerbergiä lukuun ottamatta.
    Hän oli päävastuussa sekä Irtiottojen että Pahan maan käsikirjoittamisesta ja näytteli pienet roolit molemmissa. Silti Westerbergiä ei muistettu kun palkinto annettiin ohjaaja Louhimiehelle, leikkaaja Samu Heikkiselle ja kuvaaja Rauno Ronkaiselle.
    Oliko se pettymys?
    ”Olin oikeasti iloinen Ranen, Samun ja Akun puolesta. Silti tuli mieleen, että siinä [palkitsemisessa] oli jotain hivenen noloa. Ei mun, vaan ihan muiden kannalta”, Westerberg sanoo ja nauraa tavalla, jota on vaikea tulkita.
    ”Käsikirjoittajan edessä on valkoinen paperi, muilla tekijöillä valmis käsikirjoitus. Siinä mielessä elokuvataiteen vuorovaikutteisessa ketjussa käsikirjoittaja on se alkuperäistaiteilija.”
    Helmikuun alussa Westerbergillä on mahdollisuus revanssiin. Silloin jaetaan elokuva- alan Jussi-palkinnot ja Pahalla maalla on peräti kymmenen ehdokkuutta. Yksi niistä on käsikirjoituksesta, joka on Westerbergin, Louhimiehen ja Jari Rantalan nimissä.

Viimeinen näytös: Olisiko pitänyt ryhtyä lääkäriksi?
    32 ikävuoden aikana Paavo Westerberg tuntuu ehtineen tehdä hirveän määrän asioita.
    ”Välillä iskee sellainen paranoia, mitenkäs sen nyt sanoisi, että milloin mua rangaistaan tästä kaikesta”, Westerberg sanoo. Pelot eivät ole aikoihin liittyneet itseen vaan perheeseen.
    ”Kun on monta lasta, on myös monta huolenaihetta.”
    Ajan mittaan Westerberg kertoo opetelleensa ajattelemaan myös omia tarpeitaan. Esimerkiksi työaikoja laatiessa. Jos vaatii itseltään liikoja, työn sisältö voi kadota suorittamisen alle.
    ”Olen oppinut, että luova työ vaatii aina vastapainokseen laiskuutta. Ei riitä, että saa pöydän tyhjäksi. Sama pitää pystyä tekemään päälleen.”
    Nyt päivät kuluvat Töölönlahden rannassa Villa Kivessä, jossa käsikirjoittajalla on näytelmäkirjailijaliitolta vuokrattu työhuone. Siellä on syntynyt myös taiteilijayhteisö Akseli Ensemblen parhaillaan esittämä Ranta-näytelmä. Westerbergin kirjoittama ja Kalle Chydeniuksen ohjaama näytelmä on dekkarimainen kertomus terapeutista, jonka menetelmät jättävät pysyvät jäljet potilaisiin.
    30 vuoden rajapyykin ylittäminen sai myös Westerbergin sisäisen terapeutin heräämään.
    ”Näin vanhempana on tullut mietittyä aika paljon miksi tekee mitä tekee. Ja se on ihan hyvä”, Westerberg sanoo.
    ”Ja aina voi palata jokaisen taiteilijan klassikkolauseeseen: miksi en ryhtynyt lääkäriksi. Elämä olisi niin paljon helpompaa!” Westerberg nauraa.
    Sitten hän muistaa Rantaan kirjoittamansa kohtauksen, jossa kaksi lääkäriä keskustelee siitä, millaista olisi olla taiteilija.
    ”Voisi vain antaa ajatusten virrata”, haaveilee toinen valkotakeista.
    ”Eikä kukaan kuolisi sun pöydälle.”

Matti Rämö
kuva Katja Tähjä