Aki Kaurismäki on paitsi instituutio, myös itse itselleen luomien odotusten uhri. Hänen elokuviltaan odotetaan tuttua lakonista tyyliä, mutta myös ohjaajan menestyksen mukaista tasoa.
Kaurismäen uusi elokuva, Laitakaupungin valot, päättää ohjaajan Suomi-trilogian.
Avausosa Kauas pilvet karkaavat käsitteli työttömyyttä ja sai virtansa päähenkilöittensä lannistumattomuudesta. Asunnottomien arkeen katsonut Mies vailla menneisyyttä muistutti, ettei solidaarisuus häviä osoitteen mukana. Laitakaupungin valojen teemana on yksinäisyys. Se sijoittuu kolkkojen terästornien valtaamaan Ruoholahteen, jota vartijana työskentelevä Koistinen (Janne Hyytiäinen) kiertää yöt läpeensä.
Koistinen haluaa löytää paikkansa maailmasta, mutta maailma ei ota häntä vastaan.
Pankinjohtaja naureskelee yrittäjäksi mielivälle duunarille ja evää tämän lainahakemuksen. Työtoverit karttelevat Koistista kuin tautista. Unelmissaan kuuhun kurkottava vartija on myös liian ylpeä kiinnostuakseen sydämellisestä nakkikioskin myyjästä.
Juuri ylpeys tekee hänestä helpon uhrin Maria Järvenhelmen esittämälle petolliselle Mirjalle.
Koistinen (Janne Hyytiäinen) on yksinäinen mies.
Laitakaupungin valot sisältää läjän Kaurismäen tavaramerkkejä.
Se kertoo ikuisen ja universaalin tarinan. Vaikka Ruoholahden moderni maisema ankkuroi elokuvaa nykypäivään, Kaurismäki tekee jälleen kaikkensa pitääkseen miljöön mahdollisimman ajattomana. Myös ohjaajan mieltymys karikatyyrimaisiin äijänköriläisiin ja tupakoiviin hahmoihin on tallella.
Jotain elokuvasta kuitenkin puuttuu.
Pantomiimimainen näytteleminen ja niukka puhe tekevät Kaurismäen elokuvien maailmasta väistämättömän absurdin. Nyt dialogista ei kuitenkaan löydy todellisia mustan huumorin helmiä. Sellaisia kuin Markku Peltolan keskustelu jukeboxin korjanneen sähkömiehen kanssa elokuvassa Mies vailla menneisyyttä.
”Mitä olen velkaa?” kysyy Peltola.
”Jos näet minut joskus naamallaan ojassa, käännä selälleen.”
Äärimmilleen viety minimalismi luo kasvualustan koskettaville kliimakseille. Kaurismäen elokuvien huippukohdissa sulkeutuneet hahmot kerrankin avaavat sisintään tai päähän potkittujen ihmisten yritys saa lopulta palkintonsa. Kun helpotusta annostellaan niukasti, vaikutus on suurempi kuin elokuvissa, joissa tunneskaala aaltoilee jatkuvasti ääripäiden välillä.
Koistisen tarina on synkkä jopa syrjittyjen kansanosien kuvaamiseen erikoistuneen Kaurismäen asteikolla. Valitettavasti se jää tunnelmaltaan tasaisen harmaaksi, kuin alustukseksi jollekin mitä ei koskaan kunnolla tapahdu. Ongelmat palautuvat Koistiseen. Koska päähenkilö ei päästä katsojaa lähelleen, hänen vastoinkäymisiinsä on vaikea samaistua.
Matti Rämö
Laitakaupungin valot elokuvateattereissa 3.2.
