24. päivä tammikuuta vuonna 1989 raumalainen Jussi päätti, ettei häntä enää kiusattaisi koulussa. Seuraavana aamuna hän pakkasi reppuunsa kaksi pistoolia, joita hänen isänsä käytti ampumaharrastuksessaan, ja lähti kouluun.
Kahdeksannen luokan äidinkielen tunti alkoi kahdeksalta. Oppilaat pulisivat keskenään, kun opettaja kirjoitti poissaolijan nimeä päiväkirjaansa.
Jussi otti toisen aseen laukustaan ja tähtäsi sillä lähellä istuvaa poikaa päähän. Kuului kilahdus, kun ase löi tyhjää. Jussi painoi toisen kerran liipaisinta. Nyt pamahti.
Opettaja nosti katseensa päiväkirjasta ja näki oppilaan makaavan verisenä lattialla. Hänen mielessään syttyi vain yksi ajatus: oli saatava nopeasti apua. Opettaja syöksyi pois luokasta.
Kun muut oppilaat pyrkivät paniikissa ulos, Jussi ampui kohti peremmällä luokassa olevaa poikaa. Poika väisti ja luoti meni täpärästi ohi.
Viimeinen laukaus osui luokan takaosassa ollutta kolmatta poikaa päähän. Jussi poistui viimeisten pakenijoiden joukossa käytävään.
Suomessa koulukiusaaminen ei ole muuta maailmaa yleisempää. Kiusaamistilastoissa olemme keskivaiheilla.
Ala-asteella joka kymmenettä tyttöä ja poikaa kiusataan. Yläasteella kiusattuja on vähemmän, mutta uhrit ovat useimmin poikia.
Kiusaamisen tavoissa on eroja. Pojat tönivät ja haukkuvat, tytöt kiusaavat epäsuoremmin, kuten jättämällä kiusatun joukon ulkopuolelle tai puhumalla pahaa selän takana.
Kiusaaminen tapahtuu tyypillisesti ryhmässä. Kiusattujen ja kiusaajien lisäksi ryhmiin kuuluu myös kiusaajien apureita, vieressä naurajia, ulkopuolisiksi jättäytyviä ja uhrien puolustajia. Kun kiusaaminen jatkuu pitkään, kiusatusta tulee koko ryhmän uhri.
Usein kiusaamista selitetään sillä, että kiusaaja peittää teoillaan huonoa itsetuntoaan. Tämä ei pidä paikkaansa. Kiusaajille on tyypillistä keskimääräistä parempi itsetunto, mutta usein tähän liittyy suuri itsekorostuksen ja vallan tarve. Kiusaaminen on heille keino olla esillä. Yksi keino ehkäistä kiusaamista olisikin tarjota kiusaajille mahdollisuuksia tuoda itseään esiin myönteisillä tavoilla.
Kiusatuille on tyypillistä ahdistuneisuus, hiljaisuus ja huono itsetunto. Tutkimuksissa ei ole kuitenkaan saatu selville, ovatko kiusatut alun perin epävarmoja itsestään vai ovatko nämä ominaisuudet kiusaamisen seurausta.
Poikauhrit ovat usein muita ikäisiään fyysisesti heikompia.
Vaikka huono itsetunto ei välttämättä johda kiusaamiseen, kiusaaminen alentaa itsetuntoa. Kiusaaminen voi myös aiheuttaa hankaluuksia myöhemmissä ihmissuhteissa. Tähän vaikuttaa kuitenkin paljon se, onko uhrilla kiusaamisesta huolimatta myös muita ystäviä.
Kun poliisi saapui Raumanmeren yläasteelle kello 8.15, Jussi oli paennut koulun takaovesta. Poliisi kutsui etsintöihin avukseen lähiseutujen poliiseja, puolustusvoimat, rajavartiolaitoksen helikopterin ja merivartioston. Paikallisradiossa luettiin Jussin tuntomerkkejä.
Kello 11.10 toinen ammutuista pojista kuoli Turun yliopistollisessa keskussairaalassa.
Sillä aikaa Jussi juoksi metsässä ohi peltotilkkujen ja autiotalojen. Aurinko paistoi. Vaikka lunta oli vähän, Jussi alkoi väsyä. Hän levähteli välillä ja hylkäsi mukanaan kuljettamansa makuupussin ja repun.
Neljän jälkeen iltapäivällä koirapartio sai Jussin kiinni Eurajoelta useiden kilometrien päästä Rauman keskustasta. Muutamia tunteja myöhemmin myös toinen ammutuista kuoli sairaalassa.
Kuulusteluissa Jussi kertoo tekonsa motiiviksi ala-asteelta asti jatkuneen kiusaamisen.
Koulukiusaamista on tapahtunut aina, mutta Suomessa ilmiö nousi voimakkaasti julkiseen keskusteluun 90-luvun taitteessa. Koulukiusaamista Turun yliopistossa tutkineen professori Christina Salmivallin mukaan on vaikea sanoa, mikä keskustelun juuri tuolloin sytytti. Yhtenä mahdollisena syynä hän pitää vuonna 1993 perustettua Kiusattujen tuki -yhdistystä, joka toi ongelmaa näkyvästi esiin julkisuudessa.
Yhdistys järjesti tukiryhmiä ja leirejä kiusatuille sekä julkaisi Koulurauhaa-lehteä. Kiusattujen tuki on sittemmin lopettanut toimintansa.
”Keskustelu vaikutti siten, että ilmiö tuli yleiseen tietoisuuteen. Esimerkiksi monet keski-ikäiset ihmiset tajusivat, että se mitä heille oli aikanaan tapahtunut, oli koulukiusaamista ja että he eivät olleet ainoita tai jotenkin poikkeavia”, Salmivalli sanoo.
Monissa järjestöissäkin havahduttiin kehittämään erilaisia koulukiusaamisen ehkäisyyn tähtääviä ohjelmia. Esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliitto käynnisti 90-luvun alussa vuosittaisen koulurauhan julistamisen perinteen.
Ensimmäinen oikeustuomio koulukiusaamisesta annettiin vuonna 1999. Huittisten kaupunki tuomittiin maksamaan koulukiusatulle naiselle 72 500 markkaa korvauksia. Perusteena oli se, että kaupunki laiminlöi velvollisuutensa, kun se ei puuttunut naiseen kohdistuneeseen kiusaamiseen. Kaupunki valitti päätöksestä korkeimpaan oikeuteen asti, mutta tuomiota ei muutettu.
Vaikka koulukiusaamisesta käyty keskustelu on havahduttanut monet opettajat hakemaan asiaa koskevaa koulutusta, keskustelussa on Salmivallin mukaan ollut myös huonoja puolia. Monet opettajat ovat kokeneet, että heitä on syyllistetty.
”Kun olen tavannut opettajia, jotkut ovat sanoneet olevansa kyllästyneitä koko keskusteluun”, Salmivalli sanoo.
Jussin kiinniottamisen jälkeen koulu oli ymmällään. Miksi juuri Jussi? Hänhän oli aina ollut niin kiltti, hiljainen ja hyvä koulussa. Perheessäkään ei ollut ongelmia.
Opettajat ja rehtori eivät myöntäneet julkisesti, että kiusaamista olisi havaittu. Oppilaat kertoivat kuulusteluissa, ettei Jussia kiusattu ainakaan sen enempää kuin muitakaan. Tönimistä, nimittelyä ja naamanpesua joutuivat kokemaan toisetkin oppilaat.
Tapaus käynnisti silti laajan julkisen väittelyn koulukiusaamisesta. Keskusteluohjelmiin haettiin asiantuntijoita ja yleisönosastoissa vaadittiin opetushallitukselta toimia.
Jussista ei kuultu enää mitään. Hän ei alaikäisenä joutunut rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistaan, vaan jatkosta vastasivat lastensuojeluviranomaiset.
Kiusaaminen ei ole vähentynyt kouluissa 90-luvun jälkeen. Kukaan ei ole tutkinut, mitä keinoja kiusaamisen ehkäisyssä ja lopettamisessa todella nykyisin käytetään kouluissa.
Koulukiusaamisen ehkäisyyn ja ongelmien ratkaisuun on olemassa monia suosituksia. Keskeistä monissa niistä on ajatus, että luokassa useimmat lapsista ovat mukana kiusaamisessa, vaikka eivät olisikaan aktiivisesti uhrin kimpussa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että myös yritykset ratkaista ongelmaa kohdistuvat koko ryhmään.
Usein helppona keinona pidetty uhrin siirtäminen toiselle luokalle ei toimi. Kiusaamisella on vahva taipumus jatkua myös uudessa luokassa.
Opettajien koulutuksessa koulukiusaaminen on uusi asia. Kasvatuspsykologian professori Helena Rasku-Puttonen Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitokselta sanoo, että kiusaamiseen liittyvät teemat tulivat heidän laitoksellaan opinto-ohjelmaan 1980-luvun lopussa kenties ensimmäisenä Suomessa. Jyväskylässä kiusaamista käsitellään monien eri kurssien yhteydessä sekä toisinaan opinnäytetöissä.
”Jos opiskelijoilta kysyisi, moni olisi varmasti sitä mieltä, ettei kiusaamista käsitellä tarpeeksi. Tähän koulutukseen liittyy niin monia asioita ja haasteita, etteivät opiskelijat tule täällä valmiiksi.”
Toistakymmentä vuotta kiusattujen asioita hoitanut Sirkka-Liisa Lamminkoski pitää uutena huolestuttavana ilmiönä sitä, miten kiusaamisesta kärsiville määrätään rauhoittavia lääkkeitä.
”Se on selvästi lisääntynyt viime vuosina.”
Lamminkoski pyörittää Kiusattujen tuki ry:stä aikoinaan irtaantunutta Irti työpaikkaväkivallasta ry:tä. Kiusattujen tuki ry:n lopetettua toimintansa yhä useampi koululainen tai vanhempi on ottanut yhteyttä Lamminkoskeen. Käytännössä Lamminkosken työ tarkoittaa lähinnä sitä, että hän on uhrin ja tämän vanhempien tukena, kun kiusaustapausta selvitetään koulun kanssa.
Koulukiusauksen hankalimpana muotona Lamminkoski pitää sitä, kun opettaja on kiusaaja, sillä silloin koko luokka lähtee helposti kiusaamiseen mukaan. Salmivallin mukaan opettajan harjoittamaa kiusaamista ei ole Suomessa tutkittu toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa.
Huolestuttavinta hänestä on kuitenkin se, miten kaikesta keskustelusta huolimatta koko ongelma halutaan monesti kieltää. Hän on törmännyt kouluihin, jotka eivät halua kuulla koko asiasta.
”Kun olen tarjoutunut puhujaksi ilmaiseksi, koulusta on vastattu, ettei heillä kiusata oppilaita.”
Maria Mustranta
kuvat Aino-Maija Metsola
Artikkelin lähteenä on käytetty Christina Salmivallin teosta Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä ja Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien, Iltalehden ja Satakunnan Kansan artikkeleita. Jussin nimi on muutettu.
Painajaisia ja syömishäiriöitä
Kun juulia, 23, kertoi kiusaamisesta terveydenhoitajalle, hän sai avuksi nenäliinan.
”Kiusaaminen alkoi ala-asteen lopussa. Silloin luokkaan muodostui ryhmiä, joista jäin ja jättäydyin ulkopuolelle. En koskaan mennyt esimerkiksi bileisiin. Siitä hermostuttiin ja minut leimattiin lapselliseksi idiootiksi.
Kiusaajissa oli sekä tyttöjä että poikia. Porukka laajentui, kun myös heidän sisaruksensa luokkaa ylempänä alkoivat kiusata.
Meidän luokan oveen kiinnitettiin lappu, jossa luki, että nuolen kanaemon pyllyä. Kaikkea mitä tein tai sanoin kommentoitiin. Oli myös slämärit, joissa ihmisiä piti laittaa järjestykseen sen mukaan, kuka on kivoin tai tyhmin. Nimeni oli aina viimeisenä.
Joskus istuin luokassa niin, että ympärilläni oli vain kiusaajia. Silloin reppuani pengottiin, kesken tuntiakin, enkä voinut tehdä vihkotöitä, kun pulpettia tärisytettiin. Opettaja ei puuttunut kiusaamiseen, vaikka tiesi siitä kyllä.
Terveydenhoitaja kysyi minulta kerran tarkastuksessa, mitä minulle kuului. Itketti ja sain sanottua, että minua kiusataan. Hän antoi nenäliinan.
Olin samojen ihmisten kanssa samalla luokalla yhdeksännelle asti ja osan kanssa vielä lukiossa. Pahinta kiusaaminen oli kuudennella ja seitsemännellä. Vähitellen kiusaaminen laantui, eikä se yhdeksännellä ollut enää päivittäistä.
Lukiossa kaikki alkoi hetkeksi uudestaan. Pelästyin. En olisi jaksanut sitä enää. Olin taas se outo, jota halveksuttiin. Koko lukioaika oli meidän luokassa muutenkin aika kaoottista. Sitä mukaa kun ihmisiä häipyi luokasta, tilanne parani.
Lopulta kaikki meni kuitenkin päin seiniä. Sairastuin jo lukiossa kaikkiin mahdollisiin masennuksiin ja syömishäiriöihin.
Aika ison osan elämästäni olen ajatellut olevani lapsellinen ja epäonnistunut. Olen ajatellut, että olisi vain pitänyt mennä bileisiin ja käyttää trumpettihousuja.
Viime syksynä meillä olisi ollut luokkakokous. En pystynyt menemään sinne. Pelkäsin, että minulla olisi edelleen se sama rooli.
Näin koulusta painajaisia vuosia sen jälkeen, kun se oli loppunut. Nyt olen tajunnut, että olen ollut itsenäinen ja voinut jo sen ikäisenä tehdä miten itse haluan. En ollut alistuva.”
Heta Tarkkala
Kiusatusta kiusaajaksi
Simo, 29, päätti lakata olemasta uhri ja ryhtyi itse kiusaamaan.
”Kun olin lapsi, perheemme asui isäni työn takia Afrikassa. Muutimme Suomeen kun olin ala-asteikäinen. Uutena hiihto- ja luistelutaidottomana oppilaana jouduin kiusatuksi. Muut nauroivat luistimilla tasapainoilulleni sekä tönivät ja piikittelivät jatkuvasti.
Kiusaamista pahensi se, että minusta tuli opettajan silmätikku. Jäin jälki-istuntoon, koska söin liikaa salaattia. Puutöissä tekemäni halonkantoteline oli opettajan mielestä täysi susi, joten hän hakkasi sen luokan edessä palasiksi. Tämä lietsoi kiusaajia.
Parin vuoden päästä perheemme muutti taas Afrikkaan. Siellä koulunkäynti oli mukavaa; ei tarvinnut hiihtää eikä luistella.
Palasimme Suomeen kun menin kahdeksannelle luokalle. Kouluun meneminen pelotti, mutta olin päättänyt, etten enää joudu kiusatuksi. Tiesin miten se onnistuisi – rupeaisin itse kiusaamaan. Aloin kaveerata koulun pahisporukan kanssa ja opettelin ryhmän tavoille.
Ensin oli valittava henkilö, joka oli hyvä kiusaamisen kohde. Valitsin pääuhrikseni pojan, jolla oli tyhmä nimi. Yleensähän kiusaamisen syyksi riittää jokin hyvin pieni asia. Kaveriporukkanikin alkoi pian rääkätä samaa poikaa.
Kiusaaminen oli myös hyödyllistä. Sillä nimittäin tienasi. Uhriksi valitsemani pojan äiti tuli kerran tarjoamaan minulle 50 markkaa, jotta lopettaisin hänen lapsensa kiusaamisen. Otin rahat vastaan. Muutaman päivän kuluttua menimme porukalla soittamaan pojan ovikelloa. Äidin tultua avaamaan sanoimme, että kiusaamme jälleen poikaa. Suostuisimme lopettamaan mikäli saisimme 50 markkaa.
Myös kiusaamisen avustaminen oli tärkeää. Vieressä piti aina hekottaa hyväksyvästi. Kerran kaveriani ärsytti erään naama ruokajonossa. Mitään sanomatta hän läimäytti oppilasta naamaan. Nauroin kamalasti.
En oikeastaan tiedä, mitä ajattelin kiusatessani. En muista tunteneeni sääliä kiusattuja kohtaan, vaikka minulla oli omia kokemuksia kiusatun asemasta. En myöskään tuntenut syyllisyyttä.
Jälkeenpäin ajattelen touhu oli tietenkin törkeää. Kiusattuna oleminen oli kuitenkin sen verran kurjaa, että turvatut koulupäivät oli taattava jollain konstilla. Loput kouluvuoteni sain sentään itse olla rauhassa.”
Tea Kalska
Ei koskaan kokonaan ulkopuolella
Jenni, 23, on kiitollinen isälleen siitä, että tämä puuttui kiusaamiseen.
”Ensimmäiset kiusaamiskokemukset ala-asteen kolmannella olivat vaikeita. Kiusaajat olivat olleet ystäviäni ja he käyttivät aseinaan minusta tietämiään henkilökohtaisia asioita. Usein minua haukuttiin tai minulle naurettiin, kunnes aloin itkeä.
Yhden vuoden aikana sain eräältä ihmiseltä häiriösoittoja ja kirjeitä. Kirjeissä luki, ettei hän halua enää koskaan nähdä minua. Puhelinsoitoissa kuului hetken hiljaisuuden jälkeen naurua.
Kiusaamiseen liittyi aina voimakas pettymys. Se johtui usein siitä, että menetin luottamukseni joihinkin ihmisiin. Aloin kuitenkin luottaa heihin aina uudelleen. Hyväksytyksi tulemisen tarve oli niin voimakas.
Vietin kiusaajieni kanssa vapaaaikaa ja kävin samoissa harrastuksissa. He eivät koskaan sulkeneet minua kokonaan ulkopuolelle. Kahden kesken he saattoivat olla ihmisiä, joista pidin. En ollut myöskään luokan ainoa kiusattu, ja aina koulussa oli joitain ystäviäkin.
Myöhemmin kiusaajina olivat pojat. Silloin aiheena oli se, että olin tosi lyhyt. Pojat harrastivat jatkuvaa nälvimistä, tyttöjen kiusaaminen oli jaksottaisempaa.
Kiusaamista eri muodoissaan jatkui lukioon saakka. Yläasteella tein jo ratkaisuja, etten enää luottanut joihinkin ihmisiin. Löysin myös kavereita luokan ulkopuolelta, ja he ovat ystäviäni edelleen.
Ala-asteikäisenä kiusauskokemukset purkautuivat ahdistuksena ja itkuna. Opettajien puoleen en kääntynyt. Minulla on mielikuva, että joku opettaja olisi joskus reagoinut sanomalla, että älä viitsi olla noin herkkä.
Kotona tunteitani ei koskaan vähätelty, vaan asiat haluttiin selvittää. Isä puuttui asiaan voimakkaasti ja otti suoraan yhteyttä kiusaajien vanhempiin, halusin tai en. Se toimi suurimmassa osassa tapauksista. Minua tietysti hävetti mennä kouluun sen jälkeen. Suutuinkin. Aikuiseen turvautuminen tuntui heikkouden tunnustamiselta. Nykyisin olen isälleni todella kiitollinen kiusaamiseen puuttumisesta.”
Heta Tarkkala
Luokan yksinäisin tyttö
Tiina, 29, katseli vierestä, kun yhtä ei enää ollut muille olemassa.
”Kun olimme viidennellä luokalla, yksi luokkamme tytöistä vain jätettiin pois porukasta. Me muut tytöt teimme keskenämme kuiskuttelemalla ja pois juoksemalla selväksi, ettemme halunneet häntä seuraamme. Varmaan asia sanottiin hänelle joskus suoraankin.
On vaikeaa muistaa enää, mistä syrjiminen alkoi. Ehkä se oli luokan voimakastahtoisimman tytön päätös ja me muut noudatimme sitä, koska se saattoi säästää meidät joutumasta itse samaan asemaan.
Meidän luokalla oli vähän tyttöjä, joten me kaikki muut vietimme aikaa yhdessä porukassa. Tuo yksi oli aivan yksin viidennen luokan lopun ja koko kuudennen luokan.
Tyttö oli ihan tavallinen, mutta hiljainen ja vähän ruma. Ne kai olivat suurimmat syyt, miksi juuri häntä ryhdyttiin hylkimään. Tytön vaatteita irvailtiin, vaikka näin jälkikäteen ajatellen niissä ei ollut mitään erikoista. Joskus pojat ottivat osaa tytön pilkkaamiseen.
Haukkumista harrastettiin kuitenkin aika vähän. Enemmän kiusaamisessa oli kyse siitä, että käyttäydyimme kuin tyttöä ei olisi olemassa.
Tyttöä kiusattiin kerran viidennellä siitä, että hänellä oli terveyssiteitä mukana koulussa. Ilmeisesti äiti oli pakottanut hänet pakkaamaan niitä reppuun. Se oli ainoa kerta, kun näin tytön itkevän muiden nähden. Kyyneleet saivat huutelijat lopettamaan.
Ajattelin monesti, että teimme väärin ja että syrjiminen tuntui varmasti tytöstä hirveältä. En olisi kuitenkaan kuuna päivänä uskaltanut tyttöä puolustaa. Ajattelin, että hän kuitenkin pääsisi eroon meistä yläasteella, johon tuli oppilaita monesta muustakin koulusta.
En usko tytön tilanteen muuttuneen paljoakaan yläasteella. Näin hänen usein seisoskelevan yksin koulun pihalla. Olimme silloin eri luokilla. Joskus näin tytön liikkuvan toisen tytön kanssa, joka oli toisella ala-asteella ollut samanlainen hyljeksitty hahmo luokkakavereittensa keskuudessa.”
Maria Mustranta
Kaksi vuotta vaikenemista
Puhuttelun jälkeen Meri, 25, sai olla enemmän rauhassa, kun kiusaajat ryhtyivät vaihtelemaan kohteitaan.
”Muistan tuijottaneeni ruokalan pöydälle jäänyttä lautasta, jonka reunoilla oli rippeitä maksalaatikosta ja hillosta. Muut oppilaat olivat lähteneet ja vain minä ja opettajani olimme ruokalassa. Minä tuijotin lautasta, opettaja minua.
’Mikset ole kertonut, että sinua kiusataan?’ opettaja kysyi.
En tiennyt mitä vastata.
Olin elänyt kaksi ensimmäistä kouluvuottani lohduttomuuden ja turvattomuuden tunteen vallassa. Minua oli kivitetty koulumatkalla ja kampattu jäisessä mäessä niin, että sain aivotärähdyksen. Minua oli pilkattu, koska puhuin suomea saksalaisella aksentilla ja pukeuduin itäsaksalaisiin vaatteisiin. Luokkakavereitteni syntymäpäiville en saanut kutsuja.
Käperryin usein iltaisin pikkuveljeni vanhaan pinnasänkyyn nukkumaan, koska korkeat reunat tuntuivat turvallisilta. Hämmentyneiden vanhempieni mielestä pinnasänky ei kuitenkaan ollut 8-vuotiaalle sopiva. Pinnasänky lahjoitettiin pois.
Miksi kerroin kiusaamisesta sekä opettajalleni että vanhemmilleni vasta kahden vuoden jälkeen? En osaa vastata siihen vieläkään.
Kun opettajani oli puhutellut luokkaa tiukasti, elämäni muuttui. Koulumatkat taittuivat kepeästi aivan uusilta tuntuvien luokkakavereiden seurassa, ja hetken ajan heräsin aamuisin tulevasta päivästä innoissani.
Sitten kiusaaminen jatkui, mutta nyt kohteet vaihtuivat luokkatoverista toiseen. Syyksi riitti mikä tahansa pienikin virhe, vaikka läksyjen unohtaminen. Kun luokan nälvijät pääsivät vauhtiin, kukin sai vuorollaan osansa. Ateistiperheen lapsena en uskonut Jumalaan, mutta monena aamuna ristin käteni ja rukoilin, ettei minun vuoroni olisi tänään.
Erään kotimatkan muistan erityisen hyvin. Vannoin itselleni, että viimeistään äitini kuolinvuoteella tunnustaisin vanhemmilleni, että kun muita kiusattiin, piilouduin kiusaajien selän taakse. Tapaus muistui mieleeni hiljattain. Mutta äidilleni en ole vieläkään kertonut.”
Meri Iisalo
Kiusaaja huomaamattaan
Vanhempien yhteydenotot havahduttivat Peten, 32.
”En muista, että olisin vielä ala-asteella kiusannut sen enempää kuin muutkaan, mutta yläasteella homma meni överiksi.
Meitä kiusaajia oli kolme: Make, Timo ja minä. Luokallamme oli Pekka, jolla oli niin sanotusti pitkät piuhat eli hän ei heti tajunnut kaikkea. Pekasta oli helppo keksiä kaikenlaista.
En ollut väkivaltainen. Kiusaamiseni oli aina verbaalista. Make taas muuttui helposti aggressiivitarkoitusta seksi. Kun Make kävi Pekan kimppuun, se oli yläasteikäisille mitä parhainta viihdettä. Me nauroimme Timon kanssa vahingoniloisina vieressä.
Tartuimme myös ulkonäköön. Luokallamme oli esimerkiksi Tiina, jota kiusasimme siksi, että hänellä oli mielestämme rasvaiset hiukset.
Kiusaaminen ei ollut mitenkään suunnitelmallista tai järjestelmällistä. Sillä ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin pönkittää omaa itsetuntoa. Jos satuin keksimään jotakin nokkelaa ja muut nauroivat, se tuntui hyvältä. Oli siinä mukana myös sellaista teinipojan turhautumista.
Opettajat toimivat kummallisesti. Muistan esimerkiksi tilanteen, kun heitin koko tunnin ajan Tiinalle tosi pahoja kommentteja hänen hiuksistaan ja opettaja vain nauroi. Hän ei puuttunut kiusaamiseen ollenkaan.
Oikeastaan tajusin olevani kiusaaja vasta sitten, kun kiusattujen vanhemmat ottivat yhteyttä kouluun. Pekan äiti soitti opettajalle ja sanoi, että heidän poikansa istuu illat kotona ja itkee. Tiinan kaverit taas tulivat sanomaan, ettei hän uskalla tulla kouluun.
Se oli minulle karmea yllätys. En ollut ollenkaan tajunnut tekojeni seurauksia.
Olen kuullut, että joillekin kiusatuille jäi traumoja yläasteesta. Myöhemmin olen pyytänyt anteeksi joiltakin heistä, mutta kaikkia en ole edes tavannut.
Jälkeenpäin olen miettinyt sitä, miksi opettajat katsoivat asiaa niin pitkään läpi sormien. Kiusaaminen tapahtui heidän silmien edessään, mutta ei meidän koulussa mistään koulukiusaamisesta puhuttu ennen kuin ulkopuolelta otettiin yhteyttä.”
Jukka Huusko
Minua alettiin kiusata ylä-asteella. Olin hiljainen, liikuin vain parhaan kaverini kanssa. Sovin helposti uhriksi, kun en uskaltanut sanoa vastaan. Aluksi kiusaajia oli vain kaksi. Vanha ystäväni ja hänen uusi kaverinsa. He halusivaat valtaa. Ja sitä he saivat, kiusaamalla minua. Heistä tuli suosittuja. Lopulta kaikki pojat kiusasivat minua yhtä lukuun ottamatta. He haukkuivat minua jatkuvasti, pääasiassa tunneilla. Kuiskivat korvaani ilkeyksiä, puhuivat seläntakanani, niin, että kuulin. Minulle heiteltiin lappuja aina tietyssä luokassa. Pelkäsin tunteja siinä luokassa. Koko tunnin olin ihan paniikissa. Tilanne paheni kun he alkoivat valehdella minusta. Toinen pahimmista kiusaajista käytti hyväkseen ystävyyttämme ja kertoi minusta muka tosia juttuja. Olin paniikissa joka tunti. Pelkäsin, että he ottavat jutut uudestaan esiin. Pelkäsin kouluun menoa. Ainoa ystäväni jätti minut, ehkä hän pelkäsi, että häntäkin aletaan kiustata. Minua ei puolustanut kukaan. Pojat kiusasivat, tytöt eivät välittäneet, hylkivätkin joskus. Muiden luokkien tytöt haukkuivat. Minusta tuli niin syrjäänvetäytyvä kiusaamisen takia. Aloin uskoa, että kukaan ei voisi pitää minusta. Itsetuntoni laski, sairastuin vakavaan masennukseen, anoreksiaan… Halusin vain tappaa itseni. Ja silti, en kertonut kenellekään. Kiusaamisestani, masennuksestani, anoreksiastani. Ajattelin, että jos kertoisin vanhemmilleni, he syyttäisivät minua. Isosiskoni alkoi kirjaimellisesti vihata minua. Niin hän sanoi joka päivä. Suuttuessaan hän tuli lyömään minua, hyvällä päällä pyysi anteeksi. Ainoa lohtuni pimeydessäni oli yksi ystäväni ja pikkusiskoni. Mutta eiväthän hekään tienneet. Pelkäsin rikkovani sen ilon, joka väritti elämääni. Kuljin sumussa ne yläaste vuodet. En enää välittänyt mistään. Välitunnit, pääsin pakoon. Tunnit olivat pelkkää tuskaa, suurin osa pelkkää pelkoa, kiusaamisen pelkoa, yksinäisyyttä ja kiusaamista. Vaihdoin koulua lukioon mennessä. Olin onnellinen, pitkästä aikaan moneen vuoteen. Täällä minua ei kiusata, on ystäviä, kavereita. Mutta kiusaaminen jätti arvet, syvät arvet, jotka erottavat minut muista: En luota keneenkään, en edes parhaimpaan ystävääni, pelkään ystävystyä jos minut taas jätetään, itsetuntoni on pohjalla, olen masentunut, syyttä. Välttelen ystäviänikin, vetäydyn kuoreeni. Itken useammin kuin silloin kun minua kiusattiin. En pääse tästä koskaan läpi. Kuolemaakin ajattelen useammin. Kiusaamiseen pitää puuttua ajoissa. Valta on opettajalla. Kerran luokaltamme kysyttiin kiusataanko täällä. Kaikki vastasivat ei, minäkin. Pelkäsin. Tämä opettaja oli kuitenkin havainnut sen. ”Hänelle voisi aina puhua”. Hän taisi katsoa koko ajan minua.
Hei Tiina! Olet näköjään jättänyt viestisi vasta pari kuukautta sitten. Huolestuin lukiessani tekstisi, koska olen itse entinen kiusattu ja tunne, ettei koskaan selviä menneistä kokemuksista, on mulle liiankin tuttu. Mutta voin kertoa: niistä selviää. Ihan oikeasti. Etsit vain rohkeasti omia tapojasi elää ja joku päivä huomaat, että elämäsi on oikeasta elämää eikä menneisyyden varjostamaa. Kunpa voisin auttaa sua! Toivottavasti mun nettisivut näkyy tossa, niin niiden kautta voit halutessasi ottaa yhteyden.
”Kiusatuille on tyypillistä ahdistuneisuus, hiljaisuus ja huono itsetunto. Tutkimuksissa ei ole kuitenkaan saatu selville, ovatko kiusatut alun perin epävarmoja itsestään vai ovatko nämä ominaisuudet kiusaamisen seurausta.
Poikauhrit ovat usein muita ikäisiään fyysisesti heikompia.
Vaikka huono itsetunto ei välttämättä johda kiusaamiseen, kiusaaminen alentaa itsetuntoa. Kiusaaminen voi myös aiheuttaa hankaluuksia myöhemmissä ihmissuhteissa. Tähän vaikuttaa kuitenkin paljon se, onko uhrilla kiusaamisesta huolimatta myös muita ystäviä.”
Minulla itselläni oli ainakin todella hyvä itsetunto vielä ennen kiusatuksi tulemista. Se tietenkin muutti kaiken, ja kahdeksanteen luokkaan mennessä olin kokenut kaikkea selittämättömistä vatsakivuista unettomuuteen. Vasta nyt lukiossa tunnen palanneeni toista luokkaa edeltävään tilaani. Vapauduin traumoistani varsinaisesti viime syksynä kirjoitettuani kymmensivuisen esseen aiheesta.
Sitaatti pitää todella hyvin kutinsa; olin muuta luokkaa vuoden nuorempi, ja koin aina yläasteen lopuille asti vastakkaisen sukupuolen enemmänkin pelottavana kuin kiinnostavana, johtuen ala-asteajoistani. Minun kohdallani kuitenkin kävi suhteellisin hyvin, oli edes se yksi hyvä ystävä.
Kyllä siitä yli pääsee, se vaatii vain työtä ja asian myöntämisen itselleen ja muille. Terv. kolme ja puoli vuotta psykologisella käynyt.
”Koulukiusaamisen ehkäisyyn ja ongelmien ratkaisuun on olemassa monia suosituksia. Keskeistä monissa niistä on ajatus, että luokassa useimmat lapsista ovat mukana kiusaamisessa, vaikka eivät olisikaan aktiivisesti uhrin kimpussa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että myös yritykset ratkaista ongelmaa kohdistuvat koko ryhmään.”
Tämä taitaa olla syy siihen miksi kiusaaminen ei ole vähentynyt. Ei siihen pelkkä puhe yleensä auta koska kiusaajat ovat usein sellaista tyyppiä joka ei ota aikuisten lässytyksiä vakavasti eikä tottele jos tottelemattomuudesta ei seuraa mitään. Kiusaaminen on heille viihdettä.
Nähdäkseni ongelma ei ratkea niin kauan kun käytössä ei ole mitään sellaisia sanktioita joita kyseiset kovikset ottaisivat vakavasti.
Peten tarina ei ole uskottava. Yläasteikäinen tietää kyllä jo mitä tekee. Ja opettaja varsinkin kun jättää puuttumatta. Ei näitä tyyppejä vaan kiinnosta.
Tuosta eristämisestä. Ei se ole kiusaamista ettei ole jonkun kanssa. Eri asia on jos puhuu muut jättämään sen yksin. Mutta kenelläkään ei pidä olla velvollisuutta viettää aikaansa jonkun kanssa josta ei pidä. Tätä mieltä olen vaikka itse jäin aikoinaan yksin.
opettajille ei ole tarpeeksi apurahaa ja jos on niin se menee muihin asioihin.Opettajat kyllä ottavat huomioon lahjoitukset ja oppilaiden vanhemmat mutta? kun työkuva on kyseessä niin kaikki oppilaat ovat opettajille samaa massaa.nuoruudesta se vaan johtuu joo.
Olen vanhempaa versiota; nimittäin jo 50+. Koulukiusaaminen on varsin tuttu asia. Sain suurperheessä (lapsia yli tusina) varsin jämptin ja hyvän kasvatuksen. Arvostan vanhempiani suuresti sillä kuri kotona oli rakkautta. Olen kiitollinen siitä, että vanhempani tekivät sen mitä lapsiaan rakastavan kuuluukin tehdä. Kun kansakoulu alkoi en voinut edes kuvitella olevani kiusattu saati sitten kiusaaja. Toinen ihminen oli kasvatuksessa mieltynyt niin arvokkaaksi että häntä tuli totta kai kohdella kuin itseään halusi kohdeltavan. Nuoruusaikaista kaveria minulla ei varsinaisesti ollut sillä veljeksieni kanssa meillä oli puuhastelua varsin paljon ja mielenkiintoista sellaista. Luonto, bongaaminen ja luonnonsuojelukerho, jota minua kolme vuotta vanhempi veljeni veti olivat kivaa ja mukavaa puuhastelua nuorelle miehelle. Mahtava linturuokinta talvella oli tosi elämys. Siinä harrastusta nuorelle. Myöhemmin oppikoulussa sain stipendin lintuharrastuksestani.
Kun kansakoulu alkoi oli se minulle aikamoinen kokemus. Ei luokkakaverit olleetkaan mitään enkeleitä. Välitunnit oli piinaa: olisin halunnut olla sovussa ja kokea hauskaa, mutta luokallani oli sellaisia Goljatteja, jotka kiusasivat häikäilemättä. Minua haukuttiin haisunäädäksi, koska olin maatalon poika ja eikä köyhyyden takia vaatteet olleet mitään Pariisin muotia, kun kerta kaikkiaan ei ollut varaa uusiin vaatteisiin. Minulle tehtiin naamapesua, hypittiin selkääni ja painettiin väkivalloin pois keinusta hyppimällä niskaani. Opettajat eivät puuttuneet asioihin lainkaan. Ja kaiken lisäksi minua kiusattiin vanhempieni poliittisen ajattelun takia. Voin vain jälkikäteen kysyä, että oliko noiden luokkakavereiden vanhempien juoru- ja ilkipuheet vanhempieni politiikasta olleet viisaita? Luokkakaverini tekivät minua kohtaan siis vanhempiensa juorujen pohjalta myös tosi inhottavaa aatekiusaamista. Minä koin olevani kansakoulussa täysin orpo. Lopulta erakoiduin niin että olin välitunnit aivan yksin. Ei kaverin kaveria. Kyllä se oli nuorelle helvettiä ihan kirjaimellisesti. Ei ollut luistimia, ei suksia ja siitä sai kyllä kuulla kunniansa. Muut meni luistelemaan tai hiihtämään, minä menin erilliselle patikkareissulle usein täysin yksin. Kyllä tämä kaikki yhdessä teki heikkoa pohjaa tulevalle elämälle. Vaikka olin vilkas ja varsin ulospäinsuuntautunut lapsena, puri tuo kaikki luottamuksen toiseen ihmiseen täysin. Enkeliluonteeni oli mennyt romuksi. Oli uskomaton pettymys ihmiseen. Ja opettajiinkin meni luottamus, kun eräs kerta oli luokassa tehty törkeys ja opettaja halusi syyllisen jätättää jälki-istuntoon. Kun syyllistä etsittiin, niin luokka huusi nimeäni vaikka olin taatusti syytön. Jouduin jäämään jälki-istuntoon ja seisomaan nurkkaan koulun loputtua. Täysin syyttömänä. Kyllä oli helvetilliset minuutit nuoren pojan elämässä. Siinä väärinkohdeltuna tulin johtopätökseen: minä lähden vaikka menisi henki. Noin puoli tuntia nurkassa seisottuani marssin ulos luokasta ja olin valmis vaikka kuolemaan. Ja kohta joutuikin ajatukseni koetukselle. Kotiinpäin mennessäni jouduin kulkemaan läpi metsän, kinttupolkua. Näin jo kaukaa poikajoukon seisomassa tuolla polulla. Minua isommat noin kymmenen poikaa, jotka olivat tuttuja kiusaajiani odottivat minua. Päätin , että vaikka kuolen niin menen läpi tuon joukon. Askeleet olivat kuin taival kohden helvettiä. Mutta poikajoukko lakosi pois tieltäni. Kinttupolku avautui edessäni, pojat väistivät.Ei kuulunut sanan sanaa. Kanssani piti olla suojelusenkeli, muuten ei tuo lauma olisi moista tehnyt. Opettaja ei jälki-istunnosta karkaamisestani puhunut myöhemmin lainkaan. Taisi tajuta kuinka idioottimaisen päätöksen hän oli tehnyt minun suhteeni: uskoi valehtelijoita. Ainoat lohdut kansakoulussa oli minulla käsityö ja voimistelu. Olin näppärä käsistäni ja maalaipoikana rekki, nojapuut ja voimaa vaativat temput olivat kuin huvia. Yksi luokkakaveri oli myös koulukiusattu. Hän ei koskaan pystynyt normaaliin elämään. On parasta aikaa sairaseläkkeellä. Niin lahjakas poika kiusattiin sairaaksi. Kansakoulusta lähtiessäni menin oppikouluun kun kansakouluopettjani Martti suositteli sitä minulle. Oppikouluun mennessäni oli itsetuntoni aika pohjalla. Ei koulukavereita koska ikävät kokemukset kansakouluajalta jättivät jäljet: kehenkään ei voinut luottaa. Minua alkoi kiinostaa myöhemmin politiikka. Oli ehdokas kouluneuvosto- ja kunnallisvaaleissa. En ollut mikään ääniharava, mutta kuitenkin aatteen mies. Lisäksi olin ateisiti. Alkoi tuntua siltä, että aate antoi ystäviä. Koin silloisen aatteeni oikeaksi, koska se puuttui suoraan siihen vääryytteen että toinen omistaa kohtuuttomia ja toinen kärsii köyhyydestä. Politiikan mukanaan tuoma ystävyys ei ollut kuitenkaaan kaveruutta, vaan aatetoveruutta. En pystynyt ja rohjennut luomaan lähempiä ystävyyssuhteita sillä epäluottamus ihmiseen oli ajatusteni pohjalla ikävien koulukiusauskokemusteni takia. En voinut uskonut lainkkaan ihmisen hyvyyteen. Kiusauksen piina ei hellittänyt. Ja kaiken kukkuraksi aloin saamaan lukioaikana kohtauksia, joista en uskaltanut puhua kenellekään. Jäin luokalle. Samalle luokalle tullut siskoni kertoi kuitenkin äidilleni, että saan koulussa kohtauksia. Edessä oli tutkimukset. Psykomotorinen epilepsia oli puhjennut. En kaatunut kohtauksen aikana. Kohtauksessa taju hävisi täysin, kohatus kesti n. 5-10 min., paluu kohtauksesta oli kuin tietokoneen käynnistys hitaasti. Näkö ja taju palautuivat pikkuhljaa. Kohtauksia tuli noin 200 vuodessa, lääkityksestä huolimatta. Voi vain kysyä, että mikä merkitys oli koulukiusaamisella ja sen tuottamilla sielunarvilla epilepsiani puhkeamiseen? Läksin opiskelemaan tekniseen opistoon lukion jälkeen. Nuoruudessa koetut koulukiusaamiset olivat opistoaikanakin vielä mukana: ihmisistä saadut ikävät kokemukset eivät olleet hävinneet. Oli orpo olo. Ja koska perinteinen opiskelijaelämä eli viina ja baarit eivät kiinnostaneet oli opiskeluaika melko erakkoaikaa. Olin harrastanut jonkun vuoden kilpatanssia ja osasin kyllä tanssia. Etsin siihen aikaan itselleni tyttöystävää. Aikamoisia yllätyksiä: naiset julistivat rakkauttaan minua kohtaan varsin uskottavaksi, mutta kun epilepsian todellisuus paljastui niin suhteet katkesi kuin ”linnun kinttu”. Olin enemmän kuin ”pihalla”. Mutta eräs nainen, joka otti minuun yhteyttä lehteen jättämäni ilmoituksen perusteella oli erilanen. Hän ei välittänyt epilepsiastani, oli fiksu, ystävällinen ja todella inhimillinen. Meillä tuntui synkkaavan. Olin yllättynyt. Mutta kun paljastui hänen elämänarvot, niin aloin ymmärtämään. Hän oli uskova nainen. Arvostin hänen käsityksiään seksistä ymv. Olin etsinytkin itselleni naista, jolla on moraaliarvot kohdallaan. Rakastuimme toisiimme ja teimme lupauksen avioitumisesta. Opiston päätyttyä menimme naimisiin. Oma ateismini joutui kovaan kouluun kun luin hääraamattuni. Oli täysin yllättynyt sen viisaudesta ja toiveista mitä se käsitti. Aloin ymmärtämään pikku hiljaa, miten paljon olinkaan menettänyt. Kuva uskosta ei Raamattua tutkittuana enää jäänytkään niihin perinteisiin ateismiajatuksiin ja harhakuviin mitä olin niellyt sisääni läpi elämäni asettanmatta koskaan niitä kysymysmerkin alle. Löysin lopulta suuria asioita ja sain tietää jotain uutta ja lupaavaa. Otin asiat varsin lapsenkaltaisesti vastaan ja menin kerran yöllä ollessani epilepsiatutkimuksessa polvilleni ja rukoilin ensimmäisen kerran elämässäni täysin vilpittömästi: ”Jumala, jos Raamattu ja Jeesus on täyttä totta niin anna minulle anteeksi kaikki syntini ja paranna minusta epilepsia”. Kohta epilepsiakohtaukset loppuivat täysin, ja lääkitykseni lopetettiin. Elämäni sai suuren käänteen. Aloin ymmärtämään elämää. Sitä miksi ihminen koulukiusaa, minkä tuomion hän siitä tulee saamaan, miksi laittomuus valtaa maailmaa, mitä ihmisen on tehtävä… Taivas ja Helvetti tulivat todeksi. Tajusin saatanan olevan tuhooja, varas ja tappaja. Olen kuin syntymästään saakka sokea, joka on saanut näkönsä. Nyt lopulta näkee. Sain voiman antaa anteeksi kiusaajilleni ja ymmärrän ihmisen täyden turmeluksen. Olen nykyään onnellinen vaikka olinkin vuosia koulukiusattu. Uskovat ihmiset olen kokenut luotettaviksi ja ymmärtäviksi. Olemme saaneet ilota ja itkeä yhdessä. Minä olen kuitenkin joutunut työelämässä kiusatuksi oman uskoni tähden, mutta yksi kiusaajakin on tunnustanut että sitä tehdään koska nähdään miten onnellinen ja tasapainoinen olen. Olen nähnyt, että minua uskoni tähden kiusanneet ovat saaneet kokea suuria harmeja. Jotkut ovat alkoholisoituneet, yhdeltä järkkyi mielenterveys ja yleinen laki: eivät ole onnellisia koko sydämestään. Sillä saatana ei omia alaisiaan koskaan jätä rauhaan. On vain yksi toivo joka ei koskaan petä: Jumalan Sana.
Aivan mieletön stoori. Kiitos rohkaisustas tuhannesti! Ihan mielettömän upeeta kuulla miten niitäkin löytyy jotka pystyy ponnistamaan noista vaikeuksista ylös.
Tuo Villen tarina oli koskettava; luulen tunnistaneeni siitä kertomuksen omasta kansakoululuokastani ts. taisimme olla Villen kanssa samalla luokalla tuolloin ja voin kyllä todistaa sen kertomuksen totuudenmukaisuuden. Minusta sinä olit hieno poika, jolla oli arvot kohdallaan, vaikka enhän sitä tuolloin uskaltanut tai osannut mitenkään ilmaista (10-11 vuotiaana tyttönä)! Se ujous…
Tunsin mukavan äitisi, kävihän hän hoitamassa työtään siinä kotini lähellä. Olen ajatellut sinua paljon jälkeenpäin (myös tuota kiusaamisasiaa) ja toivon elämällesi hyvää jatkoa.
Terveisin, se tummatukkainen tyttö.
Näin
Ala-asteen keskiarvo lähellä yhdeksää, hymypojaksi valittiin, olin iloinen ja kiltti peruspoika, kiusaamista en tiennyt olevan olemassakaan.
Ylä-aste meni sumussa ja usvassa, armottoman kiusaamisen ja väkivallan uhrina. Seurauksena lintsaaminen, masennus, pelkotila ja unihäiriöt. Koulumenestys surkeaa, ka. tippui 5,6:seen.
Ammattikoulu katkaisi kierteen koska vaihdoin paikkakuntaa eikä moni tiennyt luuseri taustastani.
Heikkoa itsetuntoa paikkasin alkoholilla, kamppailulaji harrastuksilla ja lopulta huumeilla. Elämäni päällimmäinen tunne oli viha, väkivalta oli ratkaisu kaikkeen. Olin koston ja väkivallan kierteessa. Armeijassa hakkasin simputtavan alikessun ja jouduin psykiatrin kautta sen lopettamaan. Pahoinpitely tuomioita tuli monta. Onneksi sain kierteen poikki 23-vuotiaana.
Jokelan tapahtumat aukoi myös minun haavojani, painajaiset palasivat ja olen miettinyt tapahtunutta melkein koko ajan jo viikon. Yritän purkaa ajatuksiani ja välillä pelkään että viha palaa takaisin, sitä en jaksaisi enää.
itsekin olen entinen koulukiusattu
minulla on henkinen sairaus, jonka vuoksi käytökseni kieltämättä on hieman levoton, ja varsinkin peruskoulussa olin kiinnostunut aivan eri asioista muiden kanssa
koulu ei lähestulkoon ollenkaan puuttunut kiusauksiin vaikka kaikki tiesivät siitä, ja käytöshäiriöitteni takia lähes jokainen opettaja piti minua silmätikkunaan (ja aivan varmasti luokanvalvojakin ajatteli mielessään ”ihan oikein sille että sitä kiusataan”)…… nyt siis puhun yläaste-ajoista.
minulla oli kavereita vielä ala-asteella, mutta yläasteella nuo kaverit alkoivat minua täysin tuntemattomasta syystä syrjimään…… ja omalle luokalle sattui muutama koulukiusaaja.
olin lähestulkoon jatkuvasti masentunut ja illat yksin omassa huoneessani. äitini minulta salaa jatkuvasti soitteli kouluun koskien kiusauksia vaikka yritin sitä kieltää. en uskaltanut ottaa kiusauksia esille, koska pelkäsin suurta kostoa.
muistan kyllä kun 7-luokalla jouduin rötöksistäni rehtorin kansliaan, niin siellä tämä kysyi ”onkos sinua kiusattu”, johon minä vastasin ”no kyllä”. tähän rehtori tokaisi ”no oletko miettinyt olisiko syynä mahdollisesti ollut sinä itse” jolloin minä sanoin itkua niellen ”no antaa olla”…….. rehtori oli koko ajan puolueellinen nimenomaan siitä että muut eivät muka pysty keskittymään minun käytöksen takia, ja tuli minun puolelleni vasta kun poliisi otettiin käyttöön 9-luokalla.
monta kertaa olin vähällä itkeä julkisesti, mutta kertaakaan en uskaltanut sitä tehdä joten viimeiseen saakka sitä sinnittelin -.-
joillekin tunneille en uskaltanut edes mennä ja luokanvalvojan suuttuessa lintsauksista selitin/valehtelin vain ”ei huvittanut mennä tunnille”
kun aloitin amiksen 16-vuotiaana, en uskaltanut kellekään mitään puhua (kun pelkäsin tuolla saavani samanlaisen käsittelyn) ja aina pyrin olemaan yksin ja erillään muista ihmisistä, mutta kävikin niin että sain todellisia kavereitakin
mutta edelleen kiusauksen pelko minulla on tulevaisuudessa vaikka nyt menee suht hyvin jo
Kirjoitan tänne, vaikka huomaan että artikkeli on vanha ja kommentitkin osin. Etsin Kiusattujen Tuki Ry:n tietoja, enkä löytänyt, mutta päädyin tänne. Halusin etsiä väylää, jossa mahdollisesti voisin tukea niitä, joita kiusataan/on kiusattu.
Minua on kiusattu henkisesti niin ala- kuin yläasteellakin. Juuri tuossa iässä pilkka ja haukkuminen sattuu eniten. Ja pilkka varsinkin sellaisista asioista, jolle et voi mitään: ulkonäkö, vanhemmat, koti, ujous. Osa epävarmuudestani ja ujoudestani tuli juuri kotoa, jossa selkään sai pienimmästäkin syystä. En saanut kehuja ja tukea koskaan, vain vaateita ja piiskaa. Kaikesta kotona kokemastani huolimatta, kiusaaminen tuntui silti pahemmalta – vaikka se oli ”vain” henkistä.
Ja vaikka minulla oli myös ystäviä, silti muistan kiusaamisen yli kaikkien muiden hetkien. Se peittää kaiken hyvän alleen.
Olen nyt 30, ja muistan tuon tunteen edelleen. Muistan, että ajattelin usein itsemurhaa, mutta päätin aina että en anna yksittäisten ihmisten vaikuttaa siihen elänkö vai enkö. Päätin elää.
Lähdin yläasteen jälkeen eri kouluun kuin kiusaajani ja sain ihania uusia ystäviä. Hämmästyin, kun joku kehui minua. Piti minusta. Minusta?! En ollutkaan arvoton.
Seurustelin. Valitsin kumppanikseni yhtä heikkoja, osaksi siksi että tuntisin itseni vahvemmaksi, osaksi sen takia, että ajattelin edelleen etten kelpaa muille. Päätin etten anna muiden enää määritellä miten elän, vaan haluan vastata omasta hyvinvoinnistani.
Elin sinkkuna. Sain vastuullisen työn esimiehenä. Matkustelin itsenäisesti. Vahvistuin.
Nyt, 30 vuotiaana olen vahvempi kuin koskaan. Olen hyväpalkkaisessa työssä, ja tasapainoisessa parisuhteessa. En ole enää se ruma tyttö, vaan kaunis nainen. Silti, nuo vanhat haavat ovat siellä jossain.
Monet eivät uskoisi minun olleen kiusattu, eikä ihmisten tarvitsekaan tietää. Kerron vain niille joiden tiedän ymmärtävän ja omaavan saman menneisyyden.
Haluaisin kovasti auttaa ja tukea nuoria vastaavissa tilanteissa, vaikka anonyymistikin. Onko tietoa mitä kautta sellainen olisi mahdollista?
Koulukiusattu?
Onko sinua kiusattu peruskoulussa? Auta Vaasan yliopiston tutkimusryhmää selvittämään turvallisen opiskeluympäristön edellytyksiä ja vastaa koulukiusaamista koskevaan kyselyyn. Kyselyyn voit vastata kätevästi ja nopeasti netissä nimettömänä: https://eforms.uwasa.fi/lomakkeet/1919/lomake.html
Kysely on avoinna 26.3. – 15.4.2012 välisen ajan. Tarvittaessa lisätietoja tutkimushankkeesta antaa hankejohtaja HTT Niina Mäntylä (puh. 06-324 8427, ncm(at)uwasa.fi).
Har du blivit mobbad i grundskolan i Finland? Hjälp Vasa universitets forskargrupp, som utreder problem med en trygg skolmiljö och svara på enkäten av skolmobbning. På nätet kan du svara på enkäten bekvämt och snabbt utan namn: https://eforms.uwasa.fi/lomakkeet/1919/lomake.html?rinnakkaislomake=Rinnakkaislomake
Svara mellan 26.3. – 15.4.2012. Vid behov får du mera information av forskningsprojektet från projektledaren, HTT Niina Mäntylä (tel. 06-324 8427, ncm(at)uwasa.fi).
Kyllä se ahdistuneisuus ja hiljaisuus johtuu siitä kiusaamisesta, eikä pakolla siitä kiusatun henkilön luonteesta. Olin lapsena iloinen ja pirteä tyttö. Aina kaikessa mukana ja aina äänessä. Kun kiusaamista jatkui vuodesta toiseen, muutuin hiljaiseksi ja ahdistuneeksi. Purin vihaani kaikkeen ja kaikkiin muihin paitsi itse kiusaajiin. En uskaltanut nousta heitä vastaan. Toinen asia minkä voin sanoa omasta kokemuksestani on, että pojat kiusaavat joitain tyttöjä myös. Pojat eivät todellakaan kiusaa vain toisia poikia. Pahinta läiskää tuli aina luokan pojilta. Kyllä tytötkin olivat todella pirullisia, mutta minua se ei niin paljon haitannut. Ajattelin vain, että olivat ämmiä. Kun pojat kiusasivat, ajattelin että en koskaan löydä poikaystävää jos kerran pojat inhoavat minua näin paljon ja ovat niin julmia.