27. tammikuuta 2006
Teksti:

24. päivä tammikuuta vuonna 1989 raumalainen Jussi päätti, ettei häntä enää kiusattaisi koulussa. Seuraavana aamuna hän pakkasi reppuunsa kaksi pistoolia, joita hänen isänsä käytti ampumaharrastuksessaan, ja lähti kouluun.
    Kahdeksannen luokan äidinkielen tunti alkoi kahdeksalta. Oppilaat pulisivat keskenään, kun opettaja kirjoitti poissaolijan nimeä päiväkirjaansa.
    Jussi otti toisen aseen laukustaan ja tähtäsi sillä lähellä istuvaa poikaa päähän. Kuului kilahdus, kun ase löi tyhjää. Jussi painoi toisen kerran liipaisinta. Nyt pamahti.
    Opettaja nosti katseensa päiväkirjasta ja näki oppilaan makaavan verisenä lattialla. Hänen mielessään syttyi vain yksi ajatus: oli saatava nopeasti apua. Opettaja syöksyi pois luokasta.
    Kun muut oppilaat pyrkivät paniikissa ulos, Jussi ampui kohti peremmällä luokassa olevaa poikaa. Poika väisti ja luoti meni täpärästi ohi.
    Viimeinen laukaus osui luokan takaosassa ollutta kolmatta poikaa päähän. Jussi poistui viimeisten pakenijoiden joukossa käytävään.

Suomessa koulukiusaaminen ei ole muuta maailmaa yleisempää. Kiusaamistilastoissa olemme keskivaiheilla.
    Ala-asteella joka kymmenettä tyttöä ja poikaa kiusataan. Yläasteella kiusattuja on vähemmän, mutta uhrit ovat useimmin poikia.
    Kiusaamisen tavoissa on eroja. Pojat tönivät ja haukkuvat, tytöt kiusaavat epäsuoremmin, kuten jättämällä kiusatun joukon ulkopuolelle tai puhumalla pahaa selän takana.
    Kiusaaminen tapahtuu tyypillisesti ryhmässä. Kiusattujen ja kiusaajien lisäksi ryhmiin kuuluu myös kiusaajien apureita, vieressä naurajia, ulkopuolisiksi jättäytyviä ja uhrien puolustajia. Kun kiusaaminen jatkuu pitkään, kiusatusta tulee koko ryhmän uhri.

Usein kiusaamista selitetään sillä, että kiusaaja peittää teoillaan huonoa itsetuntoaan. Tämä ei pidä paikkaansa. Kiusaajille on tyypillistä keskimääräistä parempi itsetunto, mutta usein tähän liittyy suuri itsekorostuksen ja vallan tarve. Kiusaaminen on heille keino olla esillä. Yksi keino ehkäistä kiusaamista olisikin tarjota kiusaajille mahdollisuuksia tuoda itseään esiin myönteisillä tavoilla.
    Kiusatuille on tyypillistä ahdistuneisuus, hiljaisuus ja huono itsetunto. Tutkimuksissa ei ole kuitenkaan saatu selville, ovatko kiusatut alun perin epävarmoja itsestään vai ovatko nämä ominaisuudet kiusaamisen seurausta.
    Poikauhrit ovat usein muita ikäisiään fyysisesti heikompia.
    Vaikka huono itsetunto ei välttämättä johda kiusaamiseen, kiusaaminen alentaa itsetuntoa. Kiusaaminen voi myös aiheuttaa hankaluuksia myöhemmissä ihmissuhteissa. Tähän vaikuttaa kuitenkin paljon se, onko uhrilla kiusaamisesta huolimatta myös muita ystäviä.

Kun poliisi saapui Raumanmeren yläasteelle kello 8.15, Jussi oli paennut koulun takaovesta. Poliisi kutsui etsintöihin avukseen lähiseutujen poliiseja, puolustusvoimat, rajavartiolaitoksen helikopterin ja merivartioston. Paikallisradiossa luettiin Jussin tuntomerkkejä.
    Kello 11.10 toinen ammutuista pojista kuoli Turun yliopistollisessa keskussairaalassa.
    Sillä aikaa Jussi juoksi metsässä ohi peltotilkkujen ja autiotalojen. Aurinko paistoi. Vaikka lunta oli vähän, Jussi alkoi väsyä. Hän levähteli välillä ja hylkäsi mukanaan kuljettamansa makuupussin ja repun.
    Neljän jälkeen iltapäivällä koirapartio sai Jussin kiinni Eurajoelta useiden kilometrien päästä Rauman keskustasta. Muutamia tunteja myöhemmin myös toinen ammutuista kuoli sairaalassa.
    Kuulusteluissa Jussi kertoo tekonsa motiiviksi ala-asteelta asti jatkuneen kiusaamisen.

Koulukiusaamista on tapahtunut aina, mutta Suomessa ilmiö nousi voimakkaasti julkiseen keskusteluun 90-luvun taitteessa. Koulukiusaamista Turun yliopistossa tutkineen professori Christina Salmivallin mukaan on vaikea sanoa, mikä keskustelun juuri tuolloin sytytti. Yhtenä mahdollisena syynä hän pitää vuonna 1993 perustettua Kiusattujen tuki -yhdistystä, joka toi ongelmaa näkyvästi esiin julkisuudessa.
    Yhdistys järjesti tukiryhmiä ja leirejä kiusatuille sekä julkaisi Koulurauhaa-lehteä. Kiusattujen tuki on sittemmin lopettanut toimintansa.
    ”Keskustelu vaikutti siten, että ilmiö tuli yleiseen tietoisuuteen. Esimerkiksi monet keski-ikäiset ihmiset tajusivat, että se mitä heille oli aikanaan tapahtunut, oli koulukiusaamista ja että he eivät olleet ainoita tai jotenkin poikkeavia”, Salmivalli sanoo.
    Monissa järjestöissäkin havahduttiin kehittämään erilaisia koulukiusaamisen ehkäisyyn tähtääviä ohjelmia. Esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliitto käynnisti 90-luvun alussa vuosittaisen koulurauhan julistamisen perinteen.
    Ensimmäinen oikeustuomio koulukiusaamisesta annettiin vuonna 1999. Huittisten kaupunki tuomittiin maksamaan koulukiusatulle naiselle 72 500 markkaa korvauksia. Perusteena oli se, että kaupunki laiminlöi velvollisuutensa, kun se ei puuttunut naiseen kohdistuneeseen kiusaamiseen. Kaupunki valitti päätöksestä korkeimpaan oikeuteen asti, mutta tuomiota ei muutettu.
    Vaikka koulukiusaamisesta käyty keskustelu on havahduttanut monet opettajat hakemaan asiaa koskevaa koulutusta, keskustelussa on Salmivallin mukaan ollut myös huonoja puolia. Monet opettajat ovat kokeneet, että heitä on syyllistetty.
    ”Kun olen tavannut opettajia, jotkut ovat sanoneet olevansa kyllästyneitä koko keskusteluun”, Salmivalli sanoo.

Jussin kiinniottamisen jälkeen koulu oli ymmällään. Miksi juuri Jussi? Hänhän oli aina ollut niin kiltti, hiljainen ja hyvä koulussa. Perheessäkään ei ollut ongelmia.
    Opettajat ja rehtori eivät myöntäneet julkisesti, että kiusaamista olisi havaittu. Oppilaat kertoivat kuulusteluissa, ettei Jussia kiusattu ainakaan sen enempää kuin muitakaan. Tönimistä, nimittelyä ja naamanpesua joutuivat kokemaan toisetkin oppilaat.
    Tapaus käynnisti silti laajan julkisen väittelyn koulukiusaamisesta. Keskusteluohjelmiin haettiin asiantuntijoita ja yleisönosastoissa vaadittiin opetushallitukselta toimia.
    Jussista ei kuultu enää mitään. Hän ei alaikäisenä joutunut rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistaan, vaan jatkosta vastasivat lastensuojeluviranomaiset.

Kiusaaminen ei ole vähentynyt kouluissa 90-luvun jälkeen. Kukaan ei ole tutkinut, mitä keinoja kiusaamisen ehkäisyssä ja lopettamisessa todella nykyisin käytetään kouluissa.
    Koulukiusaamisen ehkäisyyn ja ongelmien ratkaisuun on olemassa monia suosituksia. Keskeistä monissa niistä on ajatus, että luokassa useimmat lapsista ovat mukana kiusaamisessa, vaikka eivät olisikaan aktiivisesti uhrin kimpussa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että myös yritykset ratkaista ongelmaa kohdistuvat koko ryhmään.
    Usein helppona keinona pidetty uhrin siirtäminen toiselle luokalle ei toimi. Kiusaamisella on vahva taipumus jatkua myös uudessa luokassa.
    Opettajien koulutuksessa koulukiusaaminen on uusi asia. Kasvatuspsykologian professori Helena Rasku-Puttonen Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitokselta sanoo, että kiusaamiseen liittyvät teemat tulivat heidän laitoksellaan opinto-ohjelmaan 1980-luvun lopussa kenties ensimmäisenä Suomessa. Jyväskylässä kiusaamista käsitellään monien eri kurssien yhteydessä sekä toisinaan opinnäytetöissä.
    ”Jos opiskelijoilta kysyisi, moni olisi varmasti sitä mieltä, ettei kiusaamista käsitellä tarpeeksi. Tähän koulutukseen liittyy niin monia asioita ja haasteita, etteivät opiskelijat tule täällä valmiiksi.”

Toistakymmentä vuotta kiusattujen asioita hoitanut Sirkka-Liisa Lamminkoski pitää uutena huolestuttavana ilmiönä sitä, miten kiusaamisesta kärsiville määrätään rauhoittavia lääkkeitä.
    ”Se on selvästi lisääntynyt viime vuosina.”
    Lamminkoski pyörittää Kiusattujen tuki ry:stä aikoinaan irtaantunutta Irti työpaikkaväkivallasta ry:tä. Kiusattujen tuki ry:n lopetettua toimintansa yhä useampi koululainen tai vanhempi on ottanut yhteyttä Lamminkoskeen. Käytännössä Lamminkosken työ tarkoittaa lähinnä sitä, että hän on uhrin ja tämän vanhempien tukena, kun kiusaustapausta selvitetään koulun kanssa.
    Koulukiusauksen hankalimpana muotona Lamminkoski pitää sitä, kun opettaja on kiusaaja, sillä silloin koko luokka lähtee helposti kiusaamiseen mukaan. Salmivallin mukaan opettajan harjoittamaa kiusaamista ei ole Suomessa tutkittu toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa.
    Huolestuttavinta hänestä on kuitenkin se, miten kaikesta keskustelusta huolimatta koko ongelma halutaan monesti kieltää. Hän on törmännyt kouluihin, jotka eivät halua kuulla koko asiasta.
    ”Kun olen tarjoutunut puhujaksi ilmaiseksi, koulusta on vastattu, ettei heillä kiusata oppilaita.”

Maria Mustranta
kuvat Aino-Maija Metsola

Artikkelin lähteenä on käytetty Christina Salmivallin teosta Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä ja Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien, Iltalehden ja Satakunnan Kansan artikkeleita. Jussin nimi on muutettu.

Painajaisia ja syömishäiriöitä

Kun juulia, 23, kertoi kiusaamisesta terveydenhoitajalle, hän sai avuksi nenäliinan.

”Kiusaaminen alkoi ala-asteen lopussa. Silloin luokkaan muodostui ryhmiä, joista jäin ja jättäydyin ulkopuolelle. En koskaan mennyt esimerkiksi bileisiin. Siitä hermostuttiin ja minut leimattiin lapselliseksi idiootiksi.
    Kiusaajissa oli sekä tyttöjä että poikia. Porukka laajentui, kun myös heidän sisaruksensa luokkaa ylempänä alkoivat kiusata.
    Meidän luokan oveen kiinnitettiin lappu, jossa luki, että nuolen kanaemon pyllyä. Kaikkea mitä tein tai sanoin kommentoitiin. Oli myös slämärit, joissa ihmisiä piti laittaa järjestykseen sen mukaan, kuka on kivoin tai tyhmin. Nimeni oli aina viimeisenä.
    Joskus istuin luokassa niin, että ympärilläni oli vain kiusaajia. Silloin reppuani pengottiin, kesken tuntiakin, enkä voinut tehdä vihkotöitä, kun pulpettia tärisytettiin. Opettaja ei puuttunut kiusaamiseen, vaikka tiesi siitä kyllä.
    Terveydenhoitaja kysyi minulta kerran tarkastuksessa, mitä minulle kuului. Itketti ja sain sanottua, että minua kiusataan. Hän antoi nenäliinan.
    Olin samojen ihmisten kanssa samalla luokalla yhdeksännelle asti ja osan kanssa vielä lukiossa. Pahinta kiusaaminen oli kuudennella ja seitsemännellä. Vähitellen kiusaaminen laantui, eikä se yhdeksännellä ollut enää päivittäistä.
    Lukiossa kaikki alkoi hetkeksi uudestaan. Pelästyin. En olisi jaksanut sitä enää. Olin taas se outo, jota halveksuttiin. Koko lukioaika oli meidän luokassa muutenkin aika kaoottista. Sitä mukaa kun ihmisiä häipyi luokasta, tilanne parani.
    Lopulta kaikki meni kuitenkin päin seiniä. Sairastuin jo lukiossa kaikkiin mahdollisiin masennuksiin ja syömishäiriöihin.
    Aika ison osan elämästäni olen ajatellut olevani lapsellinen ja epäonnistunut. Olen ajatellut, että olisi vain pitänyt mennä bileisiin ja käyttää trumpettihousuja.
    Viime syksynä meillä olisi ollut luokkakokous. En pystynyt menemään sinne. Pelkäsin, että minulla olisi edelleen se sama rooli.
    Näin koulusta painajaisia vuosia sen jälkeen, kun se oli loppunut. Nyt olen tajunnut, että olen ollut itsenäinen ja voinut jo sen ikäisenä tehdä miten itse haluan. En ollut alistuva.”

Heta Tarkkala

Kiusatusta kiusaajaksi

Simo, 29, päätti lakata olemasta uhri ja ryhtyi itse kiusaamaan.

”Kun olin lapsi, perheemme asui isäni työn takia Afrikassa. Muutimme Suomeen kun olin ala-asteikäinen. Uutena hiihto- ja luistelutaidottomana oppilaana jouduin kiusatuksi. Muut nauroivat luistimilla tasapainoilulleni sekä tönivät ja piikittelivät jatkuvasti.
    Kiusaamista pahensi se, että minusta tuli opettajan silmätikku. Jäin jälki-istuntoon, koska söin liikaa salaattia. Puutöissä tekemäni halonkantoteline oli opettajan mielestä täysi susi, joten hän hakkasi sen luokan edessä palasiksi. Tämä lietsoi kiusaajia.
    Parin vuoden päästä perheemme muutti taas Afrikkaan. Siellä koulunkäynti oli mukavaa; ei tarvinnut hiihtää eikä luistella.
    Palasimme Suomeen kun menin kahdeksannelle luokalle. Kouluun meneminen pelotti, mutta olin päättänyt, etten enää joudu kiusatuksi. Tiesin miten se onnistuisi – rupeaisin itse kiusaamaan. Aloin kaveerata koulun pahisporukan kanssa ja opettelin ryhmän tavoille.
    Ensin oli valittava henkilö, joka oli hyvä kiusaamisen kohde. Valitsin pääuhrikseni pojan, jolla oli tyhmä nimi. Yleensähän kiusaamisen syyksi riittää jokin hyvin pieni asia. Kaveriporukkanikin alkoi pian rääkätä samaa poikaa.
    Kiusaaminen oli myös hyödyllistä. Sillä nimittäin tienasi. Uhriksi valitsemani pojan äiti tuli kerran tarjoamaan minulle 50 markkaa, jotta lopettaisin hänen lapsensa kiusaamisen. Otin rahat vastaan. Muutaman päivän kuluttua menimme porukalla soittamaan pojan ovikelloa. Äidin tultua avaamaan sanoimme, että kiusaamme jälleen poikaa. Suostuisimme lopettamaan mikäli saisimme 50 markkaa.
    Myös kiusaamisen avustaminen oli tärkeää. Vieressä piti aina hekottaa hyväksyvästi. Kerran kaveriani ärsytti erään naama ruokajonossa. Mitään sanomatta hän läimäytti oppilasta naamaan. Nauroin kamalasti.
    En oikeastaan tiedä, mitä ajattelin kiusatessani. En muista tunteneeni sääliä kiusattuja kohtaan, vaikka minulla oli omia kokemuksia kiusatun asemasta. En myöskään tuntenut syyllisyyttä.
    Jälkeenpäin ajattelen touhu oli tietenkin törkeää. Kiusattuna oleminen oli kuitenkin sen verran kurjaa, että turvatut koulupäivät oli taattava jollain konstilla. Loput kouluvuoteni sain sentään itse olla rauhassa.”

Tea Kalska

Ei koskaan kokonaan ulkopuolella

Jenni, 23, on kiitollinen isälleen siitä, että tämä puuttui kiusaamiseen.

”Ensimmäiset kiusaamiskokemukset ala-asteen kolmannella olivat vaikeita. Kiusaajat olivat olleet ystäviäni ja he käyttivät aseinaan minusta tietämiään henkilökohtaisia asioita. Usein minua haukuttiin tai minulle naurettiin, kunnes aloin itkeä.
    Yhden vuoden aikana sain eräältä ihmiseltä häiriösoittoja ja kirjeitä. Kirjeissä luki, ettei hän halua enää koskaan nähdä minua. Puhelinsoitoissa kuului hetken hiljaisuuden jälkeen naurua.
    Kiusaamiseen liittyi aina voimakas pettymys. Se johtui usein siitä, että menetin luottamukseni joihinkin ihmisiin. Aloin kuitenkin luottaa heihin aina uudelleen. Hyväksytyksi tulemisen tarve oli niin voimakas.
    Vietin kiusaajieni kanssa vapaaaikaa ja kävin samoissa harrastuksissa. He eivät koskaan sulkeneet minua kokonaan ulkopuolelle. Kahden kesken he saattoivat olla ihmisiä, joista pidin. En ollut myöskään luokan ainoa kiusattu, ja aina koulussa oli joitain ystäviäkin.
    Myöhemmin kiusaajina olivat pojat. Silloin aiheena oli se, että olin tosi lyhyt. Pojat harrastivat jatkuvaa nälvimistä, tyttöjen kiusaaminen oli jaksottaisempaa.
    Kiusaamista eri muodoissaan jatkui lukioon saakka. Yläasteella tein jo ratkaisuja, etten enää luottanut joihinkin ihmisiin. Löysin myös kavereita luokan ulkopuolelta, ja he ovat ystäviäni edelleen.
    Ala-asteikäisenä kiusauskokemukset purkautuivat ahdistuksena ja itkuna. Opettajien puoleen en kääntynyt. Minulla on mielikuva, että joku opettaja olisi joskus reagoinut sanomalla, että älä viitsi olla noin herkkä.
    Kotona tunteitani ei koskaan vähätelty, vaan asiat haluttiin selvittää. Isä puuttui asiaan voimakkaasti ja otti suoraan yhteyttä kiusaajien vanhempiin, halusin tai en. Se toimi suurimmassa osassa tapauksista. Minua tietysti hävetti mennä kouluun sen jälkeen. Suutuinkin. Aikuiseen turvautuminen tuntui heikkouden tunnustamiselta. Nykyisin olen isälleni todella kiitollinen kiusaamiseen puuttumisesta.”

Heta Tarkkala

Luokan yksinäisin tyttö

Tiina, 29, katseli vierestä, kun yhtä ei enää ollut muille olemassa.
”Kun olimme viidennellä luokalla, yksi luokkamme tytöistä vain jätettiin pois porukasta. Me muut tytöt teimme keskenämme kuiskuttelemalla ja pois juoksemalla selväksi, ettemme halunneet häntä seuraamme. Varmaan asia sanottiin hänelle joskus suoraankin.
    On vaikeaa muistaa enää, mistä syrjiminen alkoi. Ehkä se oli luokan voimakastahtoisimman tytön päätös ja me muut noudatimme sitä, koska se saattoi säästää meidät joutumasta itse samaan asemaan.
    Meidän luokalla oli vähän tyttöjä, joten me kaikki muut vietimme aikaa yhdessä porukassa. Tuo yksi oli aivan yksin viidennen luokan lopun ja koko kuudennen luokan.
    Tyttö oli ihan tavallinen, mutta hiljainen ja vähän ruma. Ne kai olivat suurimmat syyt, miksi juuri häntä ryhdyttiin hylkimään. Tytön vaatteita irvailtiin, vaikka näin jälkikäteen ajatellen niissä ei ollut mitään erikoista. Joskus pojat ottivat osaa tytön pilkkaamiseen.
    Haukkumista harrastettiin kuitenkin aika vähän. Enemmän kiusaamisessa oli kyse siitä, että käyttäydyimme kuin tyttöä ei olisi olemassa.
    Tyttöä kiusattiin kerran viidennellä siitä, että hänellä oli terveyssiteitä mukana koulussa. Ilmeisesti äiti oli pakottanut hänet pakkaamaan niitä reppuun. Se oli ainoa kerta, kun näin tytön itkevän muiden nähden. Kyyneleet saivat huutelijat lopettamaan.
    Ajattelin monesti, että teimme väärin ja että syrjiminen tuntui varmasti tytöstä hirveältä. En olisi kuitenkaan kuuna päivänä uskaltanut tyttöä puolustaa. Ajattelin, että hän kuitenkin pääsisi eroon meistä yläasteella, johon tuli oppilaita monesta muustakin koulusta.
    En usko tytön tilanteen muuttuneen paljoakaan yläasteella. Näin hänen usein seisoskelevan yksin koulun pihalla. Olimme silloin eri luokilla. Joskus näin tytön liikkuvan toisen tytön kanssa, joka oli toisella ala-asteella ollut samanlainen hyljeksitty hahmo luokkakavereittensa keskuudessa.”

Maria Mustranta

Kaksi vuotta vaikenemista

Puhuttelun jälkeen Meri, 25, sai olla enemmän rauhassa, kun kiusaajat ryhtyivät vaihtelemaan kohteitaan.
”Muistan tuijottaneeni ruokalan pöydälle jäänyttä lautasta, jonka reunoilla oli rippeitä maksalaatikosta ja hillosta. Muut oppilaat olivat lähteneet ja vain minä ja opettajani olimme ruokalassa. Minä tuijotin lautasta, opettaja minua.
    ’Mikset ole kertonut, että sinua kiusataan?’ opettaja kysyi.
    En tiennyt mitä vastata.
    Olin elänyt kaksi ensimmäistä kouluvuottani lohduttomuuden ja turvattomuuden tunteen vallassa. Minua oli kivitetty koulumatkalla ja kampattu jäisessä mäessä niin, että sain aivotärähdyksen. Minua oli pilkattu, koska puhuin suomea saksalaisella aksentilla ja pukeuduin itäsaksalaisiin vaatteisiin. Luokkakavereitteni syntymäpäiville en saanut kutsuja.
    Käperryin usein iltaisin pikkuveljeni vanhaan pinnasänkyyn nukkumaan, koska korkeat reunat tuntuivat turvallisilta. Hämmentyneiden vanhempieni mielestä pinnasänky ei kuitenkaan ollut 8-vuotiaalle sopiva. Pinnasänky lahjoitettiin pois.
    Miksi kerroin kiusaamisesta sekä opettajalleni että vanhemmilleni vasta kahden vuoden jälkeen? En osaa vastata siihen vieläkään.
    Kun opettajani oli puhutellut luokkaa tiukasti, elämäni muuttui. Koulumatkat taittuivat kepeästi aivan uusilta tuntuvien luokkakavereiden seurassa, ja hetken ajan heräsin aamuisin tulevasta päivästä innoissani.
    Sitten kiusaaminen jatkui, mutta nyt kohteet vaihtuivat luokkatoverista toiseen. Syyksi riitti mikä tahansa pienikin virhe, vaikka läksyjen unohtaminen. Kun luokan nälvijät pääsivät vauhtiin, kukin sai vuorollaan osansa. Ateistiperheen lapsena en uskonut Jumalaan, mutta monena aamuna ristin käteni ja rukoilin, ettei minun vuoroni olisi tänään.
    Erään kotimatkan muistan erityisen hyvin. Vannoin itselleni, että viimeistään äitini kuolinvuoteella tunnustaisin vanhemmilleni, että kun muita kiusattiin, piilouduin kiusaajien selän taakse. Tapaus muistui mieleeni hiljattain. Mutta äidilleni en ole vieläkään kertonut.”

Meri Iisalo

Kiusaaja huomaamattaan

Vanhempien yhteydenotot havahduttivat Peten, 32.
”En muista, että olisin vielä ala-asteella kiusannut sen enempää kuin muutkaan, mutta yläasteella homma meni överiksi.
    Meitä kiusaajia oli kolme: Make, Timo ja minä. Luokallamme oli Pekka, jolla oli niin sanotusti pitkät piuhat eli hän ei heti tajunnut kaikkea. Pekasta oli helppo keksiä kaikenlaista.
    En ollut väkivaltainen. Kiusaamiseni oli aina verbaalista. Make taas muuttui helposti aggressiivitarkoitusta seksi. Kun Make kävi Pekan kimppuun, se oli yläasteikäisille mitä parhainta viihdettä. Me nauroimme Timon kanssa vahingoniloisina vieressä.
    Tartuimme myös ulkonäköön. Luokallamme oli esimerkiksi Tiina, jota kiusasimme siksi, että hänellä oli mielestämme rasvaiset hiukset.
    Kiusaaminen ei ollut mitenkään suunnitelmallista tai järjestelmällistä. Sillä ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin pönkittää omaa itsetuntoa. Jos satuin keksimään jotakin nokkelaa ja muut nauroivat, se tuntui hyvältä. Oli siinä mukana myös sellaista teinipojan turhautumista.
    Opettajat toimivat kummallisesti. Muistan esimerkiksi tilanteen, kun heitin koko tunnin ajan Tiinalle tosi pahoja kommentteja hänen hiuksistaan ja opettaja vain nauroi. Hän ei puuttunut kiusaamiseen ollenkaan.
    Oikeastaan tajusin olevani kiusaaja vasta sitten, kun kiusattujen vanhemmat ottivat yhteyttä kouluun. Pekan äiti soitti opettajalle ja sanoi, että heidän poikansa istuu illat kotona ja itkee. Tiinan kaverit taas tulivat sanomaan, ettei hän uskalla tulla kouluun.
    Se oli minulle karmea yllätys. En ollut ollenkaan tajunnut tekojeni seurauksia.
    Olen kuullut, että joillekin kiusatuille jäi traumoja yläasteesta. Myöhemmin olen pyytänyt anteeksi joiltakin heistä, mutta kaikkia en ole edes tavannut.
    Jälkeenpäin olen miettinyt sitä, miksi opettajat katsoivat asiaa niin pitkään läpi sormien. Kiusaaminen tapahtui heidän silmien edessään, mutta ei meidän koulussa mistään koulukiusaamisesta puhuttu ennen kuin ulkopuolelta otettiin yhteyttä.”

Jukka Huusko