09. joulukuuta 2005
Teksti:

Synti ei ole koskaan näyttäytynyt minulle kiehtovana ja houkuttelevana. Synti on ikävää. Synti on ilon tappamista. Penseyttä, kuolemaa, pakkoa. Synti on tirkistelijä, joka ei itse löydä tietä täyttymykseen.
    Eestiläinen runoilija Eeva Park sanoo, että eniten maailmassa kateutta herättää riemu. Kun sitä ei ole itsellä, pitää se viedä toisilta. Toisen riemun murskaaminen on synnin polttoaine. Synnin nautinto on tehdä pahaa.
    Joutilaisuus taas on minulle syvimmän onnen kuva, ilon edellytys. Vain tekemällä ei mitään löytää itsensä yhtäkkiä keskeltä jotain merkityksellistä.
    Laiskuus on mahdollisuus – vapautta pakosta. Muistan lapsuudesta isän hermostuneen säntäämisen lastenhuoneeseen: istut täällä pelaamassa pasianssia, kun voisit käyttää saman ajan kiinan opiskeluun! Aina löytyy joku, joka haluaa käyttää aikasi paremmin. Käyttää sinua. Luppoaika täytyy piilottaa, salata, sille ei arjessa ole tilaa ja oikeutusta.
    Mutta ilo ja onni syntyvät joutilaisuudesta. Ne viihtyvät huonosti tiukkaan aikataulutetussa maailmassa. Niille on vaikea varata aikaa ja ne on vaikea optimoida kukkimaan sinä kahden viikon pätkänä, joka niille kalenteriin kesäloman kohdalle varattiin.

Joutilaisuuden ja onnen sukulaisuudesta puhumisen voi nähdä kapeana ja itsekkäänä tapana määritellä ilo ihmisen elämässä. Ihminen voi löytää merkityksen elämälleen tehdessään työtä toisten hyväksi. Ja miksi juuri onni pitäisi nostaa elämän päämääräksi? On paljon muutakin vähintään yhtä tärkeää, jota tavoitella.
    Uskon kuitenkin, että vain ihminen, joka on saanut hengähtää, pysähtyä, ajatella, voi vapaasti valita työn toisten puolesta elämänsä eläväksi sisällöksi. On saatava kokea myös iloa, jotta pystyy pitämään halun pahaan aisoissa.
    Joutilaisuudessa on myös perinteisesti nähty siemen pahaan – kun ei ole kunnon tekemistä, saavat mielihalut vallan. En osaa pitää tätä vaarallisena. Päinvastoin, entisajan isännillä oli syytäkin pelätä piikojen ja renkien päähän lepohetkinä mahdollisesti syntyviä uusia ideoita. Paljon surullisempi on mahdollisuus, ettei joutilaisuudesta lähde kehkeytymään mitään, että sinne se jää sohvanpohjalle ilottomana makaamaan.
    Laiskuus on yksi harvoista kuolemansynneistä, joita yhä pidetään syntinä. Huorinteko tai ylensyönti ovat enemmänkin valitettavia erheitä, joista tekijä itse maksaa kovimman hinnan, mutta laiskuri tekee väärin suurta periaatetta ja kanssaihmisiään kohtaan.
    Tämä lähtökohta – että laiskuri elää muiden niskoilla – on luultavasti raamatullisen laiskuuden synnin ydin. Jos yksi ei hae kaivolta vettä vuorollaan, joutuu joku muu tekemään sen hänen puolestaan. Laiskuri tekee syntiä lähimmäisilleen. Raamatun laiskuus on selkeä valinta: jollet tee työtäsi, täytyy jonkun tehdä se puolestasi. Teet pahaa, etkä välitä seurauksista.

Nyt tilanne on paradoksaalisesti kääntynyt nurin, sillä nimenomaan suurin tehokkuus ja suurimmat vaatimukset tuottavat laajinta kärsimystä – lähellä ja kaukana maailman toisella laidalla. Laiskuus ja tehottomuus ovatkin siksi yhtäkkiä kapinaa. Hitaus ja saamattomuus länsimaissa voivat paradoksaalisesti pelastaa ja säästää ihmishenkiä niin täällä kuin välittömän näkökenttämme ulottumattomissa. Tehokkuutta, herkeämätöntä tarkkailua ja suorittamista edellyttävässä maailmassa laiskuus ja joutilaisuus muuttuvat vastarinnaksi, kapinaksi, radikaaliksi kieltäytymiseksi synnistä.
    Tehokkuuteen pyrkivä elämäntapa paitsi vie elämästä ilon, myös tuottaa syntiä. Ei jää aikaa rakastaa, ei tuntea ja ajatella tai seurata mitä maailmassa tapahtuu ja reagoida siihen. Arjen pakkopaidasta irrottautumiseen tarvitaan yhä rajummat reseptit.
    On tartuttava äärimmäisiin keinoihin, jotta käskytetty ja suorittamisesta turta sielu tuntisi yhtään mitään. Voittajien on lennettävä viikonlopuksi maailman toiselle laidalle, grillattava maailman viimeiset riuttakalat, matkustettava New Yorkiin nukkumaan ja katsomaan televisiota. On pakko huvitella nopeasti tavoilla, jotka tuottavat tuhoa ja kärsimystä, hankkia nopeasti rajuja kokemuksia, joiden seurauksia ei halua ajatella.
    Synti tuottaa syntiä.
    Työnteko äärirajoilla ei usein vaikuta merkittävästi työtehoon. Ihminen selviää töistään pitkään kunnialla, mutta kaikki muu kapenee ja hapertuu. Ihminen kapenee, ei tunne suurta iloa, ei surua, tunteet laimenevat ja kyky olla hereillä, elossa, häviää. Elämä on suoritus, mekaaninen, kuollut.
    Tästä sikiää synti – halu tuhota elävä, elämä ympäriltä, tappaa ilo, myös lapsen ilo.
    Mieleeni nousee kuva kesältä. Pitkä, kiireinen mies harppoo jalkakäytävää, ei huomaa lapsia, jotka ovat kyykistyneet katsomaan perhosentoukkaa, mehevää ja vihreänpulleaa, vaan astuu suurella mustalla kengällä suoraa lasten keskelle. Iso kenkä tallaa toukan, vihreä purskahtaa, ja siinä missä oli elämää ja taikuutta ja odotusta on vain märkä tahra asfaltissa. Eikä mies kiireeltään edes huomannut tapahtunutta.

Kun moni muu kuolemansynti on vesittynyt pikku paheeksi, laiskuus ja saamattomuus ovat vain kasvattaneet merkitystään; ihminen, joka ei tuota tarpeeksi ja ylitä itseään jatkuvasti, on huono. Enää ei riitä, että tekee otsansa hiessä työtä, vaan myös tulokset mitataan armottomasti: köyhä viljelijä, joka raadantansa palkaksi kokoaa pienen sadon, on kaikesta uurastuksestaan huolimatta tuomittava, koska ei ole vielä asettunut korkeimman tuottavuuden palvelukseen.
    Oikeus määritellä ahkeruus siirtyy myös yhä kauemmas. Törmäsin ulkomailla 20 vuotta kansainvälisessä pankissa työskennelleeseen luokkatoveriin, joka puisteli tuohtuneena päätään – nämä suomalaisten kesälomat! Kuusi viikkoa, siitä on tehtävä loppu!
    Amerikkalaismies lauttajonossa oli vihainen siksi, että Eurooppa ei seuraa itärannikon pörssiaikaa: jos hän nousee neljältä töihinsä, pitää muidenkin venyä, sehän on ainoa järkevä vaihtoehto! Yhteistä näille kahdelle oli ajattelun mekaanisuus, joustamattomuus, halu pakottaa muut samaan tiukkaan marssijärjestykseen.
    Kullekin päivälle oma surunsa, den dagen den sorgen sanotaan myös Raamatussa.
    Lapsena pelkäsin tätä lausetta. Ajattelin, että se edellyttää varautumista suruun joka hetki, milloin tahansa.
    Nyt näen sen päinvastaisena kehotuksena. Elämää ei saa elää kuin täyttäisi ristisanaa. Se että tekee tarkan suunnitelman, ja sitten pyrkii toteuttamaan sen, ei tee elämästä parempaa. Se vie mehun kaikesta, muuttaa yllätykset epäonnistumisiksi. Suuri osa ihmisistä elää suuren ahdistuksen vallassa siksi, etteivät asiat mene kuten niiden oli suunniteltu menevän, vaan jollain toisella tavalla. Joka ehkä on aivan yhtä hyvä, jos malttaisi katsoa tarkemmin.
    On vaarallista tehdä tarkkoja suunnitelmia, myös hauskoja. Jos laskee kesälomansa päivät etukäteen, täyttää ne ohjelmalla ja tapaamisilla, on ne melkein jo käytetty. Tyhjää, suunnittelematonta aikaa tarvitaan enemmän kuin mitään muuta. Siitä syntyy mahdollisuus tehdä juuri sitä, mitä haluaa.

Henkinen laiskuus on usein tehokkuuden ja ahkeruuden kumppani. Kun pitää riittävän kovaa vauhtia yllä, ei jouda vilkuilemaan sivuille, ei miettimään kenelle ja miksi työtä tekee ja millaista maailmaa omalla toiminnallaan rakentaa. Ihmisellä on vahva halu olla näkemättä tekojensa seurauksia, koska se yksinkertaistaa elämää.
    Kieltäytyminen ajattelemasta asioita loppuun asti on modernin laiskuuden ydin. Haluanko tietää, mitä siitä seuraa, jos ajattelen ja toimin kuten toimin, vai suljenko silmäni? Modernissa maailmassa henkinen laiskuus tuleekin hyvin lähelle raamatullista laiskuuden syntiä: ihminen antaa toisten kantaa oman taakkansa ja viis veisaa siitä, paljonko kärsimystä se mahdollisesti heille tuottaa.
    On jälleen kyse valinnasta – jos minun ei tarvitse nähdä, millaista pahaa tekoni tuottavat, ei minun myöskään tarvitse välittää siitä. Ajatteluketju katkeaa ajoissa: maailmaa saa pitää monimutkaisena pelinä, josta on turha yrittääkään löytää sääntöjä, voittajia ja häviäjiä.
    Tekniikka toi mukanaan suuren lupauksen vapaudesta. Se ei ole täyttynyt, päinvastoin. Ihmiset on yhä tiukemmin valjastettu toimimaan annetussa systeemissä, ei etsimään uutta, rakentamaan omanlaistaan elämää.

Voi myös kysyä, tuottaako tehokkuus parempaa taidetta, tiedettä, ajattelua? Olisiko Immanuel Kant ollut parempi filosofi, jos hän olisi ahkeroinut tehokkaasti kirjoituspulpetin ääressä ne tunnit, jotka käytti päivittäisiin kävelyretkiinsä? Mihin ahkeruus meidät vie? Uusimman tutkimuksen mukaan suomalaiset käyttävät vapaa-ajastaan noin 40 prosenttia television katseluun. Sekö on kaiken vaivan väärti, kultainen palkinto, jonka vuoksi kannattaa uhrata terveys ja ystävät?
    Laiskuuden vastainen ristiretki tuottaa toki konkreettisesti mitattavia kriteereitä hyvälle ja huonolle: esimerkiksi filosofin työn merkitys on viime vuodet määritelty sivumäärän perusteella myös Helsingin yliopistossa. Paljon sivuja julkaiseva on parempi filosofi kuin vähemmän julkaissut. Vielä tätä ei tietääkseni sovelleta kirjailijoihin, mutta kuka tietää, kohta saattaa sivumäärä ratkaista apurahananojien järjestyksen – selvä ja kitkaton kriteeri kuin pituushyppyradalla.
    Kun tavoitteena on tuottaa paljon, muuttuu kaikki mitattavaksi.
    Kuinka monta vuotta lapsi istuu koulussa, montako kurssia missä ajassa suorittaa, kuinka nopeasti nainen synnyttää, kuinka vanhana oppii ensimmäisen vieraan kielen ja suorittaa tutkinnon.
    Kaavamainen jako hyvään ja pahaan muuttuu mahdolliseksi. Sitten rutiiniksi.

Kirjoitan tätä pienessä kylässä noin sadan kilometrin päässä Napolista. Aamusta saakka on tehty lähtöä Roomaan, kello käy kolmea iltapäivällä, ja kun ajamme ohi mozzarellatehtaan, pysähdytään sinne maistamaan tuoretta juustoa.
    ”Koska se on auki!”
    Kuusi miestä valkoisissa kumisaappaissa leikkelee ikiaikaisilla sirpeillä valkeaa massaa. Jäämme tunniksi katsomaan, kuinka puhvelinmaito puristellaan pallukoiksi, joissa näkyy tekijän käden painallus. Lähtiessä on joku parkkeerannut auton oven eteen.
    Ystäväni äiti kiivailee: ”Aamusta piti lähteä, kello on neljä, eikä ihme, miten voi kukaan olla ajoissa perillä, kun tuollaiset hidastaa matkaa.”
    Kaikki hohottavat. Ohjaajaystäväni oli vuosia kuuluisassa Schauspielhausessa töissä. Hän ei koskaan oppinut ymmärtämään, kuinka Saksassa tehdään työtä – kello määrää, ei se, miten työ etenee.
    ”Meillä syödään ja poltellaan välillä tupakkaa, mutta tehdään valmiiksi. Annetaan asioiden viedä se aika, jonka ne vievät. Saksassa kaikki käveli ulos huoneesta, kun valo seinällä syttyi ja seuraavana päivänä saatiin alkaa taas nollasta.”

Luovuuden ja laiskuuden yhdistelmä onkin ainoa, josta puhutaan mahdollisuutena – suurempaan tuottavuuteen. Mahdollisimman pienellä panostuksella vapauteen pyritään tuottamaan mahdollisimman paljon taiteellis-taloudellista pääomaa.
    Jo 1800-luvun lopulla Tsehovin kustantaja Suvorin suomi tätä ja muita nuoria kirjailijoita laiskuudesta. Vastauskirjeessään Tsehov totesi, ettei puutu ahkeruuden moraaliseen ylemmyyteen, mutta on yhä vakuuttuneempi siitä, että joutilaisuus on yksityisen onnen tärkein edellytys. Minulle tämä lause on henkilökohtaisin tunnustus kirjailijalta, jonka pyrkimys oli olla paljastamatta liikoja itsestään.
    Teoksissa toistuu työhullun kaipuu joutilaisuuteen – halu istua joen rannalla ongella, antaa ajatusten virrata sen sijaan, että piiskaa itseään kuin ravihevosta aina uuteen työhön. Onnen kuva: pysähtynyt hetki joen rannalla, mitään ei tapahdu, mutta maailma on täynnä merkitystä, toistuu yhä uudelleen – ehkä riipaisevimmin novellissa Rotschildin viulu. Mies tekee työtä aamusta iltaan, säästää, suree hävikkejään, yhtäkkiä elämä on ohi ja jäljellä vain lyhyt onnellinen hetki joen rannalla, vaimolla lapsi sylissä.
    Tsehov oli selkeästi modernin työmoraalin sisäistänyt ihminen – ja siksi onnitteli, ei soimannut itseään joutilaisuudesta.

Kahdeksankymmenvuotiaalta Kirsi Kunnakselta kysyttiin syntymäpäivähaastattelussa reseptiä luovuuden tukemiseksi lapsissa. Mitä hän teki omien poikiensa kanssa, kun he olivat lapsia?
    ”En mitään. Oltiin ja juteltiin.”

Laura Ruohonen
kuva Ilja Karsikas

Seitsemän kuolemansyntiä

Laura Ruohosen essee Synti, laiskuus ja joutilaisuus oli myös hänen alustuksensa Ylioppilaslehden ja Nuoren voiman liiton syksyn aikana järjestämässä Seitsemän kuolemansyntiä -keskustelusarjassa. Keskusteluiden ajatuksena oli, että tieteilijät ja taiteilijat kokoontuvat yhteen puhumaan ajankohtaisista teemoista sovitettuna ikiaikaiseen kehykseen. Sarjan kaikki alustukset on julkaistu Nuori Voima -lehden numerossa 5/05.