Pitkästä aikaa ehdin käymään elokuvissa. Katsoin Marc Rothemundin filmin Sophie Scholl – viimeiset päivät.
    Sophie Scholl oli opiskelija, joka levitti 1943 Münchenissä natsien vastaisia lentolehtisiä veljensä kanssa. Hän jäi kiinni, ja hänet tuomittiin 22-vuotiaana kuolemaan.
    Itä-Saksan arkistoista on löydetty tapauksen alkuperäiset kuulustelu- ja oikeudenkäyntipöytäkirjat, ja elokuva perustuu niihin. Dokumentaarisesta lähtökohdasta huolimatta Rothemund on tehnyt oikeusprosessin kuvauksesta puhuttelevaa taidetta. Nimiroolia esittävä Julia Jentsch on löytänyt herkän tasapainon ylevän sankaruuden, älyllisen terävyyden ja maanläheisen tyttömäisyyden välillä, eivätkä natsihahmotkaan ammu yli. Saksan kielen äänimaailma ja rikas ilmaisu pääsevät oikeuksiinsa.

Toinen maailmansota ja kolmas valtakunta ovat inspiroineet elokuvamaailmaa. Nyt teeman ovat löytäneet sodan käyneen sukupolven lapsenlapset. Aihe onkin kuvauksellinen. Sodan kauhut, hakaristien jylhä kuvakieli, historiallinen nippelitieto sekä hyvän ja pahan selkeä vastakkainasettelu antavat puitteet monelle spektaakkelille.
    Kaikki sodan vaiheet ja rintamat on näytetty valkokankaalla moneen kertaan, mutta ydinkysymys hakee vastausta. Miten Saksa, korkean sivistyksen ja fi losofi an maa, saattoi hylätä upean perintönsä ja seurata juutalaisvihaa ja nyrkkivaltaa julistanutta, katupojasta suoraan poliitikoksi hypännyttä johtajaa? Niin oikeuslaitos, lehdistö kuin kirkotkin polvistuivat yleisen mielipiteen edessä kovin kesysti.
    Vaikka Hitlerin valtaannousussa oli väkivaltaisia piirteitä, perustan vallalle loi hyvä menestys useissa vapaissa vaaleissa. Hitlerin nousu ei ollut moukan tuuria eikä sattumaa, vaan NSDAP:n psykologinen oivallus, pelisilmä ja kommunikaatio olivat politiikan historiassa omaa luokkaansa. Varsinkin sosiaalipolitiikassa natsit olivat aloitteellisia ja aikaansa edellä.
    Vastaus ei siis ole siinä, että saksalaiset olisivat muita kansoja pahempia tai tyhmempiä.

Joulu, itsenäisyyspäivä, vappu ja pääsiäinen pysäyttävät ajattelemaan eri tavoilla tärkeitä asioita edes kerran vuodessa. Sotaa ja natsivaltaa käsittelevien elokuvien ensi-iltoja on vuosittain useita. Ne voisivat herättää etsimään yhteiskuntaetiikkamme rajoja.
    Politiikka ja kansa etääntyvät toisistaan, valvontakoneisto saa yhä vahvemman aseman ja ihmisoikeuksista puhuminen leimataan joko niuhottamiseksi tai taivaanrannan maalailuksi.
    Kun muistelee vielä vaikeampina aikoina eläneiden rohkeutta ja välinpitämättömyyden aiheuttamaa tuhoa, nykypäivän epäkohtiin puuttuminen alkaa tuntua arvokkaalta kunniatehtävältä.
Ville Hoikkala

ville.hoikkala@holdmep.fi
Kirjoittaja on Keravalla asuva kristillisdemokraatti lakimiesyrittäjä ja ihmisoikeusaktiivi.

Muuta kiinnostavaa:

• Ei artikkeleita