Nimi muutettu

’Tuomas.”
    Puvuntakkiin ja farkkuihin sonnustautunut mies ojentaa kättään kahvipöydän takaa.
    Tuomaspa hyvinkin. Kun Tuomas Vimma vastaa tuntemattomasta numerosta tulevaan puheluun, vastaus kuuluu ”haloo”. Kun hänen kanssaan sopii haastattelua, pelisäännöt tehdään heti selväksi. Haastattelussa puhuu Tuomas Vimma. Aina ja pelkästään.
    Kuka on Tuomas Vimma?
    Hän on salanimi, jota käyttävä kirjailija julkaisi viime syksynä esikoisromaaninsa Helsinki 12. Juoppojupin päiväkirjana alkanut ja rikosromaanina päättynyt uusmediaparodia myi hyvin, lähes 7 000 kappaletta. Vimman uusi romaani, esikoiskirjailijan vuotta kirjamaailmassa kuvaava Toinen ilmestyy tämän kuun lopulla.
    Kirjojen välillä Vimma on jatkanut mediapersoonansa rakentamista City-lehteen kirjoittamissaan kolumneissa. Ne henkivät Helsinki 12:n materialistista maailmankuvaa. Kirjoituksissa pythonbuutseissa kaupungilla kopisteleva kirjailija iloitsee mahdollisuudesta käyttää kenkiään tuntematta huonoa omaatuntoa ja irvailee uusmediatyöläisille.
    Tuomas Vimma on luojansa julkisuudessa esittämä rooli, mutta hahmo ei ole brittikoomikko Ali G:n kaltainen selkeän fiktiivinen hahmo. On vaikea sanoa missä kohtaa Vimma loppuu ja hänet luonut ihminen alkaa.
    ”Taitelijanimi antaa mulle hyvän työkalun. Ihmiset ei aina tiedä milloin mä bluffaan ja milloin kukakin puhuu”, Vimma kertoo.
    Miten hänet voi ottaa vakavasti, jos ei tiedä kenen kanssa puhuu?

Hyllytetään hetkeksi esikoiskirjan ja kolumnien kuva öykkärimäisestä hedonistista. Lakataan samalla arvuuttelemasta, kuinka paljon hänen kertomastaan on rooliin sisältyvää tarinaa. Kuka on tämä kahvilassa tupakkaa poltteleva mies ja mitä hän haluaa itsestään kertoa?
    Hän on 26-vuotias, syntynyt Yhdysvalloissa ja kasvanut Punavuoressa.
    Vimman nuoruudessa Punavuori ei ollut samanlainen trendikaupunginosa kuin nykyään. Alueella asui paljon lapsiperheitä ja iltapäivisin Sinebrychoffin puisto täyttyi pikkunassikoista.
    Siellä pyöri myös ranskalaista koulua käynyt Vimma.
    ”Lapsena räjäyteltiin asioita ilotulitteilla. Vanhempana vedettiin samassa puistossa pussikaljaa viikonloppuisin”, Vimma muistelee.
    ”Sen aikainen kaveriporukka on pysynyt aika hyvin kasassa. Olen tuntenut puolet parhaista ystävistäni yli viisitoista vuotta.”
    Teininä Vimma asui neljä vuotta Genevessä. Suomeen palattuaan hän kävi kuvataidelukion.
    Myöhemmin Vimma on piipahtanut koulun penkillä avoimessa yliopistossa, historiaa opiskelemassa.
    ”Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja tykkään asioiden selvittämisestä. Luentoihin olin kuitenkin vähän pettynyt. Luulen, että itseopiskelu sopii mulle paremmin.”

1990-luvun lopulla uusmediayrityksissä meni lujaa. Nuori ala tehtaili itseoppineita guruja, riskiraha virtasi, eikä rekrytoinneissa tuijotettu titteleitä.
    Siviilipalveluspaikassaan nettigrafiikkaan perehtynyt Vimma sopi hyvin joukkoon. Itsevarma ja sanavalmis mies otti selvää alan yrityksistä ja marssi näytille parhaimmalta kuulostavaan.
    ”Mulla ei ollut kunnollista portfoliota ja käytännössä puhuin itseni assariksi”, Vimma kertoo.
    Kommentti tuo mieleen Helsinki 12:n päähenkilön, joka on päässyt kovapalkkaiseksi ad:ksi härskisti bluffaamalla. Puhuuko kahvipöydässä istuva mies totta vai kertooko hän satua?
    Vaikea sanoa, mutta niin on tarkoituskin. Se on selvää, että julkisuudessa on coolimpaa esiintyä sutkina pelimiehenä kuin ahkerana duunarina.
    Vimman uusmediatyöt vaihtuivat tiuhaan. Razorfi sh vaihtui Icon medialabiin ja edelleen Grey Interactiveen. Matkan varrella assistentista tuli ad.
    ”Aikakausi suosi nopeita työpaikanvaihtoja. Se oli nopein tie hankkia lisää rahaa ja makeampia hommia.”
    Karkkipäivä ei kestänyt kauaa. Nykyään yhtäkään Vimman entisistä työpaikoista ei löydy yritysrekisteristä.
    Vimma ei jäänyt katselemaan raunioiden murenemista. Hän otti Grey Interactivesta lopputilin keväällä 2001 ja matkusti Marokkoon miettimään seuraavaa siirtoa.
    Kirjoittaminen ei ollut aikaisemmin kiinnostanut, mutta Marokossa Vimma halusi koota työkokemuksensa päiväkirjaksi.
    ”Aika aikaisessa vaiheessa tajusin, ettei todellisuuspohja riitä ja luovuin siitä. Miksi antaa todellisuuden häiritä hyvää tarinaa?”
    Miksi tosiaan.

Tarina tarvitsi päähenkilön. Sen nimeksi tuli Tuomas Vimma.
    Vimma ei ole pelkkä taiteilijanimi vaan kokonainen hahmo, joka on alusta asti pyrkinyt hämmentämään roolin ja esittäjän suhdetta. Vimma on väittänyt haastatteluissa, että puolet Helsinki 12:sta on totta. Uuden kirjan omaelämänkerralliset lähtökohdat ovat ilmeiset.
    Roolin vetäminen on auttanut Vimmaa julkisuuden hallinnassa. Se on helpottanut yksityiselämän suojelemista. Keksitty mediapersoona tarjoaa myös melkoisia vapauksia. Omaa elämäänsä ei voi kirjoittaa uusiksi, mutta roolihahmoa voi muokata tarpeen mukaan.
    Toimittajille puhuminen sopii Vimmalle hyvin silloin kun se auttaa edistämään kirjamyyntiä.
    ”Media käyttää taiteilijoita omiin tarkoituksiinsa, miksi he eivät voisi tehdä samoin”, Vimma sanoo.
    Hän ei ujostele esitellä kasvojaan kuvaajille, eikä puhua vapaa-ajan vietostaan tai työhistoriastaan. Roolin rajat Vimma vetää lähipiirinsä ympärille. Perheestä tai tyttöystävistä häneltä on turha kysellä.
    Roolihahmo on auttanut myös kritiikin sulattelussa.
    ”Kun Tuomas Vimmaa arvostellaan, en koe, että minua arvostellaan henkilönä.”
    Kätevää!

Helsinki 12:n vastaanotto toi esille yhden fiktion ja todellisuuden sekoittamiseen liittyvän ongelman. Niitä voi olla hankala erottaa toisistaan.
    Kirja kuvaa 1990-luvun lopun uusmediaa rahanhaaskauksen paratiisina. Jotkut Vimman entisistä kollegoista ovat suhtautuneet siihen koko alaan kohdistettuna attentaattina.
    ”Kirja ja jotkut Vimman haastatteluissa antamat kommentit tuntuvat pikkumaiselta kiukuttelulta ja perusteettomalta uusmedia-alan kritiikiltä”, tuhahtaa Vimman entinen esimies, hiljattain Hasan & Partners-mainostoimiston toimitusjohtajaksi nimitetty Alex Nieminen.
    ”On tosin vaikea sanoa milloin puhuu Vimma ja milloin mies roolin takana.” Kaikki Vimman entiset työkaverit eivät näe Helsinki 12:ta uusmedia-huuman tilinpäätöksenä.
    ”Uusmedialla ei ole kirjassa suurta roolia. Osa kritiikistä tuntui kohdistuvan enemmän kirjailijaan kuin kirjaan”, sanoo toinen Vimman entinen esimies, Mikko Valorinta.
    Entinen työkaveri, joka haluaa pysyä nimettömänä, muistaa Vimman lahjakkaana työntekijänä, jota työ ei pahemmin kiinnostanut.
    ”Paremmalla työmoraalilla hänestä olisi voinut tulla todella kova tekijä mainosalalla, mutta hänellä oli tapana mennä siitä mistä aita oli matalin. Kirjassa kuvailtu muiden kuvien lainaaminen netistä omien töiden pohjaksi kuulostaa tutulta.”
    Vimma hymyilee kommenteille.
    ”Kirjan kohtaukset, joissa vetäistään joku kuva netistä taksimatkalla asiakaspalaveriin, liitetään siihen logo ja laskutetaan kymmeniä tuhansia, eivät ole aivan hatusta tempaistuja. Se tosin oli tuohon aikaan alalla enemmän tai vähemmän käytäntönä. Eikä esimiehiä juuri kiinnostanut mitä teki, kunhan laskutettavia tunteja riitti.”
    Ei kiinnostanut myöskään Helsinki 12:n esimiehiä.
    Kirjailija sanoo osanneensa odottaa hermostuneita reaktioita.
    ”Oli kuitenkin yllätys, että jotkut, joihin kirjassa ei mitenkään viitattu, ottivat sen lähes henkilökohtaisena loukkauksena.”
    Selityskin löytyy.
    ”Se, että yksi kaveri vaan tulee ja menee, mutta saa silti projektit menestymään vituttaa helposti ihmisiä.”
    Mieleen tulee kustantamon Helsinki 12:n mainoskampanjan kärjeksi poimima lause: On vaikea olla nöyrä kun on niin vitun hyvä.
    Jos voisi kirjoittaa oman tarinansa, kukapa ei olisi mieluummin vitun hyvä kuin nöyrä.

Vimma kertoo uuden kirjan vastaanoton ”jännittävän pikkaisen.”
    Kirja ei ole vielä toimittajien luettavissa ja kustantaja on kieltänyt kirjailijaa kertomasta liikoja.
    ”Alussa kirjailija katsoo kirjamaailmaa ulkopuolisen silmin, mutta pääsee siihen pikku hiljaa sisään. Kirjoittaminen oli helppoa, koska se tapahtui simultaanisesti oikean elämän tapahtumien kanssa”, sanoo Vimma.
    Hän kertoo viihtyneensä kirjailijapiireissä hyvin. Veteraanikirjailijat ovat ottaneet tulokkaan siipiensä suojiin ja kustantamoiden kekkerit ovat kuulemma tyylikkäämpiä kuin mainostoimistojen bileet.
    Vimma on ottanut tärkeimmän varotoimen huomioon: apuraha-asiat on rajattu visusti kirjamaailman kuvauksen ulkopuolelle. Niistä päättävää piiriä ei kannata suututtaa.
    ”Huomaan, että mulla on tyyli, joka ärsyttää ihmisiä, vaikka en siihen pyrkisikään.”
    Kuuluuko tämä tyyli Vimmalle vai hänen esittäjälleen? Kysytään joltain, joka tuntee myös jälkimmäisen.
    Käsikirjoittaja Vilja Roihu ja Vimma ovat tunteneet toisensa 15-vuotiaasta asti. Millainen mies löytyy alter egon takaa?
    ”Hauska, älykäs ja idearikas”, Roihu kehuu ystäväänsä.
    Onko Tuomas Vimmalla ja hänen luojallaan mitään yhteistä?
    ”Asenne on sama. Ajatus siitä, että kaikki on mahdollista.”
    Vimma teki markkinointihommia seitsemän vuoden ajan. Siinä ajassa sietääkin oppia brändäämään itsensä.
    ”T. Vimmaa voi ajatella tuoteperheenä, johon kuuluu sekä hahmo että kirjailija. Hän on kuin viritetty versio minusta”, Vimma kuvailee.
    ”Kirjailijat ovat aina brändejä. Vimma on minun tapani luoda sellainen.” Vimma kiistää hahmonsa olevan päiväuni.
    ”Jos T. Vimma olisi oikea ihminen, se olisi joissain asioissa aika säälittävä tapaus. Minä en ole niin kyyninen ja rahaorientoitunut.”
    Jos Vimman roolileikki hämmentää ulkopuolisia, lähipiirille on selvää kuka on kuka.
    ”Jos rupean esiintymään kavereitteni tai perheeni edessä, saan heti turpaani. Ja se on hyvä.”

Matti Rämö
kuva Teemu kuusimurto

Top