Kuinka lahjakas piirtäjä saa sarjakuvansa sanomalehtien sivuille? Ensin hän suunnittelee sen huolella, käsikirjoittaa, piirtää, skannaa, värittää ja toimittaa tuotteen lopulta lehtiin arvioitavaksi.
Vastauksena on yleensä jyrkkä ei. Välistä puuttuu jotain: syndikaatti.
”Sarjakuvasyndikaatti on taiteilijoiden agentti. Se myy sarjakuvien käyttöoikeuksia tekijöiden puolesta,” kertoo Timo Kähkönen, muutaman kuukauden ikäisen Royal Comics Syndicaten perustaja.
Syndikaatti on kuin levy-yhtiö. Se hoitaa sarjakuvien markkinoinnin, julkaisusopimukset, materiaalin välittämisen sekä rahaliikenteen. Piirtäjien tehtäväksi jää vain piirtäminen.
Suomessa toimivista viidestä syndikaatista kolme on kotimaisia. Ulkomaisten listoille ovat päässeet vain Jussi ”Juba” Tuomola Viivin ja Wagnerin avulla sekä Ilkka Heilä B. Virtasellaan.
Kähkösen unelma on, että hänen syndikaattinsa avulla suomalaista sarjakuvaa saisi levitettyä maailmalle.
”Ulkomaisiin lehtiin pääseminen on tällä alalla ainoa mahdollisuus tienata elantonsa.”
Suomalaisissa lehdissä ei julkaista juuri lainkaan kotimaisia sarjakuvia. Useimmat lehdet ostavat sivuntäytteeksi isojen syndikaattien käännössarjakuvia.
”Suomalaisista lehdistä vain murto-osa ymmärtää kotimaisuuden arvon ja on valmis maksamaan siitä. Lehdet myös vierastavat taiteellista, kokeellista ja underground- tuotantoa, koska eivät usko lukijoidensa ymmärtävän sitä”, Kähkönen sanoo.
Sarjakuvataiteilijoille syndikaattiin pääsy on onnenpotku. Syndikoitu sarjakuvapiirtäjä saa tehdä töitä tasaiseen tahtiin, ja palkka kilahtaa tilille säännöllisesti. Taustalla vaanii kuitenkin tuotteistaminen ja jopa tehtailunomainen työtahti.
25 vuotta sarjakuvia piirtänyt ja esimerkiksi Pahkasikaa tehnyt Reima Mäkinen sanoo, että syndikaatteja pidettiin vuosia peikkoina sarjakuva-aktiivien keskuudessa. Vasta viime vuosina niiden hyöty on ymmärretty.
Mäkinen ei itse piirrä yhdellekään syndikaatille.
”En ole pahemmin hakenutkaan. Ilta- Sanomiin kelpuutettua sarjaa tarjosin syndikaattiin, mutta siinä eivät oikein huumorintajut ja laatukäsitykset kohdanneet. Ei mennyt läpi.”
Kerran aikaisemmin Mäkinen sai yhden sarjoistaan syndikaatin levityslistalle. Mikään lehti ei kuitenkaan huolinut sitä sivuilleen. Mäkisen mukaan lehtien suuri ongelma on se, että sarjakuvasivut uudistuvat hitaasti.
”Huonommillakin sarjakuvilla on ystävänsä, jotka kyllä nostavat mekkalan, jos vanha tuttu suosikki katoaa lehdestä. Paineet ovat aina tulokkaalla.”
Graafista suunnittelua opiskeleva sarjakuvataiteilija Mäkinen on ehtinyt uransa aikana piirtää sanomalehdille kasan strippejä. Esimerkiksi hänen sarjansa Sipe ja Laura nähtiin Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisena sarjakuvana kesäkuussa. Ilta-Sanomat onkin yksi harvoista suomalaislehdistä, joka julkaisee säännöllisesti uutta kotimaista sarjakuvaa.
”Kyllä lehdet ostavat suoraan tekijöiltäkin. Se on kuitenkin useimmiten projektiluontoista”, Mäkinen sanoo.
Mäkinen myöntää, että syndikaatit ovat toki korvaamattomia: esimerkiksi Viivin ja Wagnerin kaltaista menestystä ei voisi saavuttaa itsenäisesti.
”Näillä ei todellakaan elä. Lehtistrippejä on pakko tehdä pärjätäkseen sarjakuvapiirtäjänä. Onneksi en itse ole taloudellisesti sarjakuvien varassa.”
Mikäli sarjakuvataiteilija kuuluu syndikaattiin, firma ottaa oman osansa sarjakuvien myynnistä. Tämä saattaa piirtäjän kohdalla tarkoittaa jopa puolta pienempää tienestiä per ruutu. Toisaalta syndikaatti markkinoi tuotteitaan aktiivisemmin, ja yksi ja sama sarjakuva saattaa päätyä moniin eri lehtiin.
Tällä hetkellä Suomessa on 10-20 ammattimaisesti sarjakuvia piirtävää ja käsikirjoittavaa taiteilijaa. Markkinat ovat pienet ja tulijoita paljon.
”Meillä tilanne on kuitenkin siedettävä. USA:ssa syndikaatteihin pääsee ehkä noin promille pyrkijöistä. Suomessa saatetaan puhua jopa prosentista”, Mäkinen sanoo.
Marjaana Toiviainen
kuva Royal Comics Syndicate
