Minä en hyväksy tätä kirjaa. Se ei ole huono tai tylsä – päinvastoin. Se vain pakenee terhakasti yrityksiä ymmärtää itseään.
Kolmas aikakirja alkaa messevänä scifinä. Liiton arkki löytyy merestä vuonna 2035, ja sen sisältä paljastuu huipputehokas energianlähde. Tämän jälkeen kirja muuttuu dekkariksi. Yhdysvallat varastaa arkin Vatikaanista ja palaa sen avulla vuoteen 0.
Seuraavaksi vuorossa on historiallinen scifi. Vanhan testamentin Ensimmäinen ja Toinen aikakirja saavat uusia merkityksiä, kun niiden sanomaa selitetään nykyaikaisen tekniikan avulla. Kun Mooses jakoi meren kahtia ja johdatti kansansa pakoon Egyptistä, kyse oli vain tekniikan avulla löydetystä matalikosta.
Lopuksi vuorossa on parodia, kun Jeesus otetaan koulutettavaksi nykypäivän Yhdysvaltoihin. Hän pakenee koulutuksesta ja ihastuu lopulta suomalaiseen kulttuuriin.
Mikä ongelma tässä sitten on? Varsinaisesti juoni on osoitus reippaasta älyllisestä notkeudesta. Kieli on sujuvaa, ja kirjan lukee mielellään. Kirja vetoaa erityisesti yleissivistyksellä knoppailijaan. Sitä tuntee olevansa aavistuksen verran tavallista fiksumpi, kun ymmärtää mitä rivien väliin on piilotettu. Sillä ei ole väliä, että löydettäväksi ne kaikki Jahvit ja Mooset on tarkoitettu.
Pulma on se, että liiton arkista löytyy tekniikka, jota ei ole vielä keksitty, mutta joka viedään takaisin menneisyyteen. Kuka sen on alun perin keksinyt?
Scifin klassisia periaatteita on se, että jos jotain ei voi selittää, se pitää ohittaa ja antaa sille korkeintaan uskottavalta kuulostava nimi. Ajan kanssa ei kuitenkaan voi leikkiä aivan samalla tavalla. Loogista ristiriitaa ei voi ohittaa olankohautuksella.
Tietenkin voi sanoa, että Asunta jättää paradoksillaan yhä sijan Jumalan olemassaololle. Ehkä Jumala on luonut tämän mystisen tekniikan, ja ihmisen ei tarvitse ymmärtää asiaa.
Monessa muussa yhteydessä selitys kyllä kelpaa. Scifin kohdalla se on valitettavan laiska.
Esa Mäkinen
Anssi Asunta: Kolmas aikakirja. Teos 2005.
