Laura Honkasalon Tyttökerho jatkaa osin hänen vuonna 2001 ilmestyneen Sinun lapsesi eivät ole sinun -romaaninsa teemoja. Molemmissa pohditaan muun muassa ihmisenä kasvamista, hylkäämistä ja vastuuta.
Tyttökerhon päähenkilö on kolmeakymmentä lähestyvä Katri, joka haluaa enemmän kuin mitään muuta pysyvän suhteen. Lapsia pitäisi saada, siivouskomero ja kristallikruunu. Onko se liikaa vaadittu?
Katri elää pakkomielteensä kautta. Hän rakastuu sitoutumiskammoisiin miehiin ja kuvittelee voivansa muuttaa nämä. Katri hämmästelee, miten yksi hänen heilansa voi saada onnelliselta vaikuttavan parisuhteen palattuaan pettämänsä Anun luo. Omassa toiminnassaan kolmantena osapuolena Katri ei näe mitään väärää.
Sokean narsistisia ovat kirjan muut kin trendikkäät helsinkiläisnuoret Nuppu, Arttu, Daniel ja Katrin pauloihinsa punova Milo. Honkasalo maalaa alitajunnan aarniometsän, johon Katri sukeltaa Milon satuttaessa häntä vuoroin rikkomalla, vuoroin elättämällä toiveita sitoutumisesta.
Sisustaminen ja asunnot saavat merkittävän roolin Tyttökerhossa. Sisustamista opiskellut Katri ei viihdy kotonaan. Hän ei viihdy myöskään itsensä kanssa.
Liiankin maanläheinen dialogi ja tapahtumakuvaus syö ajoittain Honkasalon mahdollisuuksia käyttää kielellistä arsenaaliaan täydellä teholla. Honkasalo onnistuu kuitenkin tavoittamaan Tyttökerhossa urbaanien kolmikymppisten ahdistuksen lähes käsinkosketeltavasti ja yltää paikoitellen myös uskottavaan analyysiin sen syistä.
Tyttökerho syvenee alun keveydestä kasvukertomukseksi. Katri ymmärtää, että pitää rakentaa sille, mitä on. ”Hän muisti lukeneensa jostain, että lapset ovat lainassa vanhemmillaan ja nyt hän ajatteli, että isoäiditkin olivat lainassa lapsenlapsilla, ja isät olivat lainassa, loppujen lopuksi kaikki olivat yksin.”
Hanna-Maija Kause
Laura Honkasalo: Tyttökerho. Otava.
