08. huhtikuuta 2005
Teksti:

Anna Maria Mäen (s. 1976) esikoisnovellikokoelma Suljetun paikan lumo tarkastelee ihmisten joutumista ahtaisiin paikkoihin. Novellien nuoret naiset pohtivat omaa ruumiillisuuttaan, arjen ahdistavia loukkuja, pakokauhua tai menettämisen pelkoa. Vahvimmin novelleissa nousee esille se, mitä ihmisen sisällä tapahtuu.
    Tarinat tarkentuvat ikään kuin henkilöiden päänsisäisen suurennuslasin alla läsnäolon hetkiin – ahdistaviin ja hikisiin pieniin tarinoihin naisten elämästä. Mäki tavoittaa tekstissään fyysisen tilan tunnun vahvasti. Aistihavainnot työntyvät kuvista välillä jopa epämiellyttävän elävinä.
    Kirja on jaettu osiin, joiden alussa pohditaan tapoja suhtautua ympäröivään todellisuuteen: ”Kenellä on oikeus sanoa, mikä on totta?” tai ”Miksi ihminen on ihminen?” Kysymysten tarkoitus on varmasti johdatella novelleihin, mutta valitettavasti välifilosofoinnit tuntuvat välillä kovin latteilta.
    Alkupohdinnat tuovat kokoelmaan myös kaavamaisen tehtävänasettelun tunnun. Monet tarinoista jäävät suurten kysymysten edessä kirjoitusharjoitusten oloisiksi tai kovin tavanomaiselle tasolle.
    Toisaalta ehkä Mäki tavoitteleekin juuri arjen banaaliuden olemusta. Erityisesti Lounas-novelli onnistuu tässä hyvin ja osuu tarkasti arkisen läsnäolon ytimeen. Monesti elämä on juuri tämän tarinan kuvaamaa lounasraasteen rouskutusta, julkisten vessojen äänimaisemaa ja omakuvan paranoidia pohdintaa. Mutta onko tällainen kuvaus sittenkään kovin kiinnostavaa? Elämmehän hienhajuisen arkiäherryksen keskellä muutenkin.

Mäki olisi voinut myös ronskisti viedä arkista kerrontaansa paljon pidemmälle ja tehdä latteuksista tyylikeinon, jos hän olisi jättänyt liimaamatta päälle muka-yllättäviä loppuratkaisuja tai itsestään selviä oivalluksia. Puiseva kerronta yltää kyllä jo nyt paikoin omintakeiseksi tyylikeinoksi: ”Leikkaan siivun leipää ja levitän päälle purkista voita. Aivan liikaa, mutta en kehtaa kaapia takaisinkaan. Siinä meni hyöty salaattikastikkeettomuudesta.”
    Novellien kieli maistuu monessa kohdin bussin kalsealta ”hiilidioksidipuurolta”, jota lapsilauma hönkii erään novellin päähenkilön haukottavaksi.
    Joidenkin kertomusten kohdalla henkilöiden oivallukset ihmetyttävät itsestäänselvyydessään: ”Mitä tahansa voi tapahtua, mutta siitä voi selvitä” tai ”Minä voin vaikuttaa asioiden kulkuun”. On vaikea sanoa, ovatko ne ironisia, vai onko Mäki ajatellut kohdeyleisöksi kovin nuoria lukijoita.
    Kirjoittajan vahvuus on tarkassa ympäristön kuvauksessa ja tunnelman luomisessa. Mäen tekstin toivoisi jatkossa löytävän voimakkaammin omaa ääntä ja kehittyvän mainion Velisurmaaja-novellin suuntaan, jossa henkilöt luovat oman, oudon todellisuutensa. Myös Punainen valo -tarinan tiheä tunnelma osoittaa oivia kertojantaitoja. Tekisipä nuori kirjailija taruistaan vielä reilusti oudompia kuin todellisuutemme.

Maria Lyytinen

Anna Maria Mäki: Suljetun paikan lumo. Teos.