11. maaliskuuta 2005
Teksti:

Työministeriön tammikuun työllisyyskatsauksen mukaan Suomessa on 299 100 työtöntä. Sonera käy yt-neuvotteluja 650 työpaikan vähentämiseksi Suomessa, Nokia irtisanoi 106 henkeä multimediayksiköstään. Amerilta sai lähteä 250 työntekijää, Wärtsilältä 300 ja Finnairilta 450.
    Potkut saaneita on paljon, mutta he katoavat, kun toimittaja mainitsee sanan haastattelu. Potkuista ei haluta puhua, koska niitä hävetään. Moni irtisanottu pelkää, ettei saisi enää koskaan töitä, jos kertoisi julkisesti tarinansa. Sanaan ’työtön’ liitetään automaattisesti sanat kyvyttömyys ja laiskuus.
    On vaikea ymmärtää, miksi näin edelleen on. Yllä olevat numerot osoittavat, että lähtöpassit ovat suomalaisen yhteiskunnan arkea. Kun tuotanto siirretään Kiinaan tai kun toimintaa järjestellään uudelleen ja vähennetään väkeä, ei vika ole duunarin.
    Haastattelemani Harri Silvennoisen mielestä työttömyyden piilottelu on turhaa aikana, jona kuka tahansa voi saada potkut. Tulisi mieluummin kysyä, kenen pitää hävetä esimerkiksi Soneran kaltaisia joukkoirtisanomisia, joissa kahden miljardin euron liikevoiton mahdollistaneet työntekijät saavat kenkää.

Taloustieteilijät pauhaavat liike-elämän moraalin perään itkijöille, ettei yrityksen tarkoitus ole tuottaa sosiaalipalveluja vaan voittoa. Talouden rattaat on pidettävä rasvattuina, jotta jaettava kakku kasvaa.
    Se lienee totta. Silti jokaisella työssä käyvällä, irtisanotulla ja lomautetulla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten yritykset kohtelevat ihmisiä. Kulutusvalintoihin ja boikotteihin, pieniin puroihin ja suuriin virtoihin uskominen ei silti riitä. Tulisi vaatia myös avointa henkilöstöpolitiikkaa.
    Potkuja jakelevan yrityksen tulisi selvittää työntekijälle, mistä esimerkiksi tuotannollisissa ja taloudellisissa syissä todella on kyse, ja miten kyseisten työntekijöiden irtisanominen auttaa yritystä. Selkokielellä, ilman tarpeetonta bisnesjargonia, jonka taakse on helppo kätkeytyä.
    Työntekijän on voitava olla varma, ettei hän ole saanut kenkää ainoastaan, koska pomo tykkää enemmän naapuripöydän hepusta. Tämä olisi yksi keino lievittää irtisanottujen häpeää.
    Mutta miten ihmeessä työttömyyteen aiotaan puuttua tehokkaasti, kun edes työministeriössä ei osata kertoa, mistä syystä ihmiset ovat työttöminä? Tilastotietoa irtisanomisten määristä ja syistä ei ole – ei ministeriössä eikä ammattiliitoilla.
    Lieneekin syytä yhtyä Silvennoisen ajatukseen ja kysyä: kenen oikeastaan pitäisi hävetä?

Elina Kervinen