11. maaliskuuta 2005
Teksti:

Kitarasankari. Sanasta tulee mieleen kahdeksankymmentäluvun tukkajumala, joka kutrit hulmuten vinguttaa kitarastaan loputtoman pitkää ujeltavaa sooloa.
    Mutta kolmen kitarasankarin yhteiskeikka Tavastialla helmikuun lopussa yllättää. Stetsonpäinen Dave Lindholm tai puvuntakissaan kaupunkitaloustieteen professoria muistuttava Hasse Walli eivät vastaa ennakko-odotuksia. Vuosikertaa nuoremman Jartse Tuomisen siimatukka sopii sentään kuvaan, mutta poseeraukset ovat kaukana sankaruudesta.
    Kahden ja puolen tunnin keikan ainoa show-eleenä Walli nappaa muutaman slidevedon mikkitelineestä. Ei tänne ole pelleilemään tultukaan. Keski-ikäisten miesten yleisö nyökkäilee hyväksyvästi.
    Vaikka kolmikon tekninen taituruus on kunnioitettavaa, ei ki- tarasankareilla ole viime aikoina ollut helppoa. Ujeltaviin kitarasooloihin pohjaava musiikki on väliinputoaja, jolla ei ole jazzin sädekehää, joka ei sovellu tanssittavaksi, ja jonka tahdissa ei voi karjua kuten heviballadissa.
    Sähkökitara on edelleen rockmusiikin ikonisin instrumentti, mutta heviä lukuun ottamatta soolokitaravetoinen musiikki ei ole juhlinut listoilla aikoihin. Aallonpohja koettiin lamavuosina, jolloin Suomesta ei löytynyt töitä. Hän näkee tulevaisuuden valoisampana.
    ”Kitaroita myydään enemmän kuin koskaan, ja keikoilla maakunnissa on ollut mahtava meininki”, Tuominen sanoo.
    Yleisön joukossa on näkynyt jopa nuoria naisia, Tuominen muistuttaa. Uusi turnee on luvassa jo ensi vuonna.

Juha Merimaa