”Samaan aikaan kun istun baarissa, häntä kidutetaan.” Ystäväni kertoi uzbekistanilaisesta miehestä, joka on vankilassa syytettynä murhista. Vartijat pahoinpitelivät miehen vaimon tämän silmien edessä. Nainen oli raskaana ja vartijat uhkasivat tappaa lapsen. Mies tunnusti ja hänet tuomittiin kuolemaan.
Ystäväni oli aloittanut vähän aikaisemmin työt Amnestyllä. Tämä oli toinen kerta, kun joku ihmisistä, joiden puolesta hän kirjoitti vetoomuksia, alkoi elää hänen mielessään niin, ettei hän pystynyt keskittymään mihinkään.
Huolestuin, että ystäväni ei kestäisi työssään. Että tietoisuus pahasta rikkoisi hänen mielensä. Sitten mietin, miksi niin ei käy kaikille. Miten voimme elää tietoisina siitä, että samalla kun syömme ja juttelemme, ihmisiä kidutetaan ja tapetaan?
1960-luvulla Lontoon metrossa matkusti mies, joka koki ehkä jotain samaa kuin ystäväni. Hän luki lehdestä portugalilaisista opiskelijoista, jotka oli tuomittu vankilaan vapauden maljan kohottamisesta, ja meni kirkkoon pohtimaan asiaa. Kirkosta ulos tultuaan miehellä oli suunnitelma: hän kokoaisi ihmisoikeuksista kiinnostuneet ihmiset toimimaan mielipidevankien puolesta.
Miehen nimi oli Peter Benenson ja hänen pohdintansa synnytti ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin. Benenson kuoli helmikuun lopussa. Samaan aikaan Amnestyssä juhlittiin Yhdysvaltojen päätöstä lopettaa alaikäisinä rikoksiin syyllistyneiden vankien teloitukset.
Viime aikoina on julkisuudessa puhuttu paljon ”idealistisesta haihattelusta”. Elinkeinoelämän vaikuttajat ovat huolissaan suuresta haihattelijasta Tarja Halosesta. Presidentti höpisee köyhyydestä tansanialaisten kanssa ja jättää oikeat asiat (lue: NATO-jäsenyyden) retuperälle. Hyvä, että keskustellaan. Mutta käsitykset ”idealismista” ja ”realismista” tökkivät kritiikin sävyssä. Ikään kuin pelkän oman edun ajaminen olisi realistista, ja kaikki muu haihattelua.
Mutta ilman historian höhliä idealisteja maailma olisi kovin toisenlainen kuin nyt. Sellaiset asiat kuten sananvapaus ja yksilön oikeudet ovat olleet aikanaan idealistista haihattelua – naisten tai lasten oikeuksista puhumattakaan.
”Miten voin puhua juhlista, kun ihmisiä kidutetaan”, ystäväni kysyi. Luulen, että kysymykseen kiteytyi jotain olennaista ihmisenä olemisen ristiriitaisuudesta. Voidaksemme elää maailmassa, meidän on jatkuvasti suljettava pois jotain siitä, mikä tekee meistä ihmisiä – kyvystä asettua toisen asemaan. Luulen, että höhlän idealismin taustalla on usein yritys kohdata tämä ristiriita ja rakentaa sen pohjalta jotain hyvää. Vaikkapa maailmaa, jossa hivenen useammilla olisi mahdollisuus elää tulematta kidutetuksi tai kärsimättä nälkää.
Elina Hirvonen
ehirvo@welho.com
Kirjoittaja on toimittaja ja Taideteollisen korkeakoulun dokumenttielokuvaopiskelija.
