11. helmikuuta 2005
Teksti:

Kuusi värikäsasuista hahmoa juoksee huutaen ja hyppien lavalle. Kohta ölistään, räpätään ja esitetään sokeita hevosia. Ylioppilasteatterin Armo on yksi niistä esityksistä, joiden alussa on ymmällään. Katsoja vilkuilee sivuilleen miettien, tajuaako joku muu jotakin. Sitten lamppu syttyy. Tarkoituksena on ymmärryksen sijaan tuntea.
    Juhana von Baghin ja Jussi Moilasen käsikirjoittama näytelmä on tajunnanvirtamainen kuvaus rehellisyydestä ja rakkaudesta. Alaotsikko ”Esitys tosissaan olemisesta” kertoo paljon. Armo näyttää, miltä tuntui lapsena, kun asiat olivat mustavalkoisesti totta.
    Lavalle tuodaan joukko vinksahtaneita hahmoja, jotka ovat vuoroin mielisairaita, pyörätuoleja tai pesusieniä. Yhteistä olioille on, etteivät ne taivu vitseiksi ironian täyttämässä maailmassa.

Von Baghin esikoisohjaus nojaa turkkalaiseen perinteeseen: huutamista, kuolaa ja räkää riittää. Välillä itketään taidokkaasti ja tosissaan. Lopputulos on sellaista kokeilevaa taidetta, jota varten Ylioppilasteatterin tapaisia harrastajanäyttämöitä tarvitaan. Myöhemmin ja suuremmilla lavoilla samaa heittäytymistä näkee harvoin.
    Näyttelijätyö on pääpiirteissään laadukasta. Viikkoa ennen ensi-iltaa pienet haparoinnit antoi mielihyvin anteeksi. Lisäpisteitä eläytymisestään saa Antti Tarvainen, joka jammailee kilpatanssijamaisesti Jyrkin roolissa. Ville Ahonen ei jää kehnommaksi peilin edessä maskeeraavana pellenä.
    Armon absurdius asettuu mittakaavaan reilun tunnin mittaisen näytelmän loppuminuuteilla. Kokeellisuuden jälkeen palataan esittävän taiteen juurille, kermakakun jälkeen vanhimpaan mahdolliseen vitsiin: siihen, että pelle liukastuu banaanin kuoreen.
    Tässä yhteydessä sekin tuntuu kumman tuoreelta.

Elina Kervinen

Armon ensi-ilta Ylioppilasteatterissa Aleksanterinkatu 23:ssa 11.2. klo 19. Näytökset 13.3 saakka. Liput 7/7,5 euroa.