Ehkä Yhdysvaltain presidentti voi auttaa”, 13-vuotias Patsy Nakell ajattelee – ja ryhtyy toimeen. Libanonilais-suomalainen tyttö on väsynyt pommeihin ja sotaan ja etenkin siihen, että amerikkalaisten sota-alus makaa Beirutin edustalla tekemättä mitään. On vuosi 1982, ja kaikki ovat toivoneet maailman mahtavimman armeijan tuovan sisällissodan repimään maahan rauhan. Beirutilaiskodin vanhalla kirjoituskoneella syntyy kirje, jossa teinityttö haukkuu amerikkalaiset saamattomiksi. Tyttö kirjoittaa lopuksi kuoreen varmuuden vuoksi, että kyseessä ei ole pommi.
”Ronald Reagan vastasi puolen vuoden päästä ja sanoi vain, että hän rukoilee rauhan puolesta. Petyin vastaukseen, mutta olin silti tyytyväinen, että yritin”, nyt 35-vuotias Nakell muistelee vetoomuskirjettä istuessaan Kaapelitehtaan kahvilassa.
Nakell kertoo, että hän on aina halunnut puhua ja vaikuttaa sanoin. Nykyisin hänellä on siihen paremmat mahdollisuudet kuin monella. Nakell on toiminut puoli vuotta vasemmistolaisen Ny Tid -lehden päätoimittajana. Tänä keväänä hän osallistuu julkiseen keskusteluun myös Ylen TV2:n Pressiklubi-ohjelmassa Timo Harakan raadin jäsenenä.
”Rakastan kansalaisyhteiskunnan ideaa. Kun saa osallistua, tuntee olevansa olemassa”, päätoimittaja sanoo.
Toimittaja on itse oiva esimerkki aktiivisesta kansalaiskeskustelijasta. Suomenruotsalaisen äidin ja libanonilaisen isän tytär muutti Suomeen 17-vuotiaana vuonna 1985 perheen paetessa sotaa. Jo neljän vuoden päästä nuori Patsy Nakell kirjoitti silloisen kotikaupunkinsa Vaasan sanomalehteen ja arvosteli lehdessä esitettyjä rasistisia mielipiteitä. Kirje oli niin pureva, että Vasabladet innostui haastattelemaan tyttöä.
”Tiesin, miltä tuntui Libanonissa, kun ei saa puhua. Sitten yhtäkkiä tajusin, että minulla on oikeus sanoa ja tehdä. Se tuntui makealta.”
Pääsy sisään Suomen yhteiskunnalliseen keskusteluun ei ollut aina helppoa. Kotikielenä olivat arabia ja englanti. Suomessa Nakellin piti valloittaa ensin ruotsin kieli ja sitten vielä suomi. Nykyään hän puhuu molempia loistavasti, mutta kokee kielet edelleen välillä vieraiksi.
”Luen aamuisin Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladetin. Kestää aina hetken, ennen kuin alan ymmärtää.”
Toinen ongelma ovat sanojen erilaiset sisällöt. Jokainen sana kantaa mukanaan kulttuurista tietoa, joka muukalaisen pitää oppia.
”Esimerkiksi ystävyys tarkoittaa minun kulttuurissani sitä, että jos joku on kerran ystävä, hän on aina ystävä. Ystävyyttä ei laiteta poikki – ei ole mitään entisiä ystäviä.”
Lukion jälkeen Nakell aloitti opinnot Svenska Handelshögskolanissa Helsingissä, mutta se ei tuntunut omalta. Journalismi veti opiskelijan mukaansa. Vuonna 1995 hän alkoi vetää Ylen Riksradionissa Broar-nimistä ohjelmaa, jossa käytiin kriittistä keskustelua suomalaisesta yhteiskunnasta.
Aluksi nuori toimittaja ei ollut uskaltaa arvostella Suomea räväkästi. Vaikka nainen oli asunut maassa kymmenen vuotta, hän koki paineita vieraskoreuteen. Kun ohjelman kuuntelijat kertoivat saaneensa ohjelmista ahaa-elämyksiä, mieli muuttui.
”Koin, että se oli tärkeä juttu. Sanominen ei ollut vain oikeus vaan velvollisuus.”
Nakell ehti tehdä erilaisia ohjelmia Ylellä kymmenen vuotta ja sai vihdoin viime vuonna vakituisen työpaikan kulttuuriohjelma Arturin toimittajana.
Nakell päätti kuitenkin lähteä vetämään piskuista 2 000 lukijan Ny Tidiä, koska se oli hänestä kaikkea mitä pitikin: yhteiskuntakriittinen, taustoittava ja vasemmalla.
”Oli pakko uskaltaa, muuten olisi aina harmittanut.”
Miksi ihminen, joka haluaa vaikuttaa, vaihtaa valtakunnan ykkösmediasta marginaaliseen pikkulehteen?
”En näe siinä suurta eroa, onko minulla yleisöä 2 000 vai 50 000. Televisio ei sitä paitsi ehkä vaikuta yhtä syvästi kuin lehti, jota luetaan keskittyneesti.”
Yleisradion suuruudesta ja massayleisöstä on myös haittansa, pienellä ruotsinkielisellä puolellakin.
”Viesti on usein aika vesittynyt, enkä sano, että se on huono asia, mutta näin se on.”
Patsy Nakell muutti Libanonin sisällissodan keskeltä Suomeen vuonna 1985.
Nakell kertoo kokevansa omaksi missiokseen tuoda suomalaiseen keskusteluun lisää maahanmuuttajia. Itsensä hän mieltää osittain suomalaiseksi, osittain maahanmuuttajaksi.
”Maahanmuuttajien pitää itse osallistua keskusteluun maahanmuutosta. Nyt he ovat julkisuudessa lähinnä kulttuuria rikastuttava elementti.”
Nakell kannustaa ulkomailta muuttaneita olemaan itse aktiivisia, vaikka se tuntuisi hankalalta. Hän houkuttelee maahanmuuttajia myös Ny Tidin avustajiksi. Siirtolaiskeskustelussa lehti ottaa mallia Ruotsin medioista.
Nakellin mukaan keskustelu on siellä syvällisempää kuin täällä. Ruotsissa maahanmuuttajia on enemmän eikä ilmiö ole enää niin uusi kuin Suomessa. Tiedotusvälineissä on töissä paljon maahanmuuttajia, jotka Nakellin mielestä pystyvät lähestymään syrjintäkysymyksiä erilailla kuin ne, jotka eivät ole kokeneet rasismia.
Esimerkiksi keskustelu niin sanotuista kunniamurhista on Nakellin mukaan ollut Suomessa lähinnä juupas-eipäs-väittelyä. Ruotsissa maahanmuuttajien osallistuminen on tuonut siihen hyvinkin erilaisia puolia.
Ruotsin vaikutus heijastuu Nakellin mukaan myös suomenruotsalaiseen mediaan, joka on hänen mielestään suomenkielistä avoimempaa.
”Kokemus vähemmistönä lisää herkkyyttä muitakin vähemmistöjä kohtaan, luulen.”
Riittävän pitkälle suomenruotsalaisetkaan eivät mene, ja tässä on Nakellin mukaan hänen luotsaamansa lehden vaikuttamisen paikka. Ny Tidille voi olla luonnollista kirjoittaa pääkirjoituksia Libanonin poliittisesta tilanteesta sillä ajatuksella, että osalle lukijoista jonkun libanonilaispoliitikon sanomiset ovat viikon tärkein uutisaihe. Arabimaailmasta kirjoittamisessa taas auttaa yhteistyösopimus kriittisen lontoolaisen Al-Quds al-Arabi -lehden kanssa. Nakell valikoi ja kääntää lehdestä kirjoituksia, jotka julkaisee ruotsiksi Ny Tidissä.
”Suomessa on yli 100 000 ulkomaalaista ja lisäksi niitä, joilla on jo Suomen kansalaisuus. On iso demokratiaongelma, että he eivät näy missään. Lehtien pitäisi edustaa kaikkia.”
Nakellin mukaan tehtävä jää pikkulehtien harteille, koska isot lehdet eivät joko osaa tai uskalla puhua Suomesta aidosti monikulttuurisena yhteiskuntana. Hänen mielestään Suomessa on tukahdutettu keskustelu esimerkiksi siitä, miten tänne saadaan lisää maahanmuuttajia. Aina kun keskustelu on alkamaisillaan, jostain tulee iso poliitikko sanomaan, ettei asiasta kannata puhua vielä.
Miksi Nakell ei sitten lähde itse mukaan puoluepolitiikkaan, sanomaan niille isoille poliitikoille, että eipäs hyssytellä?
No, tämäkin on kokeiltu. Nakell pääsi 1990-luvun alussa vihreiden varajäseneksi Helsingin valtuustoon – ja pettyi.
”Olin äärimmäisen idealistinen, ja koin, että ihmiset sanoivat asioita vain sanomisen vuoksi eivätkä uskoneet niihin oikeasti.”
Nuoren edustajan mielestä politiikka oli epärehellistä peliä, jossa hän ei osannut eikä edes halunnut leikkiä. Journalistina hän kokee voivansa tehdä enemmän hyvää.
Nakell kokee olevansa Suomessa 20 vuoden jälkeenkin hieman juureton. Isä on Libanonissa. Äiti ja tämän vanhemmat olivat Suomessa, mutta ovat jo kuolleet. Omaa perhettä Nakellilla ei ole. Ulkopuolisuuden etuna on toisaalta, että Nakell osaa samastua niin suomalaisiin kuin maahanmuuttajiin. Erityistä yhteenkuuluvuutta hän kokee yllättävästi sotaveteraanien kanssa.
Vaikka suomalaiset sotaveteraanit ovat viettäneet sodan keskellä vain muutamia vuosia, heiltä löytyy kokemus sodasta.
”Sota koskettaa syvältä; se muuttaa ihmistä. Monet eivät tiedä, että sodassa voi olla myös jotakin äärimmäisen kaunista ja humaania. Kun mihinkään ei voi luottaa, mitään ei voi jättää sanomatta. Kaikki epäolennainen jää pois, ja ihmiset keskittyvät lähimmäisiinsä. Kun on viettänyt päiväkausia pommisuojassa naapurien ja perheen kanssa yhdessä peläten, suhteet tulevat tiiviiksi ja pysyvät sellaisina.”
Libanonin sisällissota päättyi vuonna 1990, ja Nakell on seurannut ilolla maan jälleenrakennusta. Viimeksi hän vieraili Beirutissa kesällä 2003. Ennen sotaa 1960- luvulla Beirut oli trendikäs lomakohde, ja nyt se on jälleen uudessa nosteessa.
Miltä muutos näyttää naisesta, jonka eli nuoruutensa keskellä kaupunkisotaa?
Nakell on Beirutin tilanteesta hyvillään ja pahoillaan.
”Tavallaan on hienoa nähdä se 1960-luvun bilekeidas, jota en itse koskaan tuntenut, ja Libanonin talous todella tarvitsee tuloja.”
Häntä huolestuttaa kuitenkin libanonilaisten into myydä maataan Starbucks Cafélle ja McDonald’sille. Beirutin Virgin Megastore on yksi maailman suurimmista ja rakennettu vanhan kansallisoopperan taloon. Kaupungin köyhimpien tulevaisuudesta ei tiedä kukaan.
Kertoessaan Beirutista Nakell kuvaa elävästi miljoonakaupungin kaoottista, nopeaa ja vieraiden mielestä vaarallista liikennettä, kuumuutta, tööttäileviä autoja ja ruuhkaisia jalkakäytäviä. Hänestä kaupunki on rentouttava.
”Se palauttaa minut johonkin tilaan, jossa olin ennen. Tietty jännitys poistuu kokonaan. Täällä minun pitää tulkita vielä 20 vuoden jälkeenkin aina jotakin. Vaikka se käy jo lähes automaattisesti, ei kuitenkaan täysin.”
Nakell unelmoi palaavansa joskus Beirutiin, mutta haaveen toteuttamisen tiellä on yksi suuri este. Libanonissa toimittajat toimivat ohjauksen alla, vaikka maa on suhteellisen avoin. Patsy Nakell haluaa olla vapaa toimittaja. Sitä paitsi, tehtävä Suomen muuttamiseksi aidosti monikulttuuriseksi on vielä kesken.
Elina Venesmäki
kuvat Olli Karttunen
