Vieraan taiteen kammo

T:Teksti:

Teemu Mäki 16.12.2004:

En malta olla kommentoimatta Timo Hännikäisen hassua tekstiä nykytaiteen kuolemasta (Ylioppilaslehti 18/04).
    Näin kirjoittaa nimenomaan runolehden päätoimittaja, runoilija ja kotimaisen kirjallisuuden opiskelija. Taidevihamielinen asenne on aika tavallinen taidetta harrastamattomien joukossa, mutta hämmentävän yleinen se on myös taiteilijoiden itsensä keskuudessa. Yleensä se ilmenee juuri sokeutena muiden taidelajien nykytaiteelle.
    Moni taidemaalari on sitä mieltä, että ”nykymusiikki Saariahosta Xenakikseen on tekotaiteellista paskaa”, mutta Popstars-ohjelmaa voi seurata rehtinä ja älykkäänä musiikkiviihteenä. Vastaavasti, moni klassisen puolen muusikoista pitää kuvataiteen nykytaidetta huijauksena: ”Edelfelt sentään osasi maalata ja vieläpä ymmärrettävästi!” Tähän tyyliin suuri osa tällä hetkellä elävistä nuoristakin taiteilijoista haukkuu toisiaan taidelajirajojen yli. Nykyteatterista ei kuulemma ymmärrä mitään, kun se ei välttämättä rakennu juonen ja kiinteiden henkilöhahmojen varaan, ja näyttelijät pärskivät räkääkin vielä. Runous ei ole enää runoutta, kun mitallisuus on jäänyt unholaan eivätkä aiheet ole kohottavia vaan arkipäiväisiä ja niin edelleen.
    Timo valittelee, että Kiasmassa ei järjestetä järvimaisemien tai kukka-asetelmien näyttelyä. Ehkä hän käy Kiasmassa niin harvoin, että ei ole huomannut siellä olevan useinkin esillä maisemaa ja kasveja käsittelevää, niitä kuvaavaa ja pohtivaa sekä vertauskuvina käyttävää taidetta – vaikka se saattaa kyllä nykyään näyttää erilaiselta kuin 1800-luvulla. Jostain kumman syystähän nykyinen runouskin on eri tyyliä kuin V.A. Koskenniemen. Toivottavasti Timosta kuitenkin tulee hyvä kirjailija – ehkä hän jo on, en ole lukenut. Juha Siltalakin on pätevä historioitsija ja aikalaiskriitikko, vaikka hän näyttelyssäni käydessään kertoi, ettei ole koskaan käynyt Kiasmassa – ja (tämän vuoksi vai tästä huolimatta?) piti Kiasmaa elitismin linnakkeena.
    Kuvataide ei muuten ole luopumassa taulumaalauksesta. Lähes kaikissa Suomen taidekouluissa opettaneena voin kertoa, että taulut ovat edelleen suosituin laji. Omasta tuotannostanikin suurin osa on maalauksia, ja ainakin tähän asti olen saanut esittää niitä nykytaiteen museoissa ja gallerioissa.

Timo väittää nykytaiteen olevan muodin orja, niin että tärkeintä on keksiä koko ajan uusia trendejä ja hylätä vanha. Jos hän tutkisi asiaa tarkemmin, hän huomaisi, että koskaan aiemmin länsimainen kuvataide ei ole ollut niin tietoinen perinteestään ja niin salliva perinteen työkalupakista löytyviä tyylejä ja taidekäsityksiä kohtaan kuin nyt.
    Mistä tulee se asennevamma, jonka vuoksi Timo ”arvostaa enemmän von Wrightin veljesten lintumaalauksia kuin videoinstallaatioita”, ikään kuin video välineenä olisi lähtökohtaisesti jotenkin toivoton verrattuna maalaamiseen?
    Timo haikailee vielä ”alkuperäisyyden etsimisen perään, kulttuurin tarjoamien sijaiskokemusten asemesta” ja murehtii, että ”onko taide kadottanut uskonsa alkuperäiseen, vai onko sivilisaation roina piilottanut luonnon ja kauneuden liian hyvin?” Tuo kuulostaa jo vitsiltä, ehkä koko hänen kolumninsa onkin ovela tekstuaalinen aprillipila? Vai voiko kotimaista kirjallisuutta opiskella yliopistossa pitkäänkin säilyttäen naiivin uskon alkuperäisyyteen, josta sentään genealogian ansiosta filosofia, taiteentutkimus ja nykytaide ovat päässeet irti kuin aikuinen uskosta joulupukkiin? Ja onko siellä paljonkin opiskelijoita, joille kauneus on yhtä kuin rikkumattoman harmoninen kuvaus moraalisesti hyvästä?
    Taideopiskelijoiden määrää pitäisi Suomessa vähentää reilusti – niitä koulutetaan aivan liikaa – mutta niitä, joita koulutetaan, olisi syytä kouluttaa monipuolisemmin.

Timo Hännikäinen 18.12.2004:

Kun sanoin, ettei taide enää tavoittele alkuperäistä, kyse ei ollut vitsistä. Kaikkina aiempina aikoina taide on säilyttänyt uskon siihen, että kaikille yhteisiä ja merkittäviä asioita on mahdollista käsitellä. Keinot ja problemaattisuuden aste ovat vain vaihdelleet.
    Taiteen tehtävä ei ole antaa oikeita vastauksia, vaan herättää oikeita kysymyksiä. Pentti Linkola valitteli taannoin, ettei kulttuuriväki kysele, mitä me oikein teemme täällä, mikä on asemamme ja tehtävämme tällä planeetalla. Tuskin kauneus on ”rikkumaton kuvaus moraalisesti hyvästä”, mutta tälle ajalle tuntuu olevan ominaista se, että moraaliset sekä olemassaoloa ja elämän tarkoitusta koskevat kysymykset koetaan täysin merkityksettöminä.
    Joulupukin olemassaolosta voidaan aina kiistellä, mutta jos taide ei pyrikään viittaamaan mihinkään alkuperäiseen, ts. itsensä ulkopuoliseen, se viittaa vain toisiin kuviin. Tällöin se tuskin ilmaisee muuta kuin ironisen asenteensa esittävyyteen ja perinteisiin taidemuotoihin. Tarvitaanko tämän ilmaisemiseen sitten taideteoksia, on hyvä kysymys.
    Mitä taas nykytaiteen neofiliaan tulee, on kyllä totta, että nykytaide kierrättää traditiota. Perinteisillä muodoilla leikitellään, mutta varsinaisen sisältönsä ne ovat kadottaneet. ”Työkalupakki” kuvaakin osuvasti nykytaiteen suhdetta traditioon: perinne on taiteilijalle pelkkä väline, uusi kulttuurisen punttisalin lisälaite, jolla osoitetaan oma ”sivistyneisyys”.
    En suinkaan usko, että perinteiset muodot voivat toistua sellaisinaan vuosisadasta toiseen. Mutta jos tradition mukanaan kantama yhteisesti tärkeäksi koettu aines (tai sen tavoittelu) hylätään, taide derealisoi ja demoralisoi itsensä. Se voi tuskin enää silloin tuntua vakavasti otettavalta, edes tekijänsä mielestä. Nykytaiteen epäkiitollisena osana näyttääkin olevan yrittää ymmärtää ymmärtämätöntä yleisöä.

Mäki ihmettelee taiteilijoiden taipumusta haukkua toisiaan taiderajojen yli. Täytyy huomauttaa, että monet kolumnissa esittämistäni ajatuksista sopivat muihinkin taiteenlajeihin kuin kuvataiteeseen, jonka otin esille lähinnä esimerkkinä. Kirjallisuus on jatkuvasti menossa yhtäällä kaupallisempaan, toisaalla sisäänpäinkääntyneempään suuntaan. Osa kirjailijoista kertoo naistenlehdissä sisustusharrastuksestaan vauhdittaakseen teostensa myyntiä, osa taas keskittyy kielifilosofian uusimpien virtausten soveltamiseen kaunokirjallisessa tekstissä.
    Toki muutakin löytyy. Itse pidän joistakin Mäen maalauksista, ja kirjallisuudessa on aivan viime vuosina ilmaantunut kiinnostavia uusia nimiä. Mutta kokonaisuudessaan taiteenlajit ovat menettäneet asemansa, yhteiskunnallisen arvostuksensa ja kiinnostavuutensa. Näen tämän seurauksena laajemmasta sosiaalisesta pirstaloitumisesta ja arvopohjan murenemisesta.
    Yksilötasolla asialle on vaikea tehdä mitään. Taiteilijan vaatimattomaksi osaksi jääkin tehdä sellaista taidetta jonka itse kokee merkitykselliseksi, ja toivoa, että jotakin kaikupohjaa löytyy.

Teemu Mäki 18.12.2004:

Pentti Linkola valittelee, ettei kulttuuriväki kysele, mikä on elämän ja ihmisen tarkoitus. Minusta hän vain ei halua kuulla muuta kuin itselleen sopivia kysymyksiä – niitä joihin hänellä on vakiovastaus. Tilanne on päinvastainen kuin hän luulee. Formalistinen taide ja puhdas estetismi eivät ole nykytaiteessa ja nykyisissä taiteen luentatavoissa suosittuja. Sen sijaan suuri(n) osa taiteesta nimenomaan yrittää käsitellä arkea, elämää ja keksiä sille tarkoituksia.
    Eri asia on, että suurin osa taitees(takin) onnistuu tässä huonosti. Joka tapauksessa, formalistis-estetistiset ajatukset ”taiteesta, joka puhtailla muodoillaan ja dynaamisen tasapainoisilla, maailmaan viittaamattomilla kompositioillaan elähdyttää ihmistä tarjoamalla vastapainon ja pakopaikan arjen ja todellisuuden rasittamalle ihmiselle” ovat nyt huonossa huudossa – niillä on lähinnä suosiota nykysäveltäjien keskuudessa. Viihdefunktiolla kyllä on suosiota. Sen mukaan taide/viihde virkistää ihmistä päästämällä hänet hetkeksi fantasiamaailmaan, todellisia ongelmia pakoon.
    Suuri(n) osa taiteesta siis pyrkii nimenomaan viittaamaan itsensä ulkopuolelle, mutta eihän se suinkaan tarkoita, että se eläisi ”alkuperäisyyden” harhassa. Pentti Linkola elää alkuperäisyyden harhassa. Hän jankuttaa absoluuttisiksi, luonnollisiksi ja siten myös alkuperäisiksi luulemiensa arvojen puolesta loputtomasti. Ongelma on juuri se, ettei hän perustele arvojaan, koska hän luulee niitä alkuperäisiksi, itsestäänselviksi. Linkolahan on oikeasti puhdas kaunokirjailija, luontomystikko, jollaisena hän on jäänyt keskustelusta ihan sivuraiteelle, maskotin rooliin. Minusta on antoisampaa lukea Worldwatch-instituutin jokavuotista raporttia maailman tilasta kuin Linkolaa ja kaltaisiaan. Linkola ei ole poliittinen kirjoittaja. Sen sijaan sekä Claude Simon että Kathy Acker ovat/olivat, vaikeatajuisuudestaan ja ”epäkansanomaisista” tyyleistään huolimatta.

Taidehistoria on nykytaiteen työkalupakissa. Se ei tarkoita, että nykytaide leikkisi sillä ylimielisesti snobbaillen. Se tarkoittaa, että perinnettä KÄYTETÄÄN ilman turhaa kumartelua – sitä voidaan siis käyttää myös uusiin tarkoituksiin ja vanhaa muotoa repien. Se on parempi vaihtoehto kuin perinteen nöyrä jatkaminen ja balsamointi. Traditio ei välttämättä kanna mukanaan yhteisesti tärkeäksi koettua ainesta. On suuri mutta tavallinen harha luulla, että ennen vanhaan ”koko kansan tuntemat ja kunnioittamat” taideteokset olivat tavallisia. Ne olivat silloinkin poikkeuksia, eivätkä yleensä hyviä. Koko kansan tuntemat ja kunnioittamat taideteokset ovat yleensä jo olemassaolevan ihmiskäsityksen, moraalin ja maailmankatsomuksen paijaajia ja koristeita – moraalia pohtivat ja uusia käsityksiä luovat teokset ovat lähes aina vähemmän tunnettuja.
    Taide ei ole menettänyt asemaansa, yhteiskunnallista arvostustaan ja kiinnostavuuttaan. Sen asema on muuttunut. Taide ei ole enää tärkeä vauraan ja valtaapitävän yläluokan keinona erottautua rahvaasta – oopperan rooli tämän perinteen jatkajana on kuihtumassa, onneksi. En pidä Ismo Alangon enkä Eppu Normaalin taiteesta, mutta luulen, että he ovat vaikuttaneet kansaan enemmän kuin Sibelius ja yhtä paljon kuin Väinö Linna. Monimutkaisempi taide on yleensä ollut harvojen harrastus ajallisesta ja paikallisesta kontekstista riippumatta. Luuleeko joku, että Carlo Gesualdon musiikki on useimmille italialaisille tuttua tai että se koskaan olikaan? Ei ollut, se oli yhtä tuntematonta kuin Eeva-Liisa Mannerin runot suomalaisten enemmistölle. Luuleeko joku, että irlantilaiset joukolla palvovat James Joycea ja Samuel Beckettiä, ennen tai nyt? Taide on laaja erilaisten toimintojen spektri, jossa on tilaa simppelille taiteelle Verdin, Charles Dickensin ja Kalle Päätalon tyyliin – ja yhtä lailla filosofian kaltaiseksi erityistoimialaksi kehittyneelle vaativalle taiteelle Louise Bourgeoisin, Mike Kelleyn, Iannis Xenakiksen ja Anthony Braxtonin tyyliin.
    Olen pelkästään iloinen yhteiseksi luullun arvopohjan murenemisesta ja sosiaalisesta pirstaloitumisesta. Se tekee todellisen arvokeskustelun mahdolliseksi ja moniarvoisen sekä vähemmistöjä huomioonottavan yhteiskunnan välttämättömäksi.

Timo sanoo taiteilijan roolista osuvasti siinä kommentissaan, jota olen tässä kommentoinut: ”Taiteilijan osaksi jää tehdä taidetta, jonka itse kokee merkitykselliseksi, ja toivoa, että jotakin kaikupohjaa löytyy.” Juuri tämän rehvakkaan taiteilijanarsismin kannattajaksi minäkin ilmoittaudun. Teen taidetta minulle tärkeimmistä aiheista ja tavoilla, joilla mielestäni pystyn aiheitani monipuolisimmin ja syvimmin käsittelemään – en piittaa siitä, miten ymmärrettäviä lopputulokset ovat niille, jotka eivät viitsi taiteen nykytilaan ja perinteeseen perehtyä. Tämähän ei silti tarkoita, että vaikeaa taidetta olisi pakko opiskella, jotta siitä saisi jotain irti. Usein riittää uteliaisuus ja halu altistaa itsensä toiselle.

Timo Hännikäinen 22.12.2004:

Kaltaiseeni yksinkertaiseen ihmiseen Linkolan (ja monen muunkin) ”alkuperäisyysharhaan” perustuva moraalifilosofia on kyllä mennyt täydestä. Esimerkiksi Linkolan arvostamat elämän jatkuminen ja koskematon luonto ovat nähdäkseni itseisarvoja, jotka ovat arvottavasta subjektista riippumattomia. Näin on siksi, että oma elämäkään ei ole kenellekään yhdentekevä asia: aseella uhattaessa kukaan ei vakavissaan sano, että on yhdentekevää, painatko liipaisinta. Ehkä vakavasti masentunut tai muuten häiriintynyt yksilö voisi sanoa, muttei normaalitilassa oleva.
    Kukaan ei voi rehellisesti myöskään sanoa, että elämän jatkuminen koko maapallolla olisi yhdentekevä asia. Ihmiseen on sisäänrakennettu tarve säilyttää elämän edellytykset. Myös mahdollisimman monimuotoisen luonnon säilymistä voidaan pitää arvona sinänsä, koska luonnosta saadut elämykset ovat välttämättömiä ihmisen henkiselle ja fyysisellekin hyvinvoinnille. Se, että luonto ja siitä saadut elämykset eivät näyttele monelle nykyihmiselle niin merkittävää osaa kuin ennen, kertoo lähinnä kulttuurimme ja yhteiskuntamme sairaasta tilasta.
    Näin väittäessäni en suinkaan tarkoita, että taiteen tulisi ehdottomasti käsitellä luontoa, ekologisia kysymyksiä jne. Tärkeitä asioita on toki muitakin. Lisäksi näkemys, että omista arvostuksistaan käsin voi päätyä johonkin yleisesti tärkeään ei ole välttämättä taiteilijanarsismia, vaan käytännössä monesti toimivaksi osoittautunut metodi.
    Arvorelativismi ja arvonihilismi ovat minulle älyllisesti epärehellisiä kantoja. Historiallisesti sellaiset näkemykset ovat usein päässeet yleistymään suhteellisen turvatuissa yhteiskunnallisissa oloissa ja järkkyneet heti kun yhteiskunnalliset ym. olosuhteet ovat ankaroituneet. Pidän nykyistä ”moniarvoisuusajattelua” lähinnä ylensyönnin tuotteena, joka ei tule kestämään öljyn loppumisen, ekokatastrofin ym. seurauksia. Ekologiset kysymykset eivät ole kenellekään yhdentekeviä, kun puhdas hengitysilma alkaa loppua. Jos kivikauden metsästäjä-keräilijä olisi ollut postmoderni arvorelativisti, ihmislaji olisi todennäköisesti ajanut itsensä sukupuuttoon ennätysajassa, mikä tietysti olisi muun luomakunnan kannalta ollut vain hyvä asia.
    Teemun arvostama moniarvoinen kulttuuri, jossa on tilaa kaikenlaisille ajatuksille ja kaikenlaiselle taiteelle on ajatuksena kaunis, mutta ei ole toteutunut käytännössä. Otetaan ajatusleikki, jonka esitin lyhyesti kolumnissanikin. Jos joku taiteilija ryhtyisi maalaamaan esim. 1800-luvun henkisiä ja tyylisiä kansallisromanttisia tauluja tai kirjoittamaan mitallista runoutta 1930-luvun arvomaailmalla, hän tuskin saisi hyvää näyttelypaikkaa tai kustannussopimusta. Tämä johtuu siitä, että aikamme taiteella on tietyt standardit (esim. se, että tradition jäljentäminen sellaisenaan ei riitä, vaan sitä täytyy käsitellä uudelleen), jotka yksittäisen teoksen on täytettävä ennen kuin se voidaan hyväksyä tai huomioida esteettisessä kentässä.
    En ota nyt kantaa siihen, ovatko aikamme esteettiset vaatimukset hyviä vai huonoja: totean vain, että sellaisia on olemassa. Täydellinen vapaus taiteen kentässä on ollut, on ja tulee luultavasti olemaankin silkkaa utopiaa. Taiteessa moni vapautusliikkeenä alkanut suuntaus päätyy ennen pitkää vaatimusliikkeeksi. Ensin paskanheittoa kauhistellaan, sitten se hyväksytään ja lopulta sitä aletaan vaatia. Tämä on ollut länsimaisen taiteen kaava ainakin viimeiset sata vuotta.

Näyttää siltä, että Teemu sekoittaa toisiinsa heterogeenisyyden ja modernin kulutusyhteiskunnan sirpaloittavan vaikutuksen. Pitkälle viety erikoistuminen ja ihmissuhteiden kaupallistuminen yhteiskunnassa tuhoavat sosiaalisen ja kulttuurisen heterogeenisyyden. Moniarvoisuusajattelu yrittää siis säilyttää jotakin sellaista, mitä ei enää ole olemassa. Yhteisen arvopohjan mureneminen ei johda todelliseen arvokeskusteluun, vaan käytännössä päinvastoin tuhoaa sen. Jos arvot ja merkitykset muodostuvat pelkästään vapaiden sopimusten tai erillisten pienryhmien mieltymysten perusteella, kaikki on yhtä arvokasta ja pohja, josta käsin voidaan operoida, katoaa. Jos mitään arvoja ei koeta yhteisiksi tai yleispäteviksi, on vaikea kuvitella, miltä pohjalta keskustelua voitaisiin rakentaa ja miten keskustelun osapuolet voisivat yleensä ymmärtää toisiaan.Arvopohjan pirstaloitumisella on sosiaaliset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset syynsä ja tarkoituksensa, jotka Teemu jättää huomiotta. Tietty terve skeptisyys ja epädogmaattisuus mahdollistaa toimivan kommunikoinnin, mutta pirstaloitumisen hyväksyminen sellaisenaan on epäkriittinen asenne.