14. tammikuuta 2005
Teksti:

”Tapahtumat eivät unohdu koskaan.” ”Järkyttivät pysyvästi.” ”Unohtumaton tragedia.” Fraasit Aasian katastrofin ympärillä ovat yleviä, vaikka niiden sisältö on enimmäkseen käyttötavaraa lyhyeen hetkeen. Uhrien ja lähiomaisten pysyvä järkytys on totta, mutta valtaosalle ihmisistä median välittämä ahdistus on ohimenevää.
    Näihin aikoihin tsunami väistyy taka-alalle julkisuudessa. Salarakkaat ja politiikan kiemurat valtaavat jälleen etusivut. Kesällä ilmestyy vielä juttu: ”Puoli vuotta tsunamista – mitä kuuluu Khao Lakiin?”
    Uhrien hätä ja avuntarve tietenkin säilyvät. Ne eivät valitettavasti lopu yhtä nopeasti kuin ihmisten kiinnostus.

Hädän unohtaminen on valinta, jonka me kaikki teemme suuremmin pohtimatta. Viimeaikaisista kriiseistä iranilaisessa Bamin kaupungissa vuosi sitten 30 000 ihmistä tappanut järistys on ehkä vielä mielessä. Sen sijaan vuonna 2001 Intiassa 16 500 ihmistä tappanut ja 9 000 kylää raunioittanut järistys on jo unohtunut. Samoin on unohtunut Turkin vuoden 1999 järistys, joka tappoi 17 000.
    Konkreettisesti tämä näkyy siinä, että hädän hetkellä valtiot lupaavat apua, mutta lupauksia ei lopulta pidetä. Yksittäiset ihmiset pysähtyvät nyt antamaan rahaa avustusjärjestöille, mutta lähitulevaisuudessa lipaskerääjien ohittaminen on helpompaa. Kaikki apu on toki arvokasta, mutta se ei välttämättä kohdistu oikein.
    Jo ensimmäisessä tiedotustilaisuudessa tapahtuman jälkeen YK:n pääsihteeri Kofi Annan sanoi: isoissa katastrofeissa ongelmana ei ole saada välitöntä apua, vaan tukea pitkäaikaiseen jälleenrakennukseen.
    Kun kuolleet on haudattu, pitäisi eloon jääneidenkin asua jossain, käydä koulua ja työskennellä.
    Annan puhuu monen kriisin kokemuksella. Ei ole syytä uskoa, että Aasian katastrofi eroaisi edeltäjistään. Vai onko 30 000 ja 140 000 kuolleen välillä joku perustava ero, joka pakottaa rikkaat valtiot pitkäaikaiseen apuun?

Ministeri Paula Lehtomäki perusteli Suomen alun perin pientä apua sanomalla, että muut avun saajat eivät saa kärsiä yhdelle annettavasta tuesta. Hienoa, että Lehtomäki pystyy tarkastelemaan asioita etäältä myös vaikealla hetkellä.
    Suomen avun nostaminen 12 miljoonasta 50 miljoonaan euroon kuitenkin osoittaa, että hädän hetkellä on helppo toimia. Avun saajille parempi ratkaisu olisi 20 miljoonan lisäys vuosittaisiin kehitysyhteistyörahoihin. Näin Suomen apu voisi jatkua niin pitkään kuin on tarve, eikä se riippuisi hädän tuomasta sympatiasta.
    Pysyviä ratkaisuja ei pidä tehdä tilapäisin järjestelyin. Suomen on nostettava kehitysyhteistyömäärärahat YK:n suosittelemalle 0,7 prosentin tasolle bruttokansantuotteesta. Vain niin voimme auttaa myös silloin, kun tragediat ovat jo unohtuneet.

Esa Mäkinen