Mikä on Suomelle liikaa?

T:Teksti:

Viime viikolla eduskunnassa järjestetty vihreiden ja kansalaisjärjestöjen Tshetshenia-seminaari aiheutti mielenkiintoisen kohahduksen. Tilaisuuteen oli kutsuttu puhumaan Tshetshenian syrjäytetyn presidentin Aslan Mashadovin edustaja Ahmed Zakajev.
    Helsingin Sanomien mukaan tämä ei uskaltanut tulla maahan, koska Suomi ei luvannut hänelle koskemattomuutta. Venäjä on tehnyt Zakajevistä Interpolin kautta etsintäkuulutuksen, jossa häntä syytetään terrorismista ja panttivankikaappauksen suunnittelusta.
    Brittiläinen tuomioistuin on todennut Lontoossa asuvaan Zakajeviin kohdistuneet syytökset perättömiksi. Sama tuomioistuin arveli, että Venäjällä Zakajev joutuisi todennäköisesti kidutettavaksi. Viime vuoden lopulla Zakajev esimerkiksi vieraili Norjassa, joka ei välittänyt Venäjän luovutuspyynnöstä.

Luovutuksesta päättävä oikeusministeri Johannes Koskinen (sd.) joutui tekemään kiusallisen päätöksen. Hänen piti valita, haluaako hyssytellä vai kritisoida Venäjän politiikkaa.
    Ministeri valitsi hyssyttelyn, koska laski voivansa piiloutua sopimusten ja pykälien taakse. Suomen tietotoimistolle antamassaan lausunnossa Koskinen vetosi siihen, että ei voi ottaa etukäteen kantaa luovutuspyyntöön, jonka sisällöstä ei ole tietoa.
    Totta kai hän olisi voinut ottaa kantaa. Koskisella on oikeusministerinä valta päättää asiasta ja tuskinpa luovutuspyynnön sisältö olisi ollut yllätys. Koskinen olisi voinut luvata vaikka epävirallisesti seminaarin järjestäjille, että ei luovuta Zakajevia Venäjälle.
    Nyt oikeusministeri teki ulkopoliittisen linjauksen: Suomi antoi hyväksyntää Venäjän toimille Tshetsheniassa.

Mitä Venäjän pitää tehdä, jotta Suomi reagoisi julkisesti? Ihmisoikeusloukkaukset Kaukasiassa eivät riitä. Toimittaja Anna Politkovskajan lievä myrkyttäminen ei ole protestin arvoinen. Sananvapauden rajoittaminen ei aiheuta kränää. Suomi ei anna laillisen toisinajattelijan puhua eduskunnassa järjestettävässä seminaarissa.
    Usein julkisuus pahentaa tarpeettomasti valtioiden välisiä kiistoja tekemällä niistä arvovaltakysymyksiä. Siksi normaali tapa vaikuttaa kulisseissa ja diplomatian keinoin on tehokas.
    Venäjä ei ole kuitenkaan muuttunut toivottuun suuntaan. Markkinatalouden kehitys ei olekaan tuonut mukanaan toimivaa demokratiaa. Suomen pitäisi alkaa korottaa ääntään myös julkisesti. Lyhyellä tähtäimellä se voi aiheuttaa vaikeuksia, mutta pidemmän päälle demokraattisempi Venäjä olisi Suomenkin etu.

Esa Mäkinen