10. joulukuuta 2004
Teksti:

Jo kauan sitten ymmärrettiin, että taiteesta on tulossa muoti- ja vaateteollisuuden kaltaista. Kummassakin on keskeistä, että tuotetaan jotakin uutta joka vuosi. Eilisen muoti on tämän päivän epämuoti. Nykyään elämmekin aikaa, jolloin mikä tahansa on taidetta.
    Miksei Kiasmassa sitten järjestetä järvimaisemien tai kukka-asetelmien näyttelyä? Niitäkin tehdään yhä, ja nekin ovat nykytaidetta. Syy on siinä, että ne edustavat vanhentunutta taidekäsitystä. Kaltaiseni muumio, joka arvostaa enemmän von Wrightin veljesten lintumaalauksia kuin videoinstallaatioita, joutuu käymään Ateneumissa.
    Uutuudentavoittelun hybriksessä kuvataide näyttää luopuvan kokonaan perinteisestä taulumaalauksesta. Teos ei enää ole vain näköaistin kohde, vaan vuorovaikutteinen kokemus, johon katsoja osallistuu. Taide sulautuu ympäristöön ja teknologiaan: syntyy ympäristötaidetta, mediataidetta, graffititaidetta.

Gunilla Klingberg, jonka näyttely oli kuluneena vuonna Kiasmassa, tekee installaatioita ja kollaaseja kauppaketjujen kasseista ja muista arkipäivän kulutustuotteista. Teosten selitetään analysoivan ja kritisoivan kulutuskulttuuria, mutta oikeastaan ne vain asettavat krääsän esille esteettiseen muotoon. Tekijä haluaa sanoa paljon, mutta viesti ei välity.
    Kauniin etsimisessä vain kaatopaikalta on jotain väsynyttä. Ennen taide pyrki etsimään jotakin alkuperäistä kulttuurin tarjoamien sijaiskokemusten asemesta, mutta nyt se ilmaisee ainoastaan avuttomuutensa. Onko taide kadottanut uskonsa alkuperäiseen, vai onko sivilisaation roina piilottanut luonnon ja kauneuden liian hyvin?
    Koska nykytaide omaksuu mainonnan kielen ja ottaa avosylin vastaan uuden huipputeknologian, sitä ei voi sanoa kovin kriittiseksikään. Koirat haukkuvat, karavaani kulkee, kuuluu vanha sanonta. Uudessa versiossa karavaani kulkee ja koirat jolkottavat hiljaisina perässä.
    Länsimaisen taiteen jatkuva uudistumisen ja vanhan hylkäämisen prosessi näyttää johtaneen viimein kuolemaan, jonka jälkeen aine hajoaa osaksi ympäristöään. Kaikki on taidetta ja taide on kaikkialla kuin tuuleen siroteltu tuhka. Mutta jos vertausta jatkaa pidemmälle, lahoamisesta syntyy uutta elämää ja tuhkasta kasvuvoimaa. Ei ole kirkossa kuulutettu, ettei uutta taiteen kukoistuskautta voisi vielä syntyä.

Timo Hännikäinen

timo.hannikainen@helsinki.fi

Kirjoittaja on Kerberos-lehden päätoimittaja, runoilija ja kotimaisen kirjallisuuden opiskelija.