10. joulukuuta 2004
Teksti:

Väkivalta on usein yhteinen nimittäjä niissä Afganistania koskevissa jutuissa, jotka ylittävät Suomen päivälehtien uutiskynnyksen. Reilu kuukausi sitten raportoitiin islantilaisia vastaan tehdystä pommi-iskusta, eikä kolmen YK-työntekijän kidnappauksestakaan ole kuin muutama viikko.
    Suomalainen cimic-upseeri ei kuitenkaan elä Kabulissa jatkuvan vaaran ja pelon tunteen alaisena, vaikka uhkia tietysti on. Päivittäisessä työssämme väkivalta on kuitenkin aivan erilaista kuin uutisissa, eikä se kohdistu meihin. Kaikkialla näkee väkivaltaa. Se tuntuu olevan luonnollinen osa tätä yhteiskuntaa, jossa jokaisen tulisi osata pitää itse puoliaan ja tulla toimeen omillaan.
    ”Koulutus” alkaa varsinkin kaduilta, joilla pojat selvittävät riitansa potkuin ja nyrkein. Pikkutaistelijat ovat tosissaan, vaikka kysymys olisi vain rauhanturvaajan jakaman sanomalehden omistuksesta. Osuipa vastapuolen isku leukaan miten napakasti tahansa, ei alakynnessä olevalta pääse pihaustakaan.

Kouluissa ruumiillinen kuritus on enemmän kuin yleistä, sillä jokaisessa koulussa on vartijat, jotka pitävät yllä kuria ja järjestystä. Uteliaat oppilaat ajetaan muitta mutkitta vieraista loitommalle; ”buru buru”- huutoja säestetään piiskaamalla, potkimalla, lyömällä tai kiviä heittämällä.
    Joskus olemme leikitelleet ajatuksella, miten vastaava järjestelmä toimisi suomalaisessa koululaitoksessa. Kun sotaveteraanit tai vaikka siviilipalvelusmiehet käskettäisiin koulujen pihoille pajuvitsoin varustettuna, ei yksikään yläasteen kapinallinen uskaltaisi myöhästyä tunnilta saati tulla luokkaan pipo päässään. Tosin lakikirjoista jotain ymmärtävät eivät ehkä pitäisi järjestelmää kovinkaan suotavana…

Afganistanissa muutkin auktoriteetit kuin opettajat pitävät valtaansa yllä väkivalloin. Poliisit palauttavat niskuroivat autoilijat ruotuun nyrkin iskuin tai pamputtamalla auton kyljen lommolle, ja maan johtajillakin on omia armeijakuntiaan.
    Väkivaltaa riittää, joten siihen voi täällä helposti turtua jopa siinä määrin, että aina ei osaa muistuttaa itseään siitä, että se on väärä tapa hoitaa ongelmia. Toisaalta, mitä muutakaan voi olettaa yhteiskunnassa, jossa vielä muutama vuosi sitten hakattiin varkailta kädet irti? Arvojen ja ajatusten muuttuminen kestää aikansa.
    Aina silloin tällöin tulee määräyksiemme vastaisesti erotettua pieniä tappelupukareita toisistaan. Yleensä se aiheuttaa lähinnä hupia ja hämmennystä; pistoolin ja rynnäkkökiväärin kanssa kulkevan ja sirpaleliiviin pukeutuneen ulkomaalaisen suusta ”ei saa tapella” voi ehkä kuulostaa hieman koomiselta.

Ruusa Vanhanen

Kirjoittaja on orivesiläinen maantiedon ja biologian opettaja, joka työskentelee rauhanturvaajana Kabulissa. Kolumneissa esitetyt mieli piteet ovat hänen omiaan eivätkä edusta Suomen puolustus voimien virallista kantaa. Kolumnisarja päättyy.