26. marraskuuta 2004
Teksti:

Ilta Dar es Salaamissa on kuuma, mutta Pauliina Arola niiskuttaa. Hotelli Golden Tulipin ilmastointi saa hänen varpaansa palelemaan. Ympärillä sadat eri kansalaisjärjestöjen ja kansainvälisten organisaatioiden edustajat kertovat, miten maailmasta voisi saada nykyistä paremman. Crisis Management Initiative -yhdistyksen toiminnanjohtajalle tällainen kongressi on arkea.
    Alkavan fl unssan lisäksi tulee vielä yksi takaisku, kun eräs tansanialainen poliittinen johtaja astuu korokkeelle puhumaan kansalaisilleen.
    ”Teidän tansanialaisten pitää alkaa luottaa poliitikkoihinne”, mies sanoo. Arola säpsähtää. Hän katsoo ympärilleen nähdäkseen, miten muut kuulijat reagoivat. Eivät mitenkään.
    ”Minä ajattelin, että hankin jostain mädän tomaatin ja heitän miestä sillä”, Arola muistelee kokousta pari kuukautta tapahtuman jälkeen Helsingissä.
    Mikä poliitikon sanoissa suututti?
    ”Se, että demokratiaan kuuluu, että johtajien pitää ansaita kansalaisten luottamus. Suomessa ollaan jo onneksi ymmärretty edes se. Parasta johtajissa on, että kansalaiset voivat täällä panna ne vaihtoon”, Arola puhisee.

Kansalaisten vaikutusmahdollisuudet niin Suomessa kuin Tansaniassa ovat Arolalle sydämen asia ja ammatti. 31-vuotias fi losofi an maisteri on työskennellyt vuosia kansalaisjärjestöjen keskeisillä paikoilla. Jo 22-vuotiaana hän johti Euroopan nuorisofoorumia, jonka alajärjestöihin kuului 70 miljoonaa nuorta.
    Syyskuusta lähtien Arola on johtanut Crisis Management Initiative -yhdistystä. Pienellä Roobertinkadulla päämajaansa pitävä CMI kauppaa kansainvälisille järjestöille ja hallituksille neuvottelu-, diplomatia-, ja kriisinhallintapalveluja.
    Kriisit ovat esimerkiksi sotia tai luonnonmullistuksia. CMI:n perusti presidentti Martti Ahtisaari vuonna 2000, ja hänen laajat verkostonsa olivat alussa yhdistyksen suurin valtti. Ahtisaari on edelleen suosittu kansainvälinen neuvottelija, joka edustaa YK:ta Afrikan sarvessa ja Euroopan turvallisuusjärjestöä Etyjiä Keski-Aasiassa.
    CMI pyrkii kuitenkin kasvamaan presidentti Ahtisaaren oikeasta kädestä itsenäiseksi asiantuntijaorganisaatioksi. 14 henkilöä työllistävä yhdistys kehittää muun muassa kriisiolosuhteisiin sopivaa matkapuhelinverkkoa, jonka voi rakentaa nopeasti alueelle, jonka puhelinverkko on tuhoutunut.
    Arola nousi koko CMI:n johtajaksi yhdistyksen globalisaatio-ohjelman johtajan paikalta. Häntä edelsi tehtävässä ulkopolitiikan pitkäaikainen vaikuttajamies, ministeri Jaakko Iloniemi.
    Presidentti Ahtisaari kertoo halunneensa toiminnanjohtajaksi uuden sukupolven edustajan talon sisältä.
    ”Kerroin tilanteen CMI:n kolmelle ohjelmajohtajalle. He päätyivät valitsemaan keskuudestaan Pauliinan. Minä olen todella tyytyväinen: hänellä oli eniten johtajakokemusta ja annettavaa kansalaisjärjestöpuolelta”, presidentti Ahtisaari sanoo.

Pauliina Arola tuntee perinpohjaisesti sekä villapaitahenkiset kansalaisjärjestöt että mustien pukujen ja autojen kansainvälisen diplomatian. Unohtamatta suomalaista puoluepolitiikkaa. Riihimäkeläisen rovastiäidin ja opettajaisän tytär toimi nuorena partiossa, Punaisessa Ristissä, seurakunnassa ja Setlementtinuorissa. Yliopistossa Arola opiskeli kirjallisuustiedettä ja teologiaa. Hän harkitsi papin ammattia, mutta päätyi jo parikymppisenä kansainvälisen yhteistyön ja järjestöalan ammattilaiseksi aluksi nuorisojärjestöjen yhteistyöjärjestöön Allianssiin. Euroopan nuorisofoorumissa hän harjaantui eurolobbauksen saloihin Brysselissä ja Strasbourgissa.
    Kirkollisessa kiinnostuksessaankin Arola keskittyi kansainvälisiin kysymyksiin. Teologian gradu käsitteli kirkkojen toimia Kosovon kriisissä. Nykyisin Arolalla on luottamustoimia kirkkojen maailmanneuvostossa ja Suomen ekumeenisessa neuvostossa sekä Kirkon ulkomaanavussa.
    Vauhdikas historia sisältää myös aktiivisuuden keskustapuolueessa, johon Arola liittyi lukiolaisena.
    ”Hankin eri puolueiden ohjelmat ja otin selvää eri vaihtoehdoista. Keskustassa oli sopivasti vastuuta ja vapautta.”
    Arola kuului keskustan sosiaaliliberaaliin siipeen, joka kannatti Euroopan unioniin liittymistä. Hän nousi muutamassa vuodessa keskustanuorten poliittiseksi sihteeriksi. Vuonna 1996 Arola tuki liberaalisiiven näkyvää edustajaa Olli Rehniä tämän eurovaalikampanjassa.
    ”Tuo suunta on joutunut puolueessa sivuraiteelle”, Arola sanoo ja kuulostaa aavistuksen pettyneeltä.
    Nykyisin Arola tyytyy rivijäsenyyteen – melkein. Hän osallistuu puolueen kansainvälisten asiain työryhmään sekä työryhmään, joka kirjoittaa uutta poliittista ohjelmaa.

Arola luettelee menneitä
ja nykyisiä työ- ja luottamustehtäviään vaatimattoman oloisesti ja mainitsee ohimennen toimineensa myös ammattikorkeakoulun opettajana ja tutkijana.
    Ulkopuoliset kehuvat naista sitäkin enemmän. Ystävien ja tuttavien mukaan Arola on erittäin älykäs, monilahjakas ja ennen kaikkea ”käsittämättömän” tehokas. Häntä kuvaillaan naiseksi, joka tekee usein 14 tunnin työpäiviä, mutta ehtii silti tavata ystäviä, lukea paljon ja käydä teatterissa. Arola kuvailee itseään kansalaistoimijaksi, joka liikkuu usealla areenalla.
    Ulkopuolisen silmissä parhaillaan Geneven matkaa valmisteleva johtaja on kyllä jo lähempänä päättäjän roolia: Arola on mukana siellä, missä ministerit ja kansainvälisen yhteisön eliittikin.
    CMI edustaa tosin uudenlaista kansainvälistä politiikkaa, jossa kansalaisjärjestöjä arvostetaan yhä enemmän valtioiden roolin täydentäjänä. Yhdistyksen suurin hanke on hoitaa käytännön järjestelyt Suomen ja Tansanian hallitusten yhteishankkeessa, jonka nimi on Helsinki-prosessi. Siinä etsitään uusia menetelmiä ja yhteistyötapoja globalisaation hallintaan.
    ”Globalisaatio on vähentänyt köyhyyttä esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa, mikä on hyvä. Mutta kasvavat erot yhteiskuntien välillä ja sisällä ovat ongelmallisia, samoin Saharan eteläpuolisen Afrikan tilanne”, Arola sanoo.
    Hän uskoo ongelmien ratkaisussa poliittiseen ohjaukseen, jossa valtiot soittavat ensiviulua, mutta valjastavat yhteistyöhön yritykset ja aktivistit
    ”Me olemme Helsinki-prosessissa sillanrakentaja. Tuomme yhteen eri toimijoita eri maista, kuten hallituksia, yrityksiä ja kansalaisjärjestöjä.”
    Puhetta Helsinki-prosessissa on riittänyt. Kokouksia on pidetty Dar es Salaamin lisäksi muun muassa New Yorkissa, Kairossa ja Mauritiuksella. Mitä konkreettista seurausta niillä on ollut?
    ”Hyvä kysymys”, Arola sanoo ja pysähtyy miettimään.
    ”Välillä tuntuu siltä, että keskustelusta ei ole hyötyä. Mutta vain sitä kautta voi rakentaa luottamusta, jota yhteistoiminta edellyttää. Käytännössä olemme saaneet Attacin johtohahmon Susan Georgen ja British Petrolin hallituksen puheenjohtajan ja WTO:n entisen pääjohtajan Peter Sutherlandin käymään kiivasta keskustelua siitä, riittääkö yritysten yhteiskunnalliseksi vastuuksi lakien noudattaminen vai pitääkö niiden tehdä jotain enemmän.”
    Arola korostaa työnsä olevan arkista pienin askelin etenemistä.
    ”Se on sitä, että väännetään pitkään kättä YK:n päätöslauselmien välimerkeistä tai siitä, kuka suostuu neuvottelemaan kenen kanssa. Se vaatii ihmiseltä paljon hitauden sietämistä, todellista sitkoa.”
    Välillä hitaus turhauttaa. Silloin Arola yrittää muistaa, kuinka aherrus liittyy hänen ”syviin tavoitteisiinsa”.
    ”Ne ovat sellaisia tosi vaatimattomia kuin maailmanrauha”, hän sanoo ja naurahtaa monimielisesti.
    ”Vakavasti puhuen tavoitteenani on maailmanyhteiskunta, jossa ihmisoikeudet toteutuvat ja joka perustuu demokratiaan. Mutta se on hirveän iso, hirveän abstrakti ja hirveän kaukana oleva tavoite.”

Yksi Arolan henkilökohtaisista tavoitteista on, että etelän maita kohdeltaisiin nykyistä reilummin. Dar es Salaamissa hän iloitsi, kun paikallisten kansalaisjärjestöjen edustajat, värikkäisiin puuvilla-asuihin pukeutuneet afrikkalaiset mamat saivat äänensä kuuluviin.
    ”Siellä puhuttiin paljon köyhien maiden velasta ja vaadittiin niiden anteeksiantoa. Osa tiesi, mistä puhuttiin, mutta monelle velka oli symboli epäoikeudenmukaisuudesta – siitä, että köyhät maat pannaan maksamaan rikkaille.”
    Arolan mukaan olisi myös oikeudenmukaista, että Ranska ja Britannia luopuisivat paikoista YK:n turvallisuusneuvostossa. Ne voisi korvata yhdellä Euroopan unionin yhteisellä paikalla.
    Moni kannattaa ajatusta, mutta Arola myös uskoo sen toteutumiseen.
    ”Ei meidän eurooppalaisten tarvitse olla yliedustettuina sielläkin. Uudistus on aivan realistinen 10-15 vuoden sisällä.”
    YK:n jähmeys saa diplomaattisia sanankäänteitä viljelevän Arolankin kärjekkääksi.
    ”Vaikka George W. Bush puhuu pahan akselin vastustamisesta terrorismin vastaisessa sodassa, todellinen pahan akseli on Yhdysvaltain kumppanuus konservatiivisten muslimimaiden kanssa. Siksi naisiin kohdistuvasta väkivallasta ei voi puhua YK:ssa ihmisoikeusrikkomuksena. Osittain tästä syystä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisessa työssä ei siellä edistytä.”
    CMI:n järjestämässä Helsinki-prosessissa mietitään myös YK:n roolia ja uudistamista. Hankkeen johtoryhmä antaa ensi keväänä suosituksensa siitä, mitä maailman tulisi tehdä globalisaation poliittiseksi ohjaamiseksi. Konkreettiset tulokset nähdään Arolan mukaan vasta vuosien tai vuosikymmenien päästä.
    Sitä ennen vilkasliikkeinen johtaja saattaa hakea vaihtelua kokousten paljouteen käytännön kenttätyöstä.
    ”Välillä kaipaan työltä konkretiaa. Joskus varmaan haluan lähteä rakentamaan vaikka kaivoja.”
    On vaikea arvata, mihin kaikkeen muuhun Pauliina Arola vielä ehtii. Vain siitä voi olla varma, että mätiä tomaatteja hän ei heittele.
    ”Arvostelemalla saa vähän aikaan”, hän sanoo.
    ”On parempi etsiä asioita, joista voi olla yhtä mieltä.”

Heli Suominen
kuva Tiina Somerpuro