12. marraskuuta 2004
Teksti:

Elokuvateknologian kehitys on vauhdittanut vanhojen elokuvien renessanssia. Klassikkoelokuvia on julkaistu uudelleen dvd-levyillä ja kierrätetty teattereissa restauroituina versioina. Viimeisin uusintaensi- iltansa saava elokuva on Federico Fellinin (1963), jossa Marcello Mastroiannin näyttelemä elokuvaohjaaja tekee luomisen tuskastaan luovuuden lähteen.
    Kriitikoilla on tapana suhtautua vanhoihin klassikoihin hartaasti – siksi niitä klassikoiksi kutsutaankin. ”Ennen kaikki oli paremmin” -asenne korostuu arvostelijasukupolvissa, jotka varttuivat ennen videovuokraamojen ja taivaskanavien aikaa.

Seuraava ohjenuora auttaa tunnistamaan elokuvan, jossa on klassikon ainesta. Klassikon statukseen vaadittujen ominaisuuksien oikeaoppinen lateleminen auttaa Ritari Ässän äärellä kasvaneita selviämään vaikka Peter von Baghin ristikuulustelusta.
    1. Minimalistista sen olla pitää. Minimalismin nimiin vannomalla voi osoittaa pystyvänsä itsekuriin keskellä viihteen vulgaareja houkutuksia ja kykenevänsä lukemaan syviä merkityksiä ilmeettömien ihmisten hiljaisista kohtaamisista. Andrei Tarkovskin tai Robert Bressonin nimen sekä ”ihmisen eksistentiaalinen ikävä” -tyylisten fraasien pudottaminen keskellä Jerry Bruckheimerin tuotannosta käytävää keskustelua ajaa asian.
    2. Omituista sen olla pitää. Taiteesta ei kuulu saada tolkkua. Muuten häviäisi mahdollisuus esittää briljantteja tulkintoja siitä, millaista symboliikkaa David Lynchin Eraserheadissa vilisevät kynänpäät edustavat, tai mitä musta kivipaasi merkitsee Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:ssa. Kunnon klassikko on niin hämärä, että sen merkityksistä jaksetaan vääntää kättä vuosikymmeniä.
    3. Rajoja rikkovaa sen olla pitää. Kun elokuva aateloidaan klassikoksi, sen sanotaan uudistaneen elokuvailmaisua. Klassikoita kuuluu palvoa uudenlaisten tyylien arkkityyppeinä. Elokuvahistorian tuntemustaan voi todistella lausahtaen ”Godard/ Hitchcock/Kurosawa teki noin jo vuonna 1959, ja kaikki muu on kopioimista.”
    4. Saa siinä olla erotiikkaakin. Kun edes osa edellisistä ehdoista on täytetty, seksin näyttäminen on ok. Siksi Nagisha Oshiman Aistien valtakunnan autenttista rakastelua tai Bernardo Bertoluccin Viimeinen tango Pariisissa -elokuvan simuloitua anaaliseksiä saa hehkuttaa rauhassa leimautumatta perverssiksi.
    Ja yleisenä nyrkkisääntönä. Jos ei jaksa selitellä etabloituneen elokuvamakunsa olemusta, riittää, kun muistaa tärkeimmän: Orson Wellesin Citizen Kane on maailman paras elokuva. Tätä on toistettu niin kauan, ettei väitettä tarvitse enää perustella.

Matti Rämö

Elokuvateatteri Orionissa on käynnissä Federico Fellinin elokuvien sarja 11.12 asti. 81/2 myös muissa elokuvateattereissa.