26. marraskuuta 2004
Teksti:

Nykyään moni ajattelee, että hyvinvointivaltiota puretaan tietoisesti, tiedostamatta tai välinpitämättömyyden seurauksena. Jotkut ovat jopa valmiita julistamaan hyvinvointivaltion kuolleeksi.
    vPolitiikassa aika kultaa muistot. Muuten ei ole selitettävissä, että niin moni muistaa 1970-luvulla kaiken olleen auvoista, kun nykyisin asiat ovat päin mäntyä. Toisaalta osa vaikuttajista vain nukkuu. Suomenmaassa vain kourallinen don quijoteja jaksaa herätellä päättäjiä.
    Valtionkamreeri Raimo Sailaksesta löytyy aina ytyä, samoin maakuntaprofessori Matti Wibergista. Vihreä velho Osmo Soininvaarakin jaksaa painaa ja ylijohtaja Anne Brunila on nousussa. Kuvaavasti kriitikkojen ylipapistossa ei ole Soininvaaran lisäksi yhtään poliitikkoa.

Hyvinvoinnin lähtökohdista
on vähemmän kiistaa kuin pari vuosikymmentä sitten. Silloin demaritkin puhuivat vielä sosialismista, nyt riemusanoma mainitaan korkeintaan puolueohjelman alaviitteissä.
    Kenen sitten pitäisi valvoa oikeuksiaan? Luonnollisesti kakskyt-ja-risat -sukupolven, joka elää kauimmin uudessa uljaassa yhteiskunnassa.
    Tällä porukalla ei aina ole käsitystä yhteiskunnallisista realiteeteista. Nykyinen sukupolvi ei ole laajassa mitassa nähnyt niukkuutta. Emme syntyneet kultalusikka suussa, mutta useimpien lapsuus oli lähtökohdiltaan turvattu. Tällainen tausta ei koulinut parhaita hyvinvointivaltion uudistajia.

Me kritisoimme suuria ikäluokkia saavutettujen etujen suojelemisesta, mutta pidämme kiinni omista eduistamme. Valtion kukkarolla on helpompi käydä kuin omien vanhempien.
    Kaikkien mielestä heikoimmista on aina pidettävä huolta. Useimpien mielestä on myös löydettävä tasapaino yksilön vapauden ja vastuun välille. Ei riitä, että asiat pannaan oikeaan tärkeysjärjestykseen. Tätä järjestystä on myös noudatettava oikeasta päästä.
    Hyvinvointivaltio pitää myös rahoittaa. Yleensä tämä tehdään veroin, mutta kun yhä vähemmän ihmisiä on työelämässä tai yrittäjinä ja entistä enemmän aktiivielämän ulkopuolella, syntyy epäsuhta, joka vaatii korjaamista.
    Yhteiskunnalla on oikeus edellyttää jäseniltään vastinetta hyvinvoinnilleen. Työkykyisten ja työikäisten ihmisten on tehtävä jotain oman hyvinvointinsa eteen. Vapaamatkustajat demoralisoivat järjestelmää ja vääristävät huoltosuhdetta aktiivisten ja passiivisten välillä.
    Kaikkien hyvinvointiyhteiskunnan systeemien on oltava kannustavia. Siksi pienipalkkaisen ahertajan ja kollöttelijän välistä tuloeroa on kasvatettava.
    Kaikille ei tänä päivänä työtä löydy, sen ymmärrän. Mutta kuinka on mahdollista, että Suomessa on vielä tänäkin päivänä käytännössä mahdollisuus kieltäytyä tarjotusta työstä? Joutenolo muiden piikkiin on liian helppoa.

Piia-Noora Kauppi
pkauppi@europarl.eu.int

Kirjoittaja on oikeustieteen kandidaatti ja kokoomuslainen Euroopan parlamentin jäsen.