12. marraskuuta 2004
Teksti:

Benny Goldsonin klassikko Whisper Not on soinut vasta muutaman tahdin verran, kun muusikko Wade Mikkolan bassosta kaatuu talla. Kielet rämähtävät tummaa puuta vasten ja yleisö hämyisässä kruunuhakalaisravintolassa hymähtelee.
    Eturivissä vuoroaan odottava laulusolisti Johanna Iivanainen naputtaa hermostuneesti lattiaa jalallaan. Tallatapaukselle hän pyöräyttää silmiään. Vaaleaan kauluspaitaan ja ruskeaan nilkkapituiseen samettihameeseen sonnustautunut nuori nainen tuo mieleen koulun musiikkiluokan ja laulukokeiden jännityksen.
    Sitten nainen nousee lavalle ja avaa suunsa. Koulu on äkkiä jossakin kaukana. Ääni soi täyteläisenä, leikittelee ja nauraa. Laulajassa on jotakin enkelimäistä, viatonta ja voimakasta.
    Kun Wade Mikkola kutsuu solistin lavalle, hän ylistää tätä yhdeksi Suomen lahjakkaimmista jazz-laulajista.
    28-vuotiaan Iivanaisen lahjat on huomattu myös Kruununhaan ulkopuolella. Viime vuonna hänet palkittiin lupaavana tulokkaana arvostetulla Sonyn jazz-palkinnolla. Se poiki lukuisia esiintymisiä Suomen Jazzliiton kiertueella tunnettujen artistien seurassa. Kollegat kiittelevät Iivanaista, niin myös kriitikot ja yleisö.
    Nykyään konsertteja on useampi viikossa, ja tahti kiihtyy. Iivanainen odottaa parhaillaan ensimmäistä soololevyään painosta. Laulajan ääni soljuu myös jazz-sävyistä popia soittavan Korpi Ensemblen toisella levyllä, joka julkaistaan samaten marraskuussa. Esiintymisiä on sovittu lisäksi Antti Sarpila Swing Bandin, saksofonisti Eero Koivistoisen yhtyeen sekä lukuisten muiden kokoonpanojen kanssa.
    Esiintymisiä on ollut niin paljon, että omasta rauhasta on tullut yhä tärkeämpää.
    ”Nykyään kaipaan entistä enemmän vain sitä, että saan olla paikallaan ja kotona. Voin vaikka leipoa leipää tai pullaa, kutoa sukkaa tai puuhata jotain pihalla”, laulaja sanoo.
    Pitkien harjoitus- ja esiintymispäivien jälkeen Iivanainen on usein valmis ajamaan autonsa nopeasti takaisin kotiin Mäntsälään. Keikkojen jälkeen paras rentoutus on sauna tai lenkki sekarotuisen Jalo– koiran kanssa. Vain riittävä uni pitää äänen kunnossa.
    Iivanaisen äänelle riittää kysyntää, sillä hän ei ole vannoutunut yhden tyylin muusikko. Laulaja sanoo esittävänsä mielellään vaikka heviä tai täyttä pehmokamaa, jos kappale on tarpeeksi hyvä.
    ”Jazzissa on kuitenkin jotain syvää, ja kiehtova vapaus tulkita. Siinä on hienoja harmonioita, vaikkeivät kappaleet sanoituksiltaan taida olla erikoisia”, hän sanoo.

Jazzilla on kaupunkien ja savuisten klubien musiikin maine, mutta Iivanainen kasvoi tyylilajin ystäväksi Oulun Kuivasjärvellä, myyjä-äidin ja sorvaajaisän tyttärenä.
    Kotona kukaan ei tehnyt musiikkia työkseen. Lapsia ei patistettu pianotunneille tai kuoroon. Äiti yksinkertaisesti lauloi kotona paljon ja innosti tytön isoveljineen nuottien pariin.
    Iivanaisen ensimmäiset musiikilliset muistot liittyvät varhaislapsuuteen. Neljävuotiaana hän nautti televisiossa näytettävien musiikkivideoiden ja -elokuvien katselusta. Sen ajan idoleita olivat tuiskujen ja pakaristen sijaan muun muassa enkelikiharainen lapsitähti Shirley Temple ja rockabilly-trio Stray Cats.
    ”Sky Channelilla oli myös sellainen Toya-niminen esiintyjä, jolla oli punaiset isoksi tupeeratut hiukset. Sitä minä ihailin. Kerran halusin esittää videota, jossa Toyalla oli hevonen. Sanoin hoitokaverilleni Pialle, että ole sinä se eläin niin minä olen se laulaja”, Iivanainen sanoo ja nauraa.
    Tyttö saattoi näytellä useampaa tähteä samana päivänä. Kerrostalon naapurit joutuivat siksi kysymään äidiltä, mitä nimeä lapsi tällä hetkellä tottelisi. Johannaksi kutsuttaessa tyttö ei lotkauttanut korvaansa.
    Iivanainen kirjoitti lapsena ystäväkirjoihin, että hän halusi laulajaksi tai näyttelijäksi. Päiväkodissakin olisi pitänyt päästä lavalle.
    ”Minusta ei kuitenkaan kuulunut mitään. Olen kuulemma tarhassa laulanut jotain Pii pii pikkuista lintua, katsonut kengänkärkiäni ja ollut ihan hirveän ujo. Omassa huoneessa ja turvallisessa ympäristössä olen sitten ollut aivan erilainen.”
    Sama kainous oli myöhemmin tulla muusikkohaaveiden tielle. Iivanainen kävi musiikkiluokat ja kirjoitti ylioppilaaksi oululaisesta Madetojan musiikkilukiosta. Hän pääsi saman tien Helsingin Pop & Jazz -konservatorioon. Ensimmäinen vuosi kului kuitenkin Oulun yliopistossa musiikkikasvatusta opiskellen.
    ”En uskaltanut lähteä etelään vielä silloin. Olin niin Oulun tyttö. Kaikki muut kaverit kyllä halusivat ehdottomasti opiskelemaan muualle.”
    Vuoden päästä Iivanainen halusi kuitenkin kokeilla, mihin rahkeet riittäisivät. Hän muutti saman tien Helsingin ruuhkaväylälle Mannerheimintielle, kirjoittautui konservatorioon ja myöhemmin vielä ammattikorkeakoulu Stadian opettajalinjalle. Elämä tuntui meluisalta, hämmentävältä ja kaupunki suurelta. Hän oli silti tyytyväinen päätökseensä.
    Pian Iivanainen tapasi miehensä Mikko Iivanaisen ja meni naimisiin. Pariskunta muutti nopeasti pois kaupungista, omakotitaloon keskelle mäntsäläläistä metsää, josta hän nykyisin matkaa keikoille jazz-klubeille.

Iivanaisen mukaan jazz-musiikki on Suomessa edelleen pienten piirien huvia. Moni ei tienaa sillä elantoaan, ellei esiinny useamman eri yhtyeen kanssa. Laulajan mukaan maassa on korkeatasoisia ja monipuolisia tekijöitä, muun muassa Sibelius-akatemian jazz-osaston ansiosta. Kuulijakuntaa ei kuitenkaan riitä.
    ”Jazz luokitellaan möröksi ja vaikeaksi. Suomessa vallitsee edelleen voimakas tanssi- ja iskelmä-musiikin ja toisaalta pop- ja rockmusiikin palvonta. Useimmat täällä tunnistavat muusikoistakin vain suurimmat nimet, ehkä Jukka Perkon ja Antti Sarpilan.”
    Iivanaisen mukaan on arvokasta, että useat nuoret muusikot säveltävät musiikkinsa itse. Moni lahjakas esiintyjä kuitenkin kauppaa työnsä yleisön toivossa ulkomaisille festivaaleille ja levy-yhtiöille.
    ”En minä mitään markkinoinnista ymmärrä, mutta kai jotain pitäisi tehdä, että alan media-arvo vähän nousisi”, Iivanainen sanoo.
    Sitä kautta hänen oma haaveensakin olisi helpompi toteuttaa: Iivanainen toivoo voivansa jatkaa muusikonuraa vielä pitkään.
    ”Olisi ihanaa, jos saisin tehdä useampia levyjä omaa musiikkia. Siihen tarvittaisiin tietenkin se, että yleisökin pitäisi ja että sillä voisi elää.”

Kun Iivanainen on lavalla, hän ei monen nykyartistin tapaan keikuta lannetta eikä pyöritä pyllyä viekoittelevasti. Laulaja on pikemminkin kaino, mutta lumoaa kyllä yleisönsä omalla tavallaan.
    Kruununhaan klubikeikan jälkeen Iivanainen sai kuulijoilta paljon hyvää palautetta. Useassa pöydässä nyökyteltiin ja huokailtiin. Nuori villapaitamies kuiski laulajan olevan niiiiin ihana.
    Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Eräs penseä kuuntelija tuli kertomaan Iivanaiselle, ettei solisti kerta kaikkiaan ymmärrä, kuinka jazz-lavoille kuuluu pukeutua ja kuinka siellä kuuluu käyttäytyä. Laulaja ärsyyntyi kommentista ja pahoitti ilmeisesti mielensäkin.
    Voiko olla esiintyvä taiteilija, jos ei oikeastaan halua tehdä itsestään numeroa?
    ”Minulle musiikki on ollut aina ykkösjuttu. Toivottavasti se riittää. Olisi kauhean vaikeaa tehdä itsestään muunlainen kuin on. Kokisin oloni epämukavaksi. En ole sellainen showtyyppi”, Iivanainen sanoo.
    Laulajan mukaan hänellä ei ole varaa diivailuun ja prameiluun. Musiikki on hänestä yhteistyötä, johon tarvitaan solistin lisäksi monia muita.
    Useiden artistien tavoin Iivanainen myöntää jännittävänsä esiintymistä ja olevansa ehkä siksi varautuneen oloinen. Yleisön edessä ei hänen mielestään ole aivan helppoa olla, varsinkin kun siihen ei koulutuksen aikana anneta minkäänlaisia ohjeita. Iivanainen sanoo olevansa herkkä ihmisille, jotka tuovat rohkeasti mielipiteensä esiin. Solvaukset satuttavat, ja ylistävät arviot saavat vain hämilleen.
    ”Olen ehkä vähän tyhmällä tavalla epävarma ja minulla on huono itsetunto. Teen sen eteen töitä. Pidän Nalle Puhin filosofiasta ja toivon, että lapsenmielisyys pysyy aina mukana. Sen avulla jaksaa paremmin vaikeitakin asioita.”
    Iivanainen kuitenkin nauttii työstään. Lavalla silmät vilkkuvat ja posket punottavat innostuksesta. Laulaja haluaisikin unohtaa muiden arviot ja keskittyä musiikkiin.
    ”Eniten minua jännittää silloin, kun kappale loppuu ja seuraava alkaa. En aina oikein tiedä mitä siinä välissä pitäisi tehdä. Kun musiikki soi, on paljon helpompaa olla äänessä.”

Korpi Ensemblen levynjulkistamiskeikka 25.11. Mocambossa, Ratakatu 9. Klo 20-23 5 e, 23-04 vapaa pääsy.

Elina Kervinen
kuva Minna Kurjenluoma