Kertomuksia vaalimainosten liimaamisesta, oman taidenäyttelyn avajaisista, Lapin reissusta ja vaalipaneeleista. Kuluneiden kahden viikon aikana Alina Mänttäri (vas.) on todella aktivoitunut verkkopäiväkirjassaan ja kirjoittanut siihen kuusi kertaa. Mänttärin kirjoitukset ovat blogimerkinnöiksi pitkiä ja perusteellisia. Niistä piirtyy elävä kuva kampanjoinnin arjesta ja pienistä haasteista. Milloin ovat ”flaikut” loppuneet, milloin oman puolueen miehet naureskelevat kahden nuoren naisen julisteidenliimauspartiolle.
Tämä on blogi, jota kannattaa tarkkailla, jos haluaa tietää, millaista ruohonjuuritason vaalitaistelu on.
Mänttärin teksteihin kaipaa vain nykyistä selkeämpiä kannanottoja. Vaalipaneelikirjoituksessaan hän mainitsee pitävänsä joitain Helsingin alueita slummeina, mutta ei uskalla mainita, mitä alueita hän tarkoittaa. Kovin räväköitä visioita ei Mänttärin tekstissä ole.
Rebecca Kadochin (kesk.) mielenkiintoisesti jatkuva blogi on sitäkin räväkämpi. Hän lienee historian ensimmäinen ehdokas, joka pyrkii Helsingin kaupunginvaltuustoon käskemällä stadia lopettamaan ruikutuksen muualle Suomeen maksettavista tuista.
Kadoch ei ole kirjoittanut kahdessa viikossa kun kolme kertaa, ja Mänttäriin verattuna hänen tekstinsä ovat lyhyitä. Silti esimerkiksi vaatimus ”kulttuuripalatseille” kuten Taivallahden kylpylälle tai musiikkitalolle osoitettujen rahojen suuntaamisesta terveydenhuoltoon puhuu selvää kieltä. Kadoch on tosissaan.
Myös Vihreiden Jehki Härkösen blogi on vaisun alun jälkeen saanut tuulta purjeisiinsa. Uusia kirjoituksia ei täälläkään ole kuin kolme, mutta ne herättävät taatusti ajatuksia.
Bussijupakkaa käsittelevässä tekstissään Härkönen ei ota kantaa vain demarien retoriikkaa vaan myös hätäiseksi kutsumaansa yhtiöittämistä vastaan. Tehoa laskee vain jälkiviisaus. Olisiko pokka riittänyt tekstin julkaisuun, ennen kuin päätös valtuuston vihreiden enemmistön turvin syntyi?
On Härkösellä rohkeitakin merkintöjä. Eduskunnan teletunnistetietoseminaaria käsittelevässä kirjoituksessaan Härkönen sanoo lakiesityksen teletunnistetietojen tallentamisesta vastaavan ”sähköistä naamioitumiskieltoa”. Lakiesityksen perustelua, suojautumista terrorismilta, hän pitää pelkkänä keppihevosena.
”Terrori-iskujen aiheuttama turvallisuusuhka on pelkkä vitsi verrattuna esimerkiksi auto-onnettomuuksiin”, hän kirjoittaa.
Vaikka näkemys on perusteltu, voisi sillä jo joutua iltapäivälehdistön hampaisiin.
Muut ehdokasbloggaajat ovat olleet hiljaisempia. Marina Brunberg (r.) on kolmessa postissaan tarjoillut Hufvustadsbladetissakin julkaistun mielipidekirjoituksensa, jossa hän torjuu Raimo Sailaksen esittämät näkemykset päivähoito-oikeuden rajaamisesta – kuten kaikki muutkin asiaa vaalien alla kommentoineet. Kaksi muuta kirjoitusta ovat lähinnä teknistä tietoa.
Pohjanoteerauksista vastaavat Helsingin valtapuolueita edustava Alina Belskaya (kok.) ja Mikko Kivipelto (sd.). Heistä kumpikaan ei ole kirjoittanut blogeihinsa riviäkään viimeiseen kahteen viikkoon.
Kivipellon viimeisin posti on syyskuun puolestavälistä. Miksi ihmeessä he tarttuivat Ylioppilaslehden haasteeseen, ellei heillä ollut aikomustakaan vastata siihen?
Nuoret ehdokkaat valittavat usein, etteivät saa ääntään kuuluviin julkisuudessa. Joidenkin kohdalla se näyttää johtuvan siitä, ettei vain ole mitään sanottavaa.
Juha Merimaa
Blogit osoitteessa www.ylioppilaslehti.fi/blogit
