01. lokakuuta 2004
Teksti:

Sörnäisten Kinaporinkadulla ovi on auki. Vailla vakinaista asuntoa ry:n Vva:n toiminnanjohtaja Juhani Roiha istuu toimistossaan, selaa lehteä ja vastailee alaisten kysymyksiin. Kuka kolmesta tarjokkaasta palkataan, kenelle pitäisi soittaa. Huoneessa on lämmintä, mutta Roiha on pukeutunut takin lisäksi kolmeen puseroon ja lippalakkiin. Vaikuttaa, kuin hän olisi varautunut sateeseen ja tuuleen.
    Roiha on asunnottomuuden todellinen tuntija, johon luottavat sekä ministeriön virkamiehet että Sörkan katujen viinajengi.
    54-vuotiaalla miehellä onkin parinkymmenen vuoden koulutus alalta: satoja pulloja Sorbusta, kymmeniä öitä pressun alla ja aika monta vuotta vankilassa. Kaksoisrooli asunnottomien ja viranomaisten välissä on välillä rankka, sillä Roiha ei ole halunnut valita helpointa tietä. Hän ei aseta sanojaan kulloisenkin kuulijan mukaan vaan puhuu, kuten todella ajattelee. Useimmiten ronskisti.

Kodittomuus oli osa Roihan elämää jo lapsuudessa 1950-luvulla. Äiti oli lähettänyt lapsen isovanhempien ja tädin hoitoon savolaiseen pikkukylään, sillä kaksi työtä ja yksinhuoltajuus olivat hankalasti yhdistettävissä.
    Isä oli kadonnut jo ennen lapsen syntymää. Jokin koko nuoruusvuosissa meni vikaan. Ehkä se oli se isättömyys, ehkä jokin muu. Roiha puhuu vääristä valinnoista. Hän tunsi jo koululaisena olevansa köyhempi ja vähän alemman luokan kansalainen kuin toverinsa. Saadakseen sen, mitä kavereillakin oli, hän ryhtyi varastelemaan.
    Jo 13-vuotiaana ylivilkas lapsi oli kunnan isien silmissä menetetty tapaus. Kansakoulun loputtua vaihtoehdoiksi annettiin poikakoti tai juna Helsinkiin. Roiha valitsi etelän ja palasi äitinsä hoteisiin.
    Kotiintulo oli pettymys. Omista asioista ei saanutkaan päättää itse, ja siksi Roiha lähti pian Sörnäisten kaduille. Jo kuudentoista ikäisenä hän varasteli ja myi viinaa kuin vanha tekijä.
    Muistiin on jäänyt hankintareissu maakuntaan. Kaveruskolmikko varasti matkaa varten Vanajantieltä Citroen it:n. Sillä he ajoivat kahden pullon sorbushumalassa moottoritietä pohjoiseen. Jo ennen Lahtea poliisi pysäytti ja passitti putkaan.
    Roiha ei koskaan pitänyt tämänkaltaisia keikkoja kovin hauskoina. Rikoksia piti kuitenkin tehdä, jotta sai viinaa ja pysyi porukan jäsenenä.
    ”Mähän olen aina ollut aktiivinen”, hän kommentoi tuon ajan tulonhankintaansa.

28. elokuuta vuonna 1983 Roiha oli pohjalla. Hän oli juonut pitkään sorbusta ja kossua, mutta nyt kelpasivat jo ei-juotavatkin. Asumus oli Bermudan kolmioksi kutsutulla alueella Töölössä. Sibelius-monumentin kuve oli makuuhuone ja Sibeliuksenkadun koulun piha keittiö. Pesuhuone oli Rajasaaren muuntajan vieressä.
    Roiha oli vuosien mittaan nukkunut kadulla aina välillä. Lähinnä silloin, kun kukaan nainen ei ollut huolinut nurkkiinsa. Hyviä ja suojaisia paikkoja löysi kyllä: ruumishuoneen sisäpihalta, autoista, pressujen alta. Ja tietenkin vankilasta. Yhteensä hän istui yhdeksän vuotta telkien takana.
    ”Välillä takaisin vankilaan joutuminen tuntui siltä kuin olisi palannut kotiin. Se oli tavallaan ainoa vaihtoehto”, Roiha sanoo.
    Tuona elokuisena päivänä mies oli jälleen kerran luvannut morsiamen yllytyksestä lähteä hoitoon. Pariskunta oli juonut naisen asunnon aikaa sitten ja muutenkin alkoi tuntua siltä, että katko olisi paikallaan. Nyttemmin edesmennyt puistokaveri Ykä vastusti suunnitelmaa ja tarjosi pulloa. Roiha oli jo ottaa, mutta seuralainen pani miehisyyden puntariin. Nainen kysyi, eikö jätkä edes kerran voisi pitää lupauksiaan.
    ”Se sanoi mulle näin. Mä sitten ajattelin, että vittu jos se on siitä kiinni, niin mähän lähden”, Roiha sanoo.
    Jostain ilmestynyt satalappunen poltteli miehen taskussa pitkälle iltapäivään. Roiha mietti hetken ostaisiko sillä neljä Sorbuspulloa vai kaksi matkalippua hoitokotiin Porvoon lähelle.
    Hän osti liput ja raitistuminen alkoi. Helsinkiin palatessa järjestyi paikka Oskelantien hoitokodista. Talon puolesta vastaanottamassa oli Matti, jo aiemmin raitistunut puistoviinakaveri Töölöstä. Ensimmäisen kerran Roihasta tuntui aidosti siltä, kuin olisi tullut kotiin.

sörkkä

Kinaporinkadun toimistosta on vain portaiden pituinen matka Juhani Roihan nykyiseen asuntoon. Kaksio on korkea, punaverhoinen ja valoisa. Kirjahyllyt on täytetty afrikkalaishenkisillä esineillä, tietokirjoilla ja valikoiduilla viihde-elokuvilla. Pöydällä on pullo keltaista limpparia.
    Mies istuu vihreään nojatuoliin ja katsoo ympärilleen. Hän osaa nyt arvostaa omaa kotia, sellaista ei ollut niin pitkään aikaan.
    Myös nykyistä kumppaniaan hän taitaa arvostaa. Avovaimoa ei ole valittu vain asunnon vuoksi, kuten Roihalla oli entisinä aikoina tapana. Puoliso on lastentarhan erityisopettaja ja taiteilija, Roihan mukaan elämänkatsomukseltaan miehensä kaltainen. Molemmat puolustavat vähempiosaisia.
    Yhdessä pariskunta on matkustanut Afrikassa ja kiivennyt Kilimanjarolle. Koti-iltoina Roiha valmistaa kumppanilleen maailman parasta läskisoosia tai makaronilaatikkoa.
    ”Niillä saa anopiltakin pisteet”, hän nauraa.

Takaisin asunnottomaan aikaan, Vva:n syntyhetkiin. Oli joulukuu vuonna 1986. Roiha oli päässyt kuiville ja saanut 12 neliön huoneen viiden hengen solusta Lauttasaaren tukikodista. Merinäköalalla.
    Asuinkumppaneina olivat homo, merimies, juoppo maalari ja joku muu. Hän ei aivan muista. Joka tapauksessa olosuhteet olivat hyvät, ja pian syntyi yhdessä henkilökunnan kanssa idea asunnottomien etujärjestön perustamisesta. Tarkoituksena oli tuoda esiin metsien ja katujen asukkien tunnot.
    Vva:n ensi vuosina Suomessa oli noin 20 000 asunnotonta. Valtiovallan ja kuntien tavoitteena oli pudottaa luku nollaan vuoteen 1992 mennessä. Roiha ja kumppanit ajattelivat, ettei järjestöstä tämän vuoksi tulisi kovin pitkäikäistä.
    Toisin kuitenkin kävi. 1990-luvun puoliväliin mennessä asunnottomien määrä laski vasta puoleen. Poistaminen on tavoitteena nykyisenkin hallituksen ohjelmassa.
    Valtion asuntorahaston mukaan asunnottomien määrä on ollut 2000-luvulle tultaessa laskussa. Vuoden 2003 marraskuussa yksinäisiä asunnottomia oli 8 200 ja asunnottomia perheitä 400.
    Roiha pyörittää nykyisille tilastoille silmiään. Hänen mielestään ne ovat vääristyneitä, eivätkä huomioi esimerkiksi muiden nurkissa asuvia. ”Ei ole laskua mihinkään suuntaan”, hän sanoo.

Alkuvuosina Vva kulki asiakkaidensa tapaan kadulla. Järjestö osoitti mieltä, kuului ja näkyi. Nyt Vva pyörittää Sörnäisissä yökahvila Kalkkersia, Kohtauspaikkaa ja Arskan pesulaa, jossa kadun kulkija pääsee pyykille ja pesulle. Vuosittain se järjestää myös valtakunnallisen Asunnottomien Yö -tapahtuman.
    Myös Roiha on siirtynyt siisteihin sisätöihin. Hän juoksee projektikokouksissa, pohtii budjettia ja päätoimittaa järjestön Asukkilehteä. Ministeriöönkin on kysyntää. Roiha istuu työryhmässä, joka vahtii vuonna 2001 käynnistetyn valtakunnallisen asunnottomuuden vähentämisohjelman toteutumista. Ohjelma painottaa vuokra- ja pienasuntorakentamista sekä kuntien vastuuta tonttien luovutuksessa.
    Ne ovat myös Vva:n asialistalla.
    Roihan mielestä asunnottomuusongelma ratkaistaan ensi sijassa rakentamalla. Valtiollinen ohjelma olisikin ”helvetin hyvä”, ellei se olisi vesittynyt omaa hyötyään tavoittelevien tahojen lepsuuteen.
    ”Se on niin sellaista mössöilypolitiikkaa”, hän sanoo ja sadattelee sitä, kuinka kunnat eivät luovuta tarpeeksi tontteja kohtuuhintaisten ja pienten vuokra-asuntojen rakentamiseen. Asuntoalueen ajatellaan menettävän markkina-arvoaan, jos naapuriin muuttaa sosiaalipummi.
    Ylätason kokoukset ärsyttävätkin välillä.
    ”En mä voi istua siellä se viineri suussa ja kahvikuppi edessä ja pitää vaan turpaa kiinni. Kyllä mä välillä tunnen itseni sellaiseksi pelleksi”, Roiha sanoo. Hänen mielestään on lohdutonta kuunnella, kuinka pienet jyrätään. Valtion pitäisi painostaa kuntia nykyistä hanakammin.
    Roihaa ”vituttavat” kuntien lisäksi yleishyödylliset rakennuttajat Sato ja VVO. Ne välittävät ainoastaan hyvin tuottavista vuokra-asunnoista, eivät suinkaan asunnottomista. VVO:n rahoituspäällikön Roihalle kertoman mukaan yhtiö ei lotkauta korvaansa asunnottomien eteen, ellei osakkaille jaettava vuosittainen voittoprosentti ole koossa.
    ”Ja sitten puhutaan yleishyödyllisyydestä. Sen voitonhan pitäisi mennä aivan muualle”, hän tuhahtaa.
    Mielipiteet tulevat Roihalta ronskisti ja välillä kovaan ääneen. Sitä taidetaan kuitenkin arvostaa.
    Ihmisoikeusliitto myönsi hänelle vastikään Ihmisoikeuspuurtaja-palkinnon pitkäjänteisestä työstä asunnottomien hyväksi.
    Ympäristöministeriön ylitarkastaja Raija Hynysen mielestä Roihassa on juuri sitä, mitä asunnottomuustyössä tarvitaan. Hän tuo yksilönäkökulman hyvin ja innokkaasti esiin. Paremmin kuin ministeriössä yrittämisestä huolimatta osattaisiin. Hynynen myöntää silti, että innolla on toinen puoli. Mies saattaa hermostua, jos asiat eivät suju niin nopeasti kuin toivoisi.

Nyt Roiha haluaa lopettaa jaarittelun. Tekemistä olisi vaikka millä mitalla, niin kuin on aina ollut.
    Asunnottomuusmies on rakentanut terveyskeskuksia Tansaniassa ja huolehtinut lastenkotilapsista Pietarissa. Vastoinkäymisistä huolimatta hän on ollut miltei jatkuvasti töissä ja kouluttautunut raitistuttuaan muurariksi. Roiha toimii aktiivisesti myös AA:ssa ja on yksi Vartiosaariseuran perustajista. Vaikuttaa miltei, ettei hän halua päästää yhtäkään lankaa käsistään. Hän on tehnyt itsestään korvaamattoman.
    Roiha ei myönnä pyrkineensä vaikuttajaksi. Hänestä vain tuli sellainen. Oikeastaan toimisto ei edes ole mieluinen paikka. Hän sanoo olevansa vastuullisissa paperihommissa pihalla kuin lumiukko. Parempaa olisi jatkuva tosityö asunnottomien keskuudessa. Valinta on kuitenkin ollut oma.
    ”Joka päivä otan toimiston avaimet mukaan, jotta pääsisin takaisin”, hän sanoo.
    Toimistoitumisesta huolimatta Roiha tuntee edelleen asunnottomien tunnot kuin omansa. Eivätkä jätkät ole häntä hylänneet.
    ”Kyllä sen tuntisi, jos naureskeltaisiin”, hän sanoo.
    Jutustelu kadunmiesten kanssa on kuitenkin hiukan etäisempää kuin ennen. Häneltä pyydetään aina jotain, ja hän antaa, minkä pystyy. Aika on tehnyt miehestä enemmänkin asunnottomien henkilöitymän, räyhäsuisen viestinviejän tai, niin kuin hän itse sanoo, asunnottomien kyläpellen. Ei kuitenkaan valkokaulaista byrokraattia?
    ”Kun on ollut jätkä koko elämänsä, niin ei siitä herraa tule tekemälläkään. Tai sitten tulee narri”, Roiha hymähtää.

Elina Kervinen
kuvat Juuso Westerlund

Homeless Blues -tapahtuma Ravintola Kaisaniemessä ke 20.10. klo 19-01. Liput 20 e, tuotto käytetään Asunnottomien Yön järjestämiseen ja asunnottomien talvivaatteisiin.